5.8.2017 SaariHelvetti @ Viikinsaari, Tampere (Musicalypse Archive)

0
1627

SaariHelvetti, a metal festival run by the Tampere-based Nem Agency and arranged this year for the third time, intrigued me with its concept and lineup already a year ago, but as a long-time Jurassic Rock attendee, I, for some reason, went on to spend my first August weekend last year in Mikkeli. What used to be an interesting “something for everyone” approach to booking bands, the festival’s selection has since sunk to the abysmal level of playlist radio stations and Vain Elämää, making me rethink my choice to skip SaariHelvetti and, for example, its DEATHCHAIN oldies show. This year, SaariHelvetti’s lineup really gave me no choice, as in addition to some interesting Finnish bands and the legendary ROTTING CHRIST from Greece, the festival had snagged Austrian HARAKIRI FOR THE SKY, so on August 5th, 2017, I jumped on a bus to Tampere. As of the day of the event, nearly the full 2000-ticket quota was sold, so a good party was to be expected. Check out the gallery here.

Viikinsaari, the event location, is an island in Pyhäjärvi, so the only way to get there is by ferry from Tampere’s Laukontori. I only arrived at the docks about 10 minutes before the first boat was set to embark, but fortunately the queue wasn’t very long. The ticket booth didn’t have press passes to hand out, but I managed to get mine when we got to Viikinsaari – apparently there had been a small mix-up, to which I even received an apologetic email afterwards. No biggie, these things happen! The boat ride went by quickly, and once we arrived, I had to spend a moment scrutinizing the location – Viikinsaari hosts a chapel, a festivity building, a dance hall, a playground, a miniature golf course and volleyball court, a hiking trail (unfortunately not in use), a kiosk stall… you name it. It’s an amazing location for an event like this!

The first band on the running order and the winner of the Battle of the Bands from Hell contest was Laitila-Tammela based deathgrind group, GALVANIZER. They took the second stage at 15:30 and bashed away for a good 30 minutes in the dance hall. Despite their young age, all three of them were incredibly good players – drummer Nico Niemikko’s performance was particularly jaw-dropping. The songs had a good number of great riffs and a sense of danger to them, and the show managed to attract a decent-sized crowd, even if all the VIP ticket-holders had apparently decided to spend their time drinking beer on the opposite terrace. It’s definitely shows like this that reward you for showing up early, even if you haven’t heard of the bands beforehand – a great show from GALVANIZER indeed!

Galvanizer

During the 30-minute transition time, one had the opportunity to observe the show at the Rock’n’Tits stage, placed behind the VIP terrace and boasting a variety of sideshow activities, from burlesque shows to a Speden Spelit tribute (a TV game show from a couple decades back). I can’t say that I know too much about burlesque, but – not to diminish the show in any way – I believe that striptease isn’t a traditional part of it, as opposed to the introduction the host gave the audience. At 16:30, EVIL DRIVE began their half-hour set on the second stage. Compared to the Elmun baari show from the night before, their slight stiffness had vanished overnight and SaariHelvetti presented a band with a lighter mood, led by their snarky vocalist, Viktoria Viren. Because of their only 30-minute slot, the band had had to cut their setlist short, and, as a second show over the course of 2 days, it didn’t offer anything new to me personally, but the audience, filling over half of the hall space, appeared to enjoy it greatly. Not bad at all.

I had to cut EVIL DRIVE a bit short to get to the main stage on time. FEAR OF DOMINATION’s line-up grew to eight members earlier in the summer, as Sara Strömmer’s place as the second vocalist was made official mid-set at Tuska, and her presence clearly fits the band. The whole band seemed to have a lot of fun on stage throughout the 30-minute set; their percussionist in particular ran back and forth anytime he didn’t have to play. He also threw at least two pairs of drum sticks into the audience, the first time in a pretty low arc – hopefully no one got hit in the face. The band surely will have to put up with comparisons to TURMION KÄTILÖT until the end of time, but there were so many fans in the audience knowing all their songs’ lyrics that I wouldn’t be surprised if the situation turned around at some point in time. Even if FEAR OF DOMINATION still doesn’t appeal to me musically that much (sorry, Jinx!), one cannot deny their entertainment value – FOD clearly is a party group and you had to be pretty cynical if the final song, the cover of THE BLOODHOUND GANG‘s “The Bad Touch,” wouldn’t have brought a smile to your face. The only -1 points from the show goes to the mixing booth – being as strong-voiced as Strömmer, it takes a lot of talent to lose her vocals somewhere between her microphone and the stage’s sound system.

