21.2.2018 Dark Sarah & Sonata Arctica @ Pakkahuone, Tampere (Musicalypse Archive)


SONATA ARCTICA‘s tour in support of The Ninth Hour (2016) ended last fall and the next album isn’t on the horizon yet, but the Kemi guys decided to pull out something special for the Finnish fans and perform the 5-song stalker series known as the Caleb Saga on The Winter Chapter Tour. Musicalypse caught the melodic metallers, along with the support band DARK SARAH, on the chilly evening of January 21st, 2018, at Pakkahuone in Tampere, and check out the photos from Helsinki here.

Scroll down to read in Finnish.

I haven’t managed to catch SONATA ARCTICA live since the final show of the “Pariah’s Child” tour 2½ years ago – either they haven’t come by close enough or I’ve been somewhere else. Luckily our schedules finally met, because missing out on a full performance of the Caleb Saga would’ve been a real bummer, particularly after not getting to see the band play “The Power of One” on last year’s tour.

The night was opened by DARK SARAH, a symphonic metal act fronted by ex-AMBERIAN DAWN singer Heidi Parviainen that had already gathered a sizeable audience at the venue. To be honest, I didn’t really have big expectations for the band, because since I got into other styles of metal and rock after the NIGHTWISH phase I had in my teens, I’ve mostly steered clear of music with classical vocals and big orchestrations. The 45-minute set started off pretty well though, as Parviainen‘s vocals stayed at reasonable heights and her enunciation was clear right from the start. “Hunting the Dreamer” caught me off-guard with its partially Finnish lyrics, and Erkka Korhonen (Raskasta Joulua/Northern Kings) delivered a cool guitar solo.

However, it wasn’t until Parviainen introduced ex-CHARON vocalist JP Leppäluoto on male vocals that things truly got rolling, both musically and in terms of audience excitement. Leppäluoto had the crowd in the palm of his hand, thanks to his charismatic and commanding presence, and it almost felt like people had arrived early just to see him. His rich baritone meshed nicely with Parviainen‘s soprano voice, and they had a good chemistry on stage. DARK SARAH demonstrated a varied mix of sounds, from the traditional shred riffing of “Evil Roots” to the theatrics of “Dance with the Dragon,” and there were even some slightly doomy moments. It was cool that the guitars weren’t merely chugging along in the background (*cough* modern NIGHTWISH *cough*), and the music was played with a heavier touch than most bands in the genre – there was even a quick blastbeat on “Ash Grove.” The only thing that slightly bugged me was that they had no keyboardist on stage, relying heavily on piped-in orchestrations instead, although to be fair, even bands with keyboardists tend to do that. While DARK SARAH isn’t the kind of stuff I’d listen to at home, they put on a great show and are undoubtedly above average in their category of music.

After half an hour of waiting, SONATA ARCTICA finally made their presence known, starting with “Shitload of Money,” which was accompanied by bursts of fog; a new element in the band’s live show for me. “Shitload” isn’t known as a favorite among SA fans (yours truly included), so it was far from a conventional opener, and to make things weirder, it was played as an abridged version where about a minute of the song was cut out. Maybe even the members thought the song was overly long and repetitive? There was also a moment of unintentional comedy when Tony Kakko messed up a few lines in the beginning while the taped backing vocals were naturally spot on, which provided an amusing collision.

Unlike “Shitload of Money,” “Paid in Full,” and “Black Sheep” are tried-and-true staples that went over well as expected. The latter even included a cool 3-way unison between Elias Viljanen, Henrik Klingenberg, and Pasi Kauppinen on guitar, keyboards, and bass, respectively. I noticed that Kakko was skipping some high notes and singing the most challenging parts an octave lower, but not having any recent Sonata gig experiences to compare the performance with, I attributed this to Father Time finally starting to catch up with him. However, we got an explanation soon afterwards: while introducing “FullMoon,” Kakko stated that his voice was “in shambles” and asked the crowd to sing the intro for him. People obliged, and there was another participatory moment when the band stopped playing before each ‘runaway’ in the chorus, letting the crowd take over.

Finally it was time for the Caleb saga, which Kakko said they’d play in a “chronological order,” but apparently this referred to the order the songs were recorded in and not the storyline. Either way, “The End of This Chapter” had been on my personal bucket list of SONATA songs I’d love to experience live for years, so hearing it at last was a special moment. The live versions on “Songs of Silence” (2002) and “For the Sake of Revenge” (2006) have never totally satisfied my appetite, because the beautiful piano outro was left out on both, but this time it was played, and Viljanen even got an extra guitar solo to boot. I surely hope it won’t take the band another 12 years to dust off this gem again!

“Don’t Say a Word” had been the closing song at all the SONATA shows I’d seen up until now, so it was refreshing to hear it in the middle without the Vodka ending for once. It also brought more balance into the set, because the rest of the songs in the saga aren’t as energetic or straightforward. “Caleb” got a deserved comeback, and so did “Juliet,” but the latter in particular was somewhat hindered by Kakko‘s illness, since it includes so many screams that he had to tone down to preserve his voice. “Till Death’s Done Us Apart” finished this portion of the show nicely, as it’s still my favorite from “The Ninth Hour.” At the very end, Kakko whispered “to be continued in the next issue,” possibly hinting at another sequel on the next album. We shall see if this turns out to be true…

After five songs played back-to-back with no interrupting speeches in between, Kakko started talking about “White Pearl, Black Oceans” and how the band wrote a sequel for it on the latest album. When he asked, “How about we play those two songs too?,” he got a resounding yes from the audience. I’ve seen SONATA play the first “WPBO” a couple of times live already, but as one of the band’s best compositions, the story of the lighthouse keeper never gets old. While the sequel is good enough and provided a nice closure, hearing it right after the original was mildly unflattering – it’s just hard to live up to such an immortal classic.

After the audience had been treated to this couple of epics, the band members left the stage, with the exception of Kakko, who sat down and stayed to chat with the crowd, leaving out the traditional encore break. He said it was time to get back to normal order, and SONATA sure did, as “Tallulah” was up next. I think I actually heard someone in the crowd moan “no!” when the familiar piano intro started – though the reaction was amusing, it is a bit of a shame that so many quality ballads often get neglected in favor of “Tallulah,” because it’s the most famous one. However, after a big chunk of complex material, conceding to the mainstream fans was acceptable. This was followed by “The Wolves Die Young” and Kakko‘s now-traditional speech thanking the fans for keeping live music alive. Since “Don’t Say a Word” had already been played, “Life” had the honor of closing the show with the Vodka outro tacked on to the end. Ending with a new(ish) tune wasn’t a great idea though, as I saw multiple people walking out when it was announced, and it took the crowd a while to get on board with the “la-la-la” singalong. I appreciate the band’s effort at shaking things up, but maybe “The Cage” would’ve been a more apt choice for the occasion.

Although Tony Kakko‘s voice had succumbed to the freezing Finnish weather and wasn’t up to par as usual, it didn’t stop him from giving an energized performance, and the rest of the band was in good spirits as well, probably helped by the appreciative audience. The show was close to sold out, so clearly the guys had been missed in Tampere. The snare drum sound was quite tinny at first (triggering a déjà vu from the last time I saw the guys at Pakkahuone) and Viljanen‘s guitar briefly went mute once, but it was good to hear the band members actually singing backing vocals for once instead of being drowned out completely by the backing tracks. Although I didn’t agree with every song pick, SONATA ARCTICA‘s show had a good general structure: warming up with a bunch of singles and hits, offering a big dose of epic material, and rounding things off with a few more crowd-pleasers. The absence of the annoyingly repetitive “I Have a Right” was a breath of fresh air, and it was a pleasure to get a set with such a strong focus on storytelling-oriented, progressive songs, because so many of those are among the band’s best works. Although the SONATA ARCTICA sound has morphed in various ways over time, having some lyrical continuity on the albums is a nice thing, because it makes theme shows like these possible. If the band ever decides to play the “Wildfire” trilogy in full or perform all the wolf songs in one show, count me in!

Dark Sarah setlist

1. Breath
2. Island in the Mist
3. Hunting the Dreamer
4. Trespasser
5. Evil Roots
6. Dance with the Dragon
7. Ash Grove
8. Silver Tree
9. Aquarium

Sonata Arctica setlist

Intro (Can-Can [“The Gallop” – Jacques Offenbach])
1. Shitload of Money
2. Paid in Full
3. Black Sheep
4. FullMoon
5. The End of This Chapter
6. Don’t Say a Word
7. Caleb
8. Juliet
9. Till Death’s Done Us Apart
10. White Pearl, Black Oceans
11. White Pearl, Black Oceans pt. II: By the Grace of the Ocean
12. Tallulah
13. The Wolves Die Young
14. Life (with Vodka outro)

Sonata Arctican The Ninth Houria (2016) promonnut kiertue päättyi viime syksynä, eikä uutta albumia ole vielä horisontissa, mutta Kemin pojat päättivät tarjota suomalaisille faneilleen jotain ainutlaatuista ja soittaa Caleb-saagana tunnetun viiden kappaleen stalkkerisarjan kokonaisuudessaan The Winter Chapter Tourilla. Musicalypse tarkasti melometallistien ja lämppäribändi Dark Sarahin soittokunnon tammikuun 21. päivän koleana iltana Tampereen Pakkahuoneella.

n ole onnistunut bongaamaan Sonata Arcticaa livenä sitten 2½ vuotta sitten soitetun Pariah’s Child -kiertueen päätöskeikan – joko bändi ei ole keikkaillut riittävän lähellä tai olen itse ollut jossain muualla. Onneksi aikataulumme sopivat vihdoin yhteen, sillä Caleb-saagan esityksen missaaminen olisi