20.1.2018 Metal Crane Festival @ Nosturi, Helsinki (Musicalypse Archive)


The Tampere-based Nem Agency is on a righteous path. Their artist roster is full of prominent names from Finland as well as abroad, and for example, their SaariHelvetti festival in Viikinsaari, Tampere, has already cemented their place in the Finnish festival summer season. Nem’s latest creation, Metal Crane Festival, held for the first time this year, caters to the needs of a mid-sized club festival, but as a specialty, the event took place in Helsinki and Jyväskylä simultaneously: the bands that took the stage in Helsinki on Friday performed in Jyväskylä on Saturday, and vice versa. Check out the gallery here.

Scroll down to read in Finnish.

Helsinki’s Friday lineup consisted of KALMAH and CATAMENIA, both being long-distance runners from Oulu; BRYMIR, a folk/death metal act originally from Sipoo; and a more recent melodic death styled contender, AMONG THE PREY from Jyväskylä. On Saturday, Nosturi hosted HARAKIRI FOR THE SKY, a rising black metal act from Austria, the Tampere-based “samurai metal” group WHISPERED, BLOODRED HOURGLASS from Mikkeli, and THE HYPOTHESIS, originally from Kouvola. Originally, the Helsinki event was to be held in Nosturi’s downstairs bar, but since pre-sale tickets were sold out several weeks before the festival, the festival was understandably moved to the upstairs main stage.

Day 1

I arrived at NOSTURI with little time to spare, as AMONG THE PREY was set to kick things off only 15 minutes later. Fortunately there was no queue at the door, but consequentially, as the band began their set at 20:20, only twenty or maybe thirty people were present upstairs. The band, all of them being experienced players, didn’t seem to mind and went through with their 30-minute set with a good amount of intensity. They weren’t at all familiar to me beforehand, and I probably wouldn’t listen to their stuff at home, but the band’s metalcore-ish melodic death metal set the mood nicely for things to come. I still believe that AMONG THE PREY did themselves a bit of a disservice by playing a cover, LAMB OF GOD’s “Ruin,” as their last track, as it seemed to be their only familiar tune with the audience. However, bonus points go to the drummer, Atte “Anzelmosm” Palokangas’ ever-so-bushy and curly hair!

BRYMIR clearly intrigued the audience – at 21:10 the space between the stage and mixing booth was practically full. The band has played their symphonic folk/melo-death hybrid for over 10 years, but as the brothers Joona and Janne Björkroth have primarily garnered their fame in BATTLE BEAST, BRYMIR has had to function as their second band. Janne wasn’t present on Friday at all, so their orchestrations were played from a backing track in full, and a friend of mine told me that seeing Joona on guitar has become increasingly rare. Despite the difficulties with members, the show was a blast – the last time I’ve seen BRYMIR live was over a year ago when they were warming up NE OBLIVISCARIS, but the progress has been huge in such a small time. Their bassist, Jarkko Niemi, was hilarious with his range of facial expressions, vocalist Viktor Gullichsen his usual cheerful self, and drummer Patrik Fält as inhumanly precise with his playing as always. As a nice surprise, Fält had picked “Unconquerable” from the debut album to be included in the set – I haven’t heard it in a while. A new song played mid-set, “Ride On, Spirit!,” sounded like a natural continuance to “Slayer of Gods.” Even if the orchestrations seemed to be too loud at times, the sounds were excellent throughout and the band seemed to be familiar with Nosturi’s lighting tech – it was a good-sounding and looking show! All-in-all, BRYMIR has everything they need to go far with the concept. I just wish that the brothers Björkroth would stop playing that power metal thing…

Third up was CATAMENIA from Oulu. Despite the fact that they’ve recorded nine full-length albums and three compilations for Massacre Records over the course of 20+ years, I was pretty sure that I hadn’t, at least knowingly, heard a single track from them before this show. The set was kicked off with a couple of slower tunes, and the band’s melodic black metal – which was mixed almost disturbingly sharp in treble – didn’t quite catch me at first. The set got considerably better as it went on and the band changed languages to Finnish for older songs in the end. Throughout the show, the second guitarist, Sauli Jauhiainen, looked like he’d rather be anywhere else and played his parts with a blank stare towards his fretboard. Vocalist Juha-Matti Perttunen made little to no contact with the audience, and the keyboard player, Jussi Sauvola, had to take care of asking the audience to participate. Perttunen sang his low growling parts convincingly, but his more black metal-ish high screams sounded like he’d only used his throat – I hope his vocal cords had juice left on the following night as well. I hate to say this, but in my books, CATAMENIA had to settle for last place – there were too many things out of place. I might have been in the minority though, as most of the audience seemed to enjoy the show and a bunch of the band’s long-time fans were clearly present.

KALMAH had the honor of wrapping up the Friday evening. Not too many bands from the halcyon days of Finnish melodeath are left, as NORTHER called it quits several years ago and CHILDREN OF BODOM’s discography has been obsolete for a decade, but fortunately KALMAH still goes on – there’s even a new record coming up! Their long career shows on stage in the form of an almost obscene confidence – I wonder if KALMAH has ever delivered a bad show. From the opening track, “Seventh Swampsony”’s “Pikemaster,” to the usual closer, “Hades,” the band played their songs with ease, and at times, faster than the album versions. KALMAH’s back catalog has produced many live staples like “For the Revolution,” “The Black Waltz,” or “Heroes to Us,” but they’ve usually done some digging as well, and as a fan of their “The Black Waltz” album, I was immensely satisfied to hear “Defeat” and “Bitter Metallic Side” live for the first time in what seemed like an eternity – they probably haven’t been played since the album’s release tour in 2006. Even “Dance of the Water” was played from their debut, “Swamplord” – nice! Could you scour through “They Will Return” and “Swampsong” next, please? In addition to their musical prowess, an integral part of a KALMAH show are the vocalist Pekka Kokko’s abysmally bad and, at the same time, ingenious jokes, and he didn’t let us down this time either. If there’s something negative to be said, their sounds ranged from moderately good to downright horrible at times, but since I know their songs by heart, it didn’t bother me. A very successful Friday indeed!

Day 2

I had managed to misread Saturday’s timetables and arriving at Nosturi went to the last minute – as I got in to the coatroom, TH EHYPOTHESIS had already started with their set upstairs. As with last night, frustratingly few people had already found their way to Nosturi for the first band, but I have to say that if the scarce audience was still a bit stiff from last night, so was the band. Compared to the last THE HYPOTHESIS show I’ve seen, the vocalist Arttu Seppälä seemed a bit absent and got mixed up with his speeches a couple of times. He also went backstage every time a song had an instrumental section and didn’t seem to really connect with the audience. His growls were on point, though. One might call THE HYPOTHESIS’ mid-tempo melo-death as bit dull, but I strongly disagree – the band’s material is full of catchy hooks here and there, and their guitar patterns are pretty complicated, but guitarist duo Asko Sartanen and Juuso Turkki played them with ease. The brand new single, “Illusion Now,” introduced a more dynamic THE HYPOTHESIS sound, and its guitar parts had a nice OMNIUM GATHERUM -type of feel to them. The band’s drummer, Rolf Pilve, who has played in about a thousand different bands, including STRATOVARIUS, couldn’t participate on this night, but his stand-in, Antti Rantavuo from CRIMSON SUN, filled his spot admirably. In the end, even with the slight stiffness, THE HYPOTHESIS played a good show and hopefully attracted a bunch of new listeners.

Like BRYMIR, the Mikkeli-based BLOODRED HOURGLASS has worked towards success for over a decade already. Their debut album, “Lifebound,” didn’t appeal to me at all, but something mystical has happened afterwards, since their sophomore “Where the Oceans Burn” and the recent “Heal” both proved to be top-notch modern metal records. The front of the stage was absolutely packed as BRHG took the stage, and while I’m not a fan of the band per se, I don’t think that anyone present can deny the sheer quality of the show. The band was on fire throughout the set and the audience shouted and clapped without singer Jarkko Koukonen having to ask for it. Speaking of Koukonen – he’s an exceptionally good vocalist with a strong voice, and his experience in performing clearly shows in his stage presence. BRHG also performed with a stand-in member, as guitarist Lauri Silvonen couldn’t attend the band’s four-gig run as warm-up for HARAKIRI FOR THE SKY. However, help was found near – his brother Eero filled in. The band apparently had had time for only one rehearsal, but one couldn’t have noticed. The setlist was naturally inclined towards “Heal”’s material, but tracks like “Times We Had” or “The Last of Us” are well worth playing. Representatives of BRHG’s record label had flown from Germany to see the show, and I might imagine them being in awe, as it was one of the best I’ve seen in a long time. Their development from the first shows I’ve seen in Mikkeli’s Jurassic Rock has been immense. If you have the chance, go and see the band!

If BRHG was great, WHISPERED managed to be just a tad greater. I’ve said this many times, but it wouldn’t hurt to repeat myself: WHISPERED has been ready to conquer the world for a long time – now it’s only a matter of their label’s commitment to the cause. The band’s set, familiarly beginning with “Strike!” from their latest album, Metsutan – Songs from the Void,” flattened the audience with even more force than usual. Jussi Kallava stepped down from the drummer’s seat before the band’s latest European tour, but his replacement, Ukri Suvilehto, is a world-class player. He blasted through the songs with considerably higher tempos compared to the band’s records, and especially the closing track “Bloodred Shores of Enoshima” was borderline technical death metal. It’s also great that Whispered hasn’t forgotten their debut album, “Thousand Swords,” because while the quality difference compared to the second album, “Shogunate Macabre,” is rather steep, the album’s title track fit the set nicely. Still, it’s a shame that “Shogunate Macabre”’s “Jikininki” has been dropped from their usual set. Overall, WHISPERED’s show was lethal enough to make me think that WINTERSUN must’ve been in real trouble with these guys during their tour together.

As the festival’s final act, the only foreign band, HARAKIRI FOR THE SKY, took the stage. I first found out about them after their second album, “Aokigahara,” making me an instant fan. I actually took a head start in seeing them live this week, in Tampere on Thursday, so the band’s Nosturi show didn’t offer any surprises, but compared to the Tampere show, the atmosphere was ten times better – the Tampere audience was pretty quiet and the show’s lighting was one of the dullest ever. If there’s something that I disagree on with the band, it is the need to open their set with “Calling the Rain” from their third album, “III: Trauma,” as the song is slightly too slow and long to be played first. From “Funeral Dreams” onward, the set was expectantly crushing. The band’s total lack of contact with the audience and especially vocalist J.J.’s indifferent performing style created some funky contrast with the previous bands, and when I had to take a bathroom break mid-song, this one gentleman approached me and asked if I’d seen the band before, and why J.J. was “so messed up.” I didn’t want to be rude and ask him if this was his first black metal show. The band came on stage, played nearly an hour and a half of their best material and left – perfect! After last summer’s Finnish shows, the band’s drummer had apparently changed, which was only a good thing, as the previous drummer dropped tempo well over 20 beats per minute on every blastbeat section – on this night the songs were kept together flawlessly. “Jhator,” the “Aokigahara” masterpiece, concluded HFTS’s main set before a short backstage break and “My Bones to the Sea” was the evening’s final song. As a whole, I enjoyed the show to its fullest, but a good deal of the audience seemed to disagree, as almost half of the people present had made their way downstairs or home before the end. If black metal categorically divides people, HARAKIRI FOR THE SKY seems to serve an excellent example of this.

Metal Crane Festival 2018 was a really successful event already on its first run-through. The lineup was such a relevant combination of older and newer bands, and the 25€ 2-day tickets were practically a steal. By moving the festival to Nosturi’s upstairs would’ve allowed for removal of the age limit, but since lately the amount of minors attending shows has been really small, I believe not separating the bar area was the right way to go. What’s really ingenious was the idea of switching lineups between Helsinki and Jyväskylä, as Finland is a country of long distances, and it’s not nearly as big of a deal to travel from Oulu to Jyväskylä to see a show as it would to Helsinki. The only negative remark goes once again to Nosturi’s bar pricing – the prices were once again raised, and 7,50€ for a can of Lapin Kulta is beginning to be ridiculously expensive. As of the writing of this report, the festival had already announced its return next year, so one can enjoy quality music next January as well. We’ll see you then!

Written by Atte Valtonen
Musicalypse, 2017
OV: 4431

Photos by Miia Collander

Tamperelainen ohjelmatoimisto Nem Agency on hyvällä asialla. Artistirosteri pullistelee metallin tämänhetkisiä kärkinimiä kotimaasta sekä ulkomailta, minkä lisäksi esimerkiksi Viikinsaaressa elokuussa järjestettävän Saarihelvetti-festivaalin voidaan sanoa jo vakiinnuttaneen paikkansa suomalaisessa festarikesässä vain muutaman vuoden jälkeen. Myöskin Nemin masinoima, tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty Metal Crane Festival vastaa yleisön tarpeeseen keskikokoisesta klubifestivaalista, mutta erikoisuutena festari tapahtui samanaikaisesti Helsingissä ja Jyväskylässä niin, että Helsingissä perjantai-iltana esiintyneet bändit nousivat lauantaina lavalle Jyväskylässä ja päinvastoin.

Helsingissä perjantain ohjelmaan kuuluivat pohjoisen pitkän linjan tekijät Kalmah ja Catamenia, Sipoon folk/death-jyrä Brymir sekä jyväskyläläinen tuoreempi melodeath-tapaus Among the Prey. Lauantaina Nosturin lavan puolestaan valloittivat kovassa nousussa oleva itävaltalainen black metal –akti Harakiri for the Sky osana neljän keikan Suomen-kiertuettaan, Tampereen samuraimetalliretkue Whispered, Mikkelistä ponnistava Bloodred Hourglass sekä alun perin kouvolalainen The Hypothesis. Alun perin Metal Crane Festivalin piti Helsingin päässä tapahtua vain Nosturin alakerrassa, mutta ennakkoliput myytiin loppuun useampi viikko ennen h-hetkeä, joten tapahtuma päätettiin täysin aiheellisesti siirtää yläkertaan.


Nosturille siirtyminen meni hieman viime tippaan, sillä päästyäni paikalle Among the Preyn soittoaikaan oli matkaa vain vartin verran. Ovella ei kuitenkaan onneksi ollut laisinkaan jonoa, mutta tämän seurauksena yläkerrassa oli bändin noustessa lavalle kello 20:20 vain pari-kolmekymmentä ihmistä paikalla. Tekijämiehistä koostuva bändi ei kuitenkaan antanut asian häiritä vaan paukutti puolituntisen settinsä hyvällä intensiteetillä. Allekirjoittaneelle Among the Prey oli ennakkoon täysin tuntematon, enkä välttämättä kuuntelisi bändin tuotantoa kotioloissa, mutta livenä bändin metalcorensekainen melodeath toimi mainiona aloituksena illalle. Bändi tosin teki itselleen pienimuotoisen karhunpalveluksen soittamalla viimeiseksi Lamb of Godin ”Ruinin”, joka oli keikan mittaan mukavasti kasvaneelle yleisöllekin selkeästi ainoa etukäteen tuttu biisi. Erityispisteet rumpali Atte ”Anzelmosm” Palokankaan aina yhtä tuuheille hiuksille!

Brymir selkeästi kiinnosti helsinkiläisyleisöä – yhdeksältä illalla lavan ja mikseripöydän väli oli pakattu lähes täyteen porukkaa. Bändi on veivannut folkahtavaa sinfonista melodeathiaan jo yli kymmenen vuotta, mutta on joutunut jäämään jäsenistönsä kirjoissa hieman kakkosbändin asemaan, sillä veljespari Joona ja Janne Björkroth ovat viime aikoina hankkineet mainetta pääasiallisesti Battle Beastin riveissä. Jannea ei paikalla nähty perjantaina laisinkaan orkestraatioiden tullessa kokonaisuudessaan taustanauhalta, ja kaverini tiesi kertoa, että Joonan näkeminen kitarassakin on nykypäivänä harvinaisuus. Miehistöongelmista huolimatta keikka oli täysosuma – näin Brymirin viimeksi Ne Obliviscarisin lämppärinä reilu vuosi sitten, ja tuntui että niistäkin ajoista oli menty hurjasti eteenpäin. Bändin basisti Jarkko Niemi oli ilmeikäs showmies, vokalisti Viktor Gullichsen totutun hyväntuulinen itsensä ja rumpali Patrik Fält yhtä epäinhimillisen tarkka soitossaan kuin aina. Mukavana yllätyksenä mies oli valikoinut settiin debyyttilevy Breathe Fire into the Sunin (2011) avausraita ”Unconquerablen”, jota ei ole livenä hetkiseen kuultu. Puolivälissä soitettu uusi kappale ”Ride On, Spirit!” kuulosti varsin mainiolta jatkolta Slayer of Gods -levylle (2016). Soundit olivat läpi keikan priimaa, minkä lisäksi bändi oli selkeästi Nosturin valomiehelle ennalta tuttu: hyvältä näytti ja kuulosti, mitä nyt orkestraatiot olivat ajoittain hiukan turhan pinnassa. Kaiken kaikkiaan Brymirillä olisi kaikki mahdollisuudet mennä pitkälle konseptillaan. Lopettaisivatpa ne Björkrothit vaan sen power metalin soittamisen…

Kolmantena vuorossa oli oululainen Catamenia. Harvinaista kyllä, en ollut ainakaan tietoisesti onnistunut kuulemaan tämän yli 20 vuotta saksalaiselle Massacre Recordsille levyttäneen, yhdeksän pitkäsoittoa ja kolme kokoelmaa julkaisseen bändin ensimmäistäkään kappaletta aiemmin. Liikkeelle lähdettiin parilla hitaammalla kappaleella, eikä bändin turhan repiväksi miksattu melodinen black metal tempaissut saman tien mukaansa. Setti kuitenkin parani selkeästi keikan edetessä, ja loppupuolella soitettiinkin vanhempia suomenkielisiä biisejä. Kakkoskitaristi Sauli Jauhiainen näytti läpi keikan siltä, että olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla, sillä mies soitti osuutensa täysin ilmeettömästi ja otelautaansa tuijotellen. Vokalisti Juha-Matti Perttunen otti kontaktia yleisöön vähänlaisesti, ja synisti Jussi Sauvola hoiti suurimman osan yleisön huudattamisesta. Perttusen matalat murinavokaalit lähtivät vakuuttavasti, mutta blackmetallisemmat rääkynät kuulostivat aivan siltä kuin ne olisi tehty täysin kurkulla – toivottavasti äänihuulissa riitti tehoa vielä lauantain Jyväskylän-keikallakin. Catamenialle lankesikin valitettavasti illan jumbon palkinto, sillä kokonaisuus jäi vaisuksi. Yleisö kuitenkin selkeästi piti näkemästään ja paikalla oli selkeästi paljon bändin pitkäaikaisia faneja, joten olin tässä todennäköisesti vähemmistössä – olisi varmaan pitänyt pyöritellä levyjä ennakkoon.

Perjantai-illan sai kunniakkaasti päättää Catamenian tavoin Oulussa majapaikkaansa pitävä Kalmah. Suomalaisen melodeathin kulta-ajoista ei ole enää kovin montaa bändiä jäljellä Northerin lopetettua ja Children of Bodomin oltua täysin jonninjoutavaa huttua jo useamman levyn ajan, mutta Kalmah jaksaa onneksi porskuttaa – kohta on kuulemma tulossa taas uutta levyäkin! Pitkä ura näkyy lavalla miltei hävyttömänä itsevarmuutena: onkohan bändi urallaan soittanut ainuttakaan huonoa keikkaa? Biisit lähtivät setin avanneesta, tuoreimman Seventh Swamphonyn (2013) ”Pikemasterista” aina debyyttilevyn hittibiisi ”Hadekseen” asti totutun vaivattomasti ja paikoitellen levyversioita nopeammin. Vuosien varrella keikkavakioiksi muodostuneiden ”For the Revolutionin”, ”The Black Waltzin” tai ”Heroes to Usin” lisäksi bändi on aina nostanut harvemmin kuultua materiaalia mukaan settiin, ja tällä kerralla nimenomaan The Black Waltzin (2006) suurena fanina lämmitti mieltä kuulla sen avauskaksikko ”Defeat” sekä ”Bitter Metallic Side” livenä ensimmäistä kertaa sitten levyn julkaisukiertueen. Debyytiltäkin soitettiin ”Dance of the Water” – kova! Seuraavaksi sitten vaan kaivelemaan They Will Returnia (2002) ja Swampsongia (2003), joohan? Musiikillisen annin lisäksi Kalmah-keikkoihin kuuluvat olennaisena osana vokalisti Pekka Kokon umpisurkean nerokkaat välispiikkivitsit, joissa oltiin tälläkin kertaa asian ytimessä (piña coladaa – piha kolataan). Catamenian Perttunen plagioi tietämättään Kokkoa hetkeä aiemmin kommentoidessaan Etelä-Suomen hiihtokelejä, sillä Kokko heitti käytännössä samaa herjaa vuosi sitten Kalmahin lämpätessä Thyrfingiä. Jos jotain negatiivista keikasta pitää löytää, Kalmahin soundit olivat paikoitellen aikamoista puuroa. Onneksi biisit osasi kuitenkin ulkoa. Kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut perjantai!


Lauantaina meinasi tulla oikeasti kiire paikalle, sillä olin onnistunut lukemaan päivän aikatauluja väärin, ja paikalle ehdittiin päivän ensimmäisenä esiintyneen The Hypothesisin jo veivatessa ensimmäistä kappalettaan. Eilispäivän tapaan paikalle oli ehtinyt harmillisen vähän kuulijoita, mutta täytyy sanoa että jos yleisö oli edellisillasta vielä hieman kohmeessa, niin oli bändikin. Edelliseen nähtyyn Hypothesis-keikkaan verrattuna vokalisti Antti Seppälä vaikutti hieman poissaolevalta ja heitteli samoja välispiikkejä useampaan otteeseen. Mies myös hävisi lavalta kaikissa pidemmissä instrumentaalikohdissa eikä muutenkaan juuri ottanut kontaktia yleisöön. Murinavokaalit kuitenkin lähtivät vakuuttavasti. Joku voisi väittää The Hypothesisin keskitempoista melodeathia tylsäksi, mutta olen eri mieltä: biiseihin on ujutettu mukavasti pieniä koukkuja ja koukeroisia kitarakuvioita, jotka kepittäjäkaksikko Asko Sartanen – Juuso Turkki toisti vakuuttavasti myös livenä. Vastikään julkaistu ”Illusion Now” –sinkku esitteli aiempaa dynaamisemman bändin, joka toi kitaraosuuksillaan paikoitellen mieleen Omnium Gatherumin. Bändin vakituinen rumpali, noin tuhannessa bändissä soittava Rolf Pilve ei ollut päässyt keikalle, mahdollisesti eräänkin Stratovariuksen aiheuttamien kiireiden vuoksi, mutta Crimson Sun -kannuttaja Antti Rantavuo paikkasi miestä ammattitaitoisesti. Lievästä jäisyydestä huolimatta The Hypothesis kuitenkin selvisi keikasta kunnialla ja jäi toivottavasti keikan aikana kasvaneen yleisön mieliin.

Mikkeliläinen Bloodred Hourglass on edellisillan Brymirin tapaan tehnyt töitä jo päälle vuosikymmenen ajan. Debyyttilevy Lifebound (2012) ei kolahtanut oikein mistään kohtaa, mutta soitto- ja sävellystaidoille tapahtui jotain mystistä tämän jälkeen, sillä kakkoslevy Where the Oceans Burn (2015) sekä tuore Heal (2017) ovat todella kovatasoisia moderneja metallilevyjä. Yleisötila oli pakkautunut ääriään myöten täyteen bändin astuessa lavalle, ja vaikken varsinaisesti bändin fani olekaan, keikan kovatasoisuutta on tuskin kenenkään paikalla olleen mahdollista kiistää. Bändi oli alusta loppuun tulessa, ja yleisö huusi ja taputti minkä ehti ilman että vokalisti Jarkko Koukosen tarvitsi sitä pyytää. Koukonen on sanalla sanoen älyttömän kova ja vahvaääninen vokalisti, minkä lisäksi pitkä esiintymiskokemus näkyy lavapresenssissä. Myös BRHG esiintyi tuuraajamiehistöllä, sillä kitaristi Lauri Silvonen ei ollut päässyt mukaan kiertueelle lämppäämään Harakiri for the Skyta, mutta apu löytyi läheltä: hänen veljensä Eero tuurasi miestä kitaran varressa. Treenejä oltiin kuulemma ehditty pitää vain yhdet, mutta näyttihän tuo sujuvan! Settilista pohjasi luonnollisesti Healin materiaaliin, ja kyllähän vaikkapa ”Times We Hadia” tai ”The Last of Usia” kelpaa esitelläkin. Paikalla oli levy-yhtiön edustajia Saksasta, ja voisin kuvitella vakuuttuneisuuden määrän olevan tapissa, sillä keikka oli yksi parhaita pitkään aikaan näkemiäni. BRHG on kehittynyt huimasti ensimmäisistä nähdyistä Jurassic Rock –keikoista kotikaupungissaan. Kannattaa mennä katsomaan!

Jos BRHG oli kova, Whispered onnistui olemaan vielä piirun verran kovempi. Olen sanonut tämän monesti, mutta sanotaan se taas kerran: Whispered on ollut jo pitkään täysin valmis valloittamaan maailman, nyt se on vain taustajoukkojen omistautuneisuudesta kiinni. Uusimman Metsutan – Songs from the Void -levyn biisillä ”Strike!” tuttuun tapaan alkanut setti lanasi yleisön matalaksi tavallistakin tehokkaammin, sillä hiljattain bändistä pois jääneen rumpali Jussi Kallavan bändin viimeisimmällä Euroopan-rundilla korvannut Ukri Suvilehto on maailmanluokan tekijä. Tempot olivat läpi setin levyversioita nopeammat, ja varsinkin setin päättänyt ”Bloodred Shores of Enoshima” jyräsi eteenpäin kuin mikäkin tekninen death metal –biisi. On hienoa, että bändi kehtaa edelleen soittaa ensimmäisen Thousand Swords -levynsä (2010) materiaalia, sillä sävellysten tasoero kakkoslevy Shogunate Macabreen (2014) on melko hurja. Levyn nimibiisi kuitenkin solahti uudempien rallien sekaan mukavasti. Shogunate Macabren ”Jikininkin” tiputtaminen keikkasetistä pois tosin harmittaa. Kaiken kaikkiaan keikka oli sen verran murhaava paketti, että Wintersun on varmasti ollut täysin helisemässä näiden jätkien kanssa viime kiertueella. Vielä kun saman saisi taottua vaikkapa Etelä-Amerikan hevikansan kollektiiviseen kalloon.

Lauantain päätösaktina Nosturin otti haltuun festivaalin ainoa ulkomaanvieras, itävaltalainen Harakiri for the Sky. Bändi osui tutkaan kakkoslevynsä Aokigaharan (2014) aikoihin, ja levy teki kerrasta fanin. Kävin väijymässä miesten livekuntoa jo pari päivää aikaisemmin Tampereella, joten keikka ei tarjonnut suuria yllätyksiä, joskin meininkin oli kertaluokkaa parempi Nosturissa – Tampereen yleisö oli laiskanpuoleista ja valot kuin nuorisotalon bändi-illassa. Ainoa asia, josta olen bändin kanssa eri mieltä, on tarve aloittaa setti kolmoslevy III: Trauman (2016) aloituskappaleella ”Calling the Rain”, sillä biisi on vähän turhan hidas ja pitkä soitettavaksi heti kärkeen. Toisena soitetusta ”Funeral Dreamsista” eteenpäin jälki olikin sitten tasaisen tappavaa. Harakirien totaalinen yleisökontaktin puute ja varsinkin vokalisti J.J:n välinpitämätön esiintymistyyli loi hauskaa kontrastia aiempiin bändeihin nähden, ja kesken keikan vessassa käydessäni eräs herrasmies tuli kyselemään, olinko nähnyt bändin aiemmin ja miksi vokalisti on ”niin sekaisin”. En kehdannut todeta, että mies ei ole tainnut käydä kovin paljoa black metal –keikoilla. Bändi tuli lavalle, soitti lähemmäs puolitoista tuntia parasta tarjontaansa ja poistui – täydellistä! Edelliskesän keikkojen jälkeen bändin rumpali oli ilmeisesti vaihtunut, mikä on yksinomaan hyvä asia, sillä edellinen soittaja tiputti kappaleiden tempoa vähintään parillakymmenellä iskulla aina kun piti soittaa blastbeat-kohta – tänä iltana pakka pysyi täydellisesti kasassa. Setti päätettiin Aokigaharan ”Jhator”-mestariteoksella, jonka jälkeen hetken hengähtämisen jälkeen bändi palasi vielä lavalle soittamaan ”My Bones to the Sean”. Kokonaisuutena nautin täysin siemauksin, mutta osa yleisöstä tuntui olevan eri mieltä, sillä väkimäärästä oli sulanut keikan aikana alakertaan tai kokonaan pois paikalta lähemmäs puolet. Jos black metal jakaa kategorisesti mielipiteitä, Harakiri for the Sky on ilmeisesti tästä malliesimerkki.

Metal Crane Festival vuosimallia 2018 oli heti ensimmäisellä kerralla todella onnistunut tapahtuma. Bändikattaus oli sangen relevantti yhdistelmä vanhempia ja tuoreempia orkestereita, ja 25 euron hintaiset kahden päivän liput olivat käytännössä puoli-ilmaisia. Tapahtuman siirtäminen Nosturin yläkertaan olisi periaatteessa sallinut ikärajan poistamisen, mutta mielestäni päätös pitää K18-leima ovessa oli oikea, sillä viime aikoina Nosturin keikoilla aidattu kalja-alue on kattanut lähes koko yleisötilan, mikä kertoo alaikäisten vähäisestä määrästä. Tapa vaihtaa bändikattausta kahden kaupungin välillä päittäin on yksinkertaisesti nerokas, sillä Suomi on pitkien välimatkojen maa, eikä vaikkapa Oulusta ole yhtään niin kirpaisevaa lähteä Jyväskylään kuin Helsinkiin keikalle. Ainut miinus menee tälläkin kertaa Nosturin baarin tarjonnalle, sillä hintoja oli taas korotettu, ja 7,50 euroa puolen litran Lappari-tölkistä alkaa olla jo oikeasti kipurajoilla. Tätä kirjoittaessa festivaalin jatkosta oli jo tiedotettu, joten laatumusiikista pääsee nauttimaan myös ensi tammikuussa. Nähdään silloin!