Fear of Domination

Coming up next: the main monkey business! HARAKIRI FOR THE SKY was visiting Finland for the first time over this weekend, but the crowd was surprisingly large at Elmun baari on Friday already. This time around, the second stage was already half-full before the Austrians had even begun their show, which allowed for only 30 minutes of showtime for some mind-boggling reason; almost all of their songs being around 8-9 minutes in length, HFTS only had time to play three songs. As with the previous night’s show, during “Calling the Rain,” “Funeral Dreams,” and “Jhator” the band didn’t try to make contact with the audience, but they needn’t have bothered, as almost everyone started clapping and singing along spontaneously during the more mellow passages; the cheering between songs was so loud that you would’ve thought you were in a considerably larger venue; and I believe the “we want more!” shouts after the show were the only ones we heard that day. I was dead certain after Friday that HFTS would have to return to Finland, and after Saturday the feeling grew even stronger – as of writing this review, the band has already commented on the issue on Facebook and revealed that something will happen in the future – we’ll be waiting!

Harakiri for the Sky

Next up on main stage was the crown jewel of Finnish grind, ROTTEN SOUND. I never would have thought it possible to see anything other than good or excellent shows from these guys, but this time the main stage’s sound really didn’t do any justice to the band’s material. The sound tech managed to twist the knobs in such a way that anything else than Sami Latva’s bass drum didn’t stand out… not even his snare. Fortunately, what ROTTEN SOUND lost with the horrible sound, they made up with their as-strong-as-ever stage presence, courtesy of their long experience. Keijo Niinimaa was his mellow self during his speeches. On top of the difficult circumstances, the band’s merchandise apparently hadn’t arrived to the location, as a car had broken down on the way, so Niinimaa encouraged everyone to buy ROTTING CHRIST shirts, as they “had the almost same band name on them.” The setlist, similar to the ones on previous shows this summer, had a decent mix of newer and older favorites, even “Decay” from the “Consumer to Contaminate” EP. The moshpit was active throughout and the audience seemed to enjoy it to the fullest, so ultimately the show wasn’t a miss.

Rotten Sound

From the domestic acts, I anticipated SHADE EMPIRE’s show the most beforehand. This Kuopio-based (and one of the most criminally underrated Finnish metal groups) finally released a successor to their 2013 masterpiece, “Omega Arcane – Poetry of the Ill-Minded” – a month and a half ago; they also played a crowded show at Nummirock. Unfortunately, the show started out as a total pancake – if ROTTEN SOUND had suffered from bad sound, the second stage’s sound tech made watching the show absolutely impossible. I haven’t worn earplugs at a metal show in years, and because the rhythm guitar was mixed incredibly loudly and was extremely grating, burying everything else, I had to go back outside and order a beer instead. What I could make out from the wall of screeching guitar sounds, the song seemed to be the new album’s opener, “Lecter (Welcome).” Still, SHADE EMPIRE clearly interested the crowd, because the dance hall was almost full throughout the set – hopefully everyone came back out with their hearing still intact.

Shade Empire

The main stage’s third performer was the Helsinki-based power metal extravaganza (or abomination, depending on who you ask), BATTLE BEAST. I saw the band for the first time around their debut album, “Steel” (2011), and got blown away by the charisma and voice of Nitte Valo, their singer at the time. After the ensuing European tour, Valo announced that she would leave the band, and I haven’t been able to get excited about them since, even if the current frontwoman, Noora Louhimo, doesn’t pale in comparison to Valo one bit. The group’s history hasn’t been devoid of drama, as the founding member, Anton Kabanen, got kicked out of his own band a few years back under questionable circumstances. But enough with the babbling. How did BATTLE BEAST do in Louhimo’s home town? I’d like to say “excellently,” but much like the other BB shows I’ve seen this summer, this one was lukewarm at best. Judging from the amount of BATTLE BEAST shirts in the audience, a lot of fans were present, but most of the time, keyboardist Janne Björkroth looked like he’d rather be backstage drinking beer. Louhimo, guitarist Juuso Soinio, and bassist Eero Sipilä had a good vibe going on though, and Louhimo deserves appreciation – the day marked a year without alcohol for her, making her a winner of a 500€ bet she had going on with a friend. The set was inclined towards their latest “Bringer of Pain” album, and the record clearly has cheerful live hits to choose from. As a conclusion, I still have to present a completely unnecessary complaint: why bring two bass drums on stage for looks, if the other one gets left without a microphone and the drummer only kicks the other with a double pedal?

Noora Louhimo

I had to skip the probably the most deviant band when compared to the festival’s musical theme, the Helsinki-based death/black/punk hybrid, MøRKET, for a compulsory food break before ROTTING CHRIST’s show. If there’s something about SaariHelvetti that deserves a special mention, it was the selection of food. The new de facto price for festival food servings seems to be 10€ a pop, but unlike this year’s Nummirock for example, you’d definitely get your money’s worth at SaariHelvetti. A large flamed salmon grill was present, along with a huge frying pan for pork belly and falafel. The side dish was a spelt tabouleh (onion, cucumber, tomato, spices) with tzatziki, which you could also order vegan. The pork dish was incredibly tasty! The Tex-mex themed stall also seemed to boast good-looking dishes, and the fans of more traditional sausage-with-fries stuff weren’t forgotten, as Viikinsaari’s own kiosk sold fries with sausages or meatballs for the really affordable price of 7€.

Even though ROTTING CHRIST have been to Finland on several occasions, I’ve never been able to see the Greek extreme metal legends of Sakis and Themis Tolis live before. The evening had already started to darken when ROTTING CHRIST, formed back in 1987, got on the main stage and bombarded the audience for 50 minutes with simple but ingenious riffs and creative drum work. We got to hear new – as well as really old – material from the band’s lengthy recording career: “The Sign of Evil Existence” from their debut, “Thy Mighty Contract” (1993), was played, and if I’m not completely mistaken, “The Forest of N’Gai” from the very first EP as well. Their latest effort, “Rituals,” struck me as slightly dull when it came out, at least when compared to its predecessor, the excellent “Κατά τον δαίμονα εαυτού,” but especially ”Ἄπαγε Σατανά” worked flawlessly live. The actual bangers were saved for the end – first ”In Yumen/Xibalba,” and as a conclusion, ”Grandis Spiritus Diavolos.” Aww yiss! The audience was on fire throughout the set, and Sakis Tolis used every opportunity to thank Finland in Finnish and Greek. A great band and an excellent show, and this time the sound was on point as well – ROTTING CHRIST probably had their own sound tech.

Rotting Christ

I possibly cannot comprehend why the Tampere-based samurai metal group, WHISPERED, still has to settle for smaller stages at festivals, as well as clubs. All the pieces for total world domination have been in place since their second album, “Shogunate Macabre” (2014), and their latest Metsutan – Songs of the Void pushed the boundaries even further. The band had attracted a dance hall full of people, and the moshpit circled around for practically the full 40-minute set in such a way that I thought it best to go stand right next to the mixing booth – the fence had a sharp corner and someone could easily bump into it when shoved out of the pit. Probably because of the hometown show, the setlist was a bit different: “Lady of the Wind” was featured for the first time in a while that I’ve seen, along with two covers (the theme from Ginga: Nagareboshi Gin and “Samurai” by Matti Nykänen), because why not? The final song was, as usual, “Hold the Sword.” The audience knew the lyrics to an admirable extent and cheered spontaneously, so let’s cut the crap – I’m willing to bet that WHISPERED will be the next big thing the instant that promoters of bigger festivals have the courage to look through the band’s makeup and costumes and realize that they’ve been outplaying all the more well-known melodeath bands for several years. I mean it, it’d be great.

Whispered

As with last year, TURMION KÄTILÖT had the honor of wrapping up the main stage in this year’s SaariHelvetti. The band’s always been a bit of an issue for me, because while they have a few decent (older) songs, the vast majority of their material doesn’t do a thing for me, and in addition, I don’t like the character type of their average fan one bit. Then again, I haven’t seen a whole KÄTLÖT show in years, so I decided to give them a chance this time. The festival’s announcer and the band’s former vocalist, Tuomas Rytkönen, pointed out that the situation was peculiar – a year back, he would’ve been backstage waiting for the intro tape to begin playing. Instead, it was Saku “Shaq-U” Solin that pulled off a double shift tonight, as he had already been on stage with FEAR OF DOMINATION. KÄTILÖT kicked things off promisingly with “Minä määrään,” but they didn’t manage to keep their grip on me until the end, despite “Pirun nyrkki” being played halfway through and “Tirehtööri” being fun to sing along to. Hunger had started to take hold again, so I had to leave towards the second stage near the end of the show. Along the way, I heard surprisingly many conversations on how the band’s newer songs aren’t that good as the old ones. Go figure.

Turmion Kätilöt

Over the course of the evening, the event had completely sold out, so after gorging through a set of fries, it started to be practical to move towards the boat dock to avoid the biggest crowd. As the last show of the evening, RYTMIHÄIRIÖ began their set on the second stage, but even if I wouldn’t have been in a hurry, I still wouldn’t have the interest to watch their set for longer than a few songs – I’ve never found anything worth listening to from their material, and I have to say that I’d have suspected the crowd in the dance hall to be larger than it was.

The boat queue was close to 100 meters, but it shrunk pretty quickly, as a new ferry arrived to the dock right after the previous one had embarked. A couple of ill-fated festival goers that had sprained their ankles were brought along as well. Considering the weather, everyone was lucky – the island had only a few drops of rain in the afternoon, but once our ferry got to Laukontori and we stepped out of it, it started raining, and even if we only had a few blocks to walk afterwards, I was soaking wet once we got to our apartment. At least no shower was needed.

In conclusion, SaariHelvetti was an amazing event all-around, at least for a first-timer like me. Viikinsaari offers an excellent venue to host happenings like this, the event itself was organized so well that you didn’t even pay attention to the staff or security, the beer queues weren’t long despite the festival being sold out, and the lineup was great. The thing that surprised me the most was the bathroom policies – the buildings on the island had two bathroom sections, and in addition to them, I counted a total of only six (!) portable toilets, but absolutely no queueing was needed at any time – men were able to take a leak in the bushes without anyone coming to tell them not to. With the food section being on point, I cannot think of anything to criticize, and unless something really weird happens to me or to the festival’s organization, I suspect that we’ll see each other next year as well!

Written by Atte Valtonen
Musicalypse, 2017
OV: 5410

Photos: Janne Puronen

Tamperelaisen Nem Agencyn pyörittämä, tänä vuonna kolmatta kertaa järjestetty SaariHelvetti-metallifestivaali houkutteli konseptillaan ja bändikattauksellaan jo viime vuonna, mutta pitkän linjan Jurassic Rock –kävijänä menin jonkinlaisessa mielenhäiriössä valitsemaan Mikkelin. Takavuosien mielenkiintoisesta jokaiselle jotain –bändikattauksesta valahdettiin jo viime vuonna Vain elämää –helvettiin, joten en oikeastaan edes tiedä miksi jätin SaariHelvetin ja sitä myöten esimerkiksi Deathchainin oldies-keikan väliin. Tänä vuonna tosiasioita ei enää voinut sivuuttaa, sillä Helvetin esiintyjäkaartiin oli saatu kiinnitettyä muutaman kovan kotimaisen sekä kreikkalaisen Rotting Christin lisäksi itävaltalainen Harakiri for the Sky, joten 5. elokuuta 2017 Onnibusin nokka suuntasi kohti Tamperetta. Festivaaliliput olivat käyneet kaupaksi hyvää tahtia, ja tapahtumapäivänä lippuja oli jäljellä enää muutamia, joten en ollut asiassa yksin.

Festivaalin tapahtumapaikka, Viikinsaari, on Pyhäjärven selällä, jääden länsi-itäsuunnassa Epilän ja Pispalan väliin, ja ainoa tapa siirtyä saareen on laivalla Laukontorilta. Torille siirtyminen ja ensimmäiseen, kahdelta lähtevään laivaan, nouseminen jäi hieman viime tippaan, mutta jonoa ei paikalla onneksi ollut. Lipunmyyntitiskillä ei ollut jakaa lehdistölippuja erikseen, mutta sain moisen lopulta järjestettyä Viikinsaaren päässä – tässä oli ilmeisesti käynyt pieni sekaannus, jota myöhemmin erikseen pahoiteltiin ja joka ei todellakaan menoa haitannut. Laivamatka sujui nopeasti, ja paikalle päästyäni täytyi välittömästi kuluttaa hetki aikaa pelkästään tapahtuma-alueen ihastelemiseen: saaresta löytyy kappeli, juhlatila, tanssilava, leikkipuisto, minigolf-rata, beach volley –kenttä, luontopolku (joka ei tosin ollut käytössä), kioski ja vaikka mitä. Huikeat puitteet!

Päivän ensimmäinen esiintyjä oli vuorossa puoli neljältä, kun Bändikilpailu helvetistä –kisan voittanut laitilalais-tammelalainen deathgrind-jyrä Galvanizer paiskoi todella äkäisen puolen tunnin setin tanssipaviljonkiin sijoitetulla kakkoslavalla. Nuoresta iästään huolimatta äijät olivat kaikki todella kovia soittajia, ja varsinkin rumpali Nico Niemikon menoa katsoi täysin monttu auki. Biisimateriaalissa oli mukavasti koukkua ja vaaran tunnetta. Paikalle oli ehtinyt jo hyvänkokoinen joukko keikkaa todistamaan, vaikka VIP-lippujen ostajat olivatkin jumiutuneet omalle terassilleen kaljaa lipittämään. Juuri tällaisten keikkojen takia kannattaa välillä raahautua paikalle aikaisin, vaikkei bändistä olisikaan etukäteen mitään käsitystä. Galvanizer ehdottomasti jatkoon!

Puolen tunnin roudaustauon aikana oli hyvää aikaa luoda katseensa VIP-terassin takana sijaitsevalle Rock’n’Tits –lavalle, jossa pyöri päivän aikana erinäistä oheisohjelmaa burleskiesityksistä Speden spelit –tribuuttiin. Vaikken aihepiiristä kovin paljoa tiedäkään, niin – mitenkään meininkiä väheksymättä – tietääkseni strippaaminen ei kuulu burleskitanssin perinteiseen määritelmään, vaikka näin lavalla kerrottiin. Puoli viideltä vuorossa oli edellisenä iltanakin Harakiri for the Skyta lämmitellyt Evil Drive. Elmun baarin jähmeys oli hävinnyt yön aikana tietymättömiin, ja lavalla oli selkeästi hyväntuulisempi yhtye räväkän vokalisti Viktoria Virenin johdolla. Puolen tunnin soittoajasta johtuen settiä oli jouduttu lyhentämään, eikä keikka toisena nähtynä kahden päivän sisään tarjonnut uutta, mutta SaariHelvetin yleisöön se tuntui uppoavan varsin hyvin. Ei huono, kuten Jorma Uotinen asian laittaisi.

Evil Driven keikan lopusta täytyi nipistää hetkinen, jotta ehdin siirtymään ajoissa päälavan kulmalle viideksi. Fear of Dominationin jäsenistö kasvoi aiemmin kesällä kahdeksanhenkiseksi, kun Sara Strömmerin laulajanpesti vakinaistettiin kesken Tuskan-keikan, ja Strömmer kyllä sopii habitukseltaan bändiin kuin nenä päähän. Meininki lavalla tuntui olevan koko puolituntisen ajan erittäin korkealla, varsinkin perkussionistilla, joka käytti kaiken vapaa-aikansa lavaa pitkin poikin juoksemiseen ja eturivin kosiskeluun. Rumpukapuloitakin lensi yleisöön kovaa tahtia, välillä ei edes kovin suuressa kaaressa – toivottavasti kukaan ei ottanut osumaa. Bändi joutuu varmasti kuuntelemaan maailman loppuun asti vertailua astetta tunnetumpaan Turmion Kätilöihin, mutta paikalla tuntui olevan sen verran kappaleiden sanat ulkoa osaavia faneja, etten ihmettelisi jos tilanne joskus kääntyisi päälaelleen. Vaikkei Fear of Domination edelleenkään puhuttele musiikillisesti aivan täysin (sori Jinkku!), ei bändin taitoja viihdyttää silti voi kiistää – onhan FoD selkeästi bilebändi, ja viimeisenä soitettu The Bloodhound Gang -laina ”The Bad Touch” viimeistään toi leveän hymyn naamalle. Ainoat miinukset keikasta menevät miksaajalle, joka jotenkin onnistui kadottamaan Strömmerin laulusoundin mikrofonin ja PA-kaiuttimien väliin, niin hiljaiselle ja paljaaksi oli säädöt jätetty.

Sitten itse asiaan! Harakiri for the Sky oli viikonloppuna Suomessa ensimmäistä kertaa, mutta edellisenä iltana Elmun baarissa oli todella hyvin porukkaa paikalla. Nytkin kakkoslavan eteen oli pakkautunut hyvänkokoinen joukko odottamaan itävaltalaisbändin settiä, joka jostain täysin järjenvastaisesta syystä oli jouduttu puristamaan vain puolen tunnin mittaiseksi. HftS ehtikin sisällyttää slottiinsa ainoastaan kolme kappaletta, sillä bändin tuotannon keskipituudet taitavat huidella jossain kahdeksan-yhdeksän minuutin tietämillä. ”Calling the Rainin”, ”Funeral Dreamsin”, ja ”Jhatorin” aikana bändi ei edellisillan tapaan juuri ottanut kontaktia yleisöön, mutta sille ei ollut tarvettakaan, sillä hoilaukset ja taputukset lähtivät spontaanisti liikkeelle käytännössä kaikissa suvantokohdissa, kappaleiden välillä hurrattiin aivan kuin oltaisiin oltu kokoluokkaa isommalla keikalla, ja keikan päätteeksi taidettiin kuulla illan ainoat ”we want more!” –huudotkin. Äijät vaikuttivat myös yllättävän hyvävointisilta ottaen huomioon, että edellisenä iltana he olivat kuuleman mukaan juoneet viinaa aamuneljään kaverini luona järjestetyillä jatkoilla. Olin jo perjantain keikan jälkeen satavarma siitä, että HftS:n Suomen-visiitti ei jää bändin ensimmäiseksi ja viimeiseksi, ja SaariHelvetin keikan jälkeen tunne vain vahvistui. Tätä kirjoittaessa Facebookista saikin lukea, että tulevat suunnitelmat on jo lyöty lukkoon, joten jäämme odottamaan!

Seuraavaksi oli vuorossa pälavalla Suomen grind-ylpeys Rotten Sound. En olisi ikinä uskonut joutuvani todistamaan Rotiskolta mitään muita kuin hyviä tai erittäin hyviä keikkoja, mutta tällä kertaa päälavan soundit tekivät bändille kyllä todella pahan kepposen. Miksaaja ei saanut koko neljänkymmenen minuutin aikana väännettyä potikoita sellaisiin asentoihin, että lavalta olisi erottunut edukseen mikään muu kuin Sami Latvan bassorumpusoundi – edes virveli ei paukkunut toivotulla teholla. Musiikillisesti keikan teho jäi täysin puolitiehen, mutta onneksi bändi paikkasi tilannetta parhaansa mukaan pitkän kokemuksen tuomalla varmuudella, ja olihan Kiisseli-Keijo oma leppoisa itsensä välispiikeissä. Aivan kuin vaikea keikkatilanne ei olisi jo ollut tarpeeksi, bändin paidat olivat kuulemma myös jääneet matkalle niitä kuljettaneen auton hajottua tielle. Yleisöä kehotettiinkin ostamaan Rotting Christin paitoja, onhan niissä melkein samanlainen bändin nimi. Kesän aiempia keikkoja mukaillut settilista sisälsi hyvässä suhteessa uutta ja vanhaa, ja onpa bändi kaivanut Consume to Contaminate -EP:n ”Decaynkin” mukaan hetkisen soittotauon jälkeen. Pitti pyöri ja yleisöllä oli selkeästi kivaa, joten ei tässä kuitenkaan tyhjin käsin poistuttu paikalta.

Kakkoslavalla aloittavaa Shade Empireä odotin SaariHelvetin kotimaisista esiintyjistä eniten. Suomen aliarvostetuimpiin yhtyeisiin lukeutuva kuopiolaisbändi julkaisi alkukesästä pitkän odotuksen jälkeen Poetry of the Ill-Minded -levynsä jatkona edelliselle Omega Arcanelle (2013), ja Nummirockin kaljatelttaillan keikkakin oli silkkaa mannaa. Odotukset kuitenkin lässähtivät täysin: jos Rotten Sound kärsi huonoista soundeista, kakkoslavan äänikuva teki Shade Empiren seuraamisesta täysin mahdotonta. En ole käyttänyt korvatulppia keikoilla vuosiin, joten koska komppikitara oli niin kovalla ja miksattu niin viiltäväksi että se peitti kaiken muun alleen, tanssilavan sisätiloista oli pakko poistua pihalle kaljajonoon. Sen verran sain moisesta puurosta selvää, että ensimmäinen kappale taisi olla uuden levyn ”Lecter (Welcome)”. Shade Empire kuitenkin selkeästi kiinnosti, sillä tanssilava oli täynnä porukkaa – toivottavasti kaikki poistuivat keikan jälkeen kuuloaisti tallella.

Päälavan kolmas esiintyjä oli Helsingin power metal -ylpeys (tai häväistys, vähän riippuen keneltä kysyy) Battle Beast. Näin bändin livenä ensi kerran debyyttilevynsä Steelin (2011) aikoihin ja vaikutuin bändin tuolloisen laulajan Nitte Valon karismasta. Levyä seuranneen Euroopan-kiertueen jälkeen Valo kuitenkin ilmoitti jättävänsä bändin, eikä hommasta oikein ole tullut sen jälkeen innostuttua, vaikkei nykyinen keulakuva Noora Louhimo ainakaan laulutaidoiltaan jää Valolle yhtään kakkoseksi. Draamaa yhtyeen historiasta ei ole puuttunut, sillä perustajajäsen Anton Kabanen potkittiin muutama vuosi sitten pihalle hämäriksi jääneiden olosuhteiden vallitessa. Lätinä kuitenkin sikseen: miten suoriutui Battle Beast Louhimon kotikaupungissa? Haluaisin sanoa ”todella hyvin”, mutta muiden tänä kesänä nähtyjen Beast-keikkojen tapaan homma jätti ainakin allekirjoittaneen vähän kylmäksi. Paikalla oli paitamuodista päätellen todella paljon bändin faneja, mutta lavalla synisti Janne Björkroth näytti suurimman osan ajasta siltä kuin olisi ollut mieluummin bäkkärillä juomassa kaljaa. Louhimolla, kitaristi Juuso Soiniolla ja basisti Eero Sipilällä oli sentään kova taistelutahto päällä, ja Louhimolle täytyy nostaa hattua: tuona päivänä tuli kuulemma vuosi täyteen ilman alkoholia, ja kaverin kanssa lyöty viidensadan euron veto oli sitä myöten voitettu. Setti painottui selkeästi uusimman Bringer of Pain -levyn biiseihin, ja kyllähän levyltä selkeästi hyväntuulista keikkahittiä löytyy useampikin. Loppuun tosin on pakko esittää täysin ulkomusiikillista kitinää: miksi raahata paikalle näön vuoksi kaksi bassorumpua, jos niistä toinen jätetään mikittämättä ja rumpali polkee niistä tuplapedaalin avulla ainoastaan toista?

Festivaalin musiikillisesta linjasta ehkä hieman poikkeava, helsinkiläinen death/black/punk –sekasikiö Mørket joutui toimittamaan taustamusiikkibändin virkaa, sillä ennen Rotting Christia oli pakko pitää ruokatauko. Jos jotain täytyy vielä erikseen SaariHelvetissä kehaista, niin sen ruokatarjontaa: festarimättöjen uudeksi de facto –hinnaksi on tuntunut asettuvan 10 euroa, mutta toisin kuin vaikkapa tämän vuoden Nummirockissa, SaariHelvetissä rahoille sai todellakin vastinetta. Paikalle oli roudattu iso loimulohigrilli ja muurikkapannu, jossa paistettiin ylikypsää possunkylkeä ja falafeleja. Kylkeen annosteltiin spelttipohjaista taboulehia (sipulia, kurkkua, tomaattia, mausteita) sekä tsatsikia, jonka sai halutessaan myös vegaanisena. Kyllä muuten todellakin toimi! Vieressä ollut texmex-tyyppinen kojukin tarjoili hyvänkuuloisia annoksia, eikä makkispekkisten ystäviäkään oltu unohdettu: Viikinsaaren oma kioski myi makkara- ja lihapullaperunoita sangen kilpailukykyiseen 7 euron hintaan.

Vaikka Rotting Christ on vieraillut Suomessa useaan otteeseen, en ole ikinä päässyt tätä Sakis ja Themis Tolisin jo vuodesta 1987 luotsaamaa äärimetallilegendaa livenä todistamaan. Ilta oli jo alkanut hämärtyä kun Rotting Christ nousi lavalle, ja yleisö sai 50-minuuttisen täyslaidallisen yksinkertaisia mutta nerokkaita riffejä ja rumputulta. Bändin mittavalta levytysuralta saatiin kuulla niin uutta kuin todella vanhaa materiaalia: mukana olivat debyyttilevy Thy Mighty Contractin (1993) ”The Sign of Evil Existence” sekä – mikäli en täysin erehdy – jopa ensimmäisen EP:n ”The Forest of N’Gai”. Pidin tuoreinta levyä, Ritualsia, ilmestyessään hieman tylsänä verrattuna edelliseen, loistavaan Κατά τον δαίμονα εαυτούhun, mutta livenä varsinkin ” Ἄπαγε Σατανά” toimi loistavasti. Parhaat menorallit oli säästetty loppuun: ensin ”In Yumen/Xibalba” ja setin päätteeksi ”Grandis Spiritus Diavolos”. Oi kyllä! Yleisö oli läpi keikan todella hyvin mukana, ja Sakis Tolis kiittelikin Suomea vuolaasti milloin suomeksi, milloin kreikaksi. Hieno bändi ja hieno keikka, ja tällä kertaa päälavan sounditkin olivat kohdallaan – ilmeisesti Rotting Christilla oli oma miksaaja mukana.

En voi käsittää, miksi tamperelainen samuraimetalliretkue Whispered joutuu edelleen tyytymään festareiden kakkoslavoihin ja pienempiin keikkapaikkoihin. Kaikki ainekset maailmanvalloitukseen ovat olleet kasassa jo kakkoslevy Shogunate Macabresta (2014) lähtien, ja tuorein levy Metsutan – Songs of the Void kiristi ruuvia entisestään. Bändi oli tälläkin kertaa houkutellut tanssilavan täyteen porukkaa, ja pitti pyöri käytännössä läpi koko 40-minuuttisen setin siihen malliin, että päätin varmuuden vuoksi siirtyä mikseripöydän viereen jätetyn terävän mellakka-aidan kulman eteen seisomaan, jottei kukaan pitistä pihalle lentävä joudu sairaalaan. Kotiyleisön edessä esiintymisestä johtuen settilista oli vähintäänkin hämmentävä, sillä mukaan oltiin otettu viime aikoina harvemmin kuultu ”Lady of the Wind” sekä jopa kaksi coveria: Hopeanuoli-animen tunnari sekä Matti Nykäsen (mikäs muu kuin) ”Samurai”. Viimeisenä kuultiin tuttuun tapaan ”Hold the Sword”. Yleisö lauloi biisit mukana ihailtavalla prosentilla ja taputukset irtosivat pyytämättä, joten mitä tässä lätisemään: Whisperedistä tulee saman tien se seuraava iso juttu, jos isompien festareiden promoottorit vain uskaltavat nähdä bändin sotamaalien ja puvustuksen läpi ja ymmärtää, että äijät ovat jo useamman vuoden ajan soittaneet kaiken maailman bodomit suohon. Arvostaisin.

Päälavan annin SaariHelvetissä vuosimallia 2017 sai luvan paketoida Turmion Kätilöt edellisvuoden tapaan. Bändi on ollut aina vähän vaikea aihe, sillä siinä missä Kätilöillä on muutama ihan menevä (vanhempi) ralli, suurin osa tuotannosta ei puhuttele millään tapaa, minkä lisäksi koen bändin keskimääräisen fanin ihmistyypin melko sietämättömänä. Toisaalta en ole vuosiin katsonutkaan kokonaista Kätilöt-keikkaa, joten päätin tällä kertaa antaa tilanteelle mahdollisuuden. Festivaalia juontamassa ollut Tuomas ”Spekkeli” Rytkönen totesikin tilanteen olevan eriskummallinen bändiä lavalle spiikatessaan, sillä vielä vuotta takaperin mies olisi ollut lavan takana odottamassa intronauhan pyörähtämistä. Saku ”Shaq-U” Solin sen sijaan urakoi tänään tuplavuoron, sillä mies ehti olla lavalla jo alkuillasta Fear of Dominationin keulilla. Setti pyörähti lupaavasti käyntiin kappaleella ”Minä määrään”, mutta bändi ei pystynyt pitämään väsynyttä raportoijaa otteessaan loppuun saakka – ei, vaikka ”Pirun nyrkki” olikin mukana setin keskivaiheilla, ja kyllähän sen ”Tirehtöörinkin” mukana lauloi ihan mielikseen. Tie vei takaisin kohti kakkoslavaa setin loppuvaiheilla, sillä nälkä oli päässyt yllättämään uudemman kerran. Matkalla tunnuttiin puhuvan muissa porukoissa yllättävän paljon siitä, etteivät Kätilöiden uudet biisit enää säväytä vanhojen tapaan – tiedä tuosta sitten.

Päivän aikana oli lippuluukulta kiirinyt tieto siitä, että SaariHelvetti oli myyty loppuun, joten makkaraperuna-annoksen tuhoamisen jälkeen alkoi olla jo järkevää lähteä kohti Viikinsaaren satamalaituria, jottei saaresta poistuminen venähtäisi 2000 kävijän pamahtaessa samanaikaisesti jonottamaan. Kakkoslavalla Rytmihäiriö aloitti vielä illan viimeisen keikan, mutta vaikkei paikalta olisikaan ollut ”kiire” poistua, en olisi silti jaksanut jäädä todistamaan bändiä paria kappaletta pidempään. En löydä hc-kohkauksesta sitten yhtään mitään kuuntelemisen arvoista, eikä tanssilava kyllä muutenkaan ollut niin täynnä kuin sen olisi voinut kuvitella olevan. Vaikka lauttajono oli lähemmäs sadan metrin mittainen, se kuitenkin veti nopeasti, sillä uusi laiva saapui laituriin heti kun edellinen oli lähtenyt. Järjestäjät ajoivat paikalle mönkijällä pari nilkkansa nyrjäyttänyttä festarikävijääkin. Sään puolesta ei olisi parempi tuuri voinut sattua, sillä koko päivän aikana saatiin vettä vain muutama tippa, mutta heti kun lautta karahti Laukontorin laituriin, vesisade alkoi siihen malliin että muutaman korttelin päähän kävelyn päätteeksi oli jo litimärkä. Eipähän tarvinnut käydä suihkussa.

SaariHelvetti oli, ainakin näin ensimmäistä kertaa käytynä, kaikin puolin loistava tapahtuma. Viikinsaaren luonto tarjoaa loistavat puitteet yleisötapahtumille, järjestelyt toimivat sen verran hyvin ettei niitä oikeastaan edes paikalla ollessaan huomannut, anniskelualueilla ei loppuunmyydystä tapahtumasta huolimatta tarvinnut juurikaan jonottaa ja bänditarjonta oli mainio. Eniten kuitenkin yllätti vessapolitiikka: saaressa on kaksi vesivessaosastoa, joiden lisäksi paikalle oli raahattu kai ainoastaan kuusi (!) bajamajaa, mutta missään vaiheessa päivää ei esiintynyt vessajonoja, sillä miehet pystyivät suorittamaan nopeammat tarpeensa pusikoihin ilman, että kukaan tuli asiasta huomauttamaan. Ruokapuolenkin ollessa kohdillaan en keksi SaariHelvetistä kerrassaan mitään kritisoitavaa, ja ellei mitään mullistavaa tapahdu puolin ja toisin, tulen melko suurella varmuudella paikalle myös ensi vuonna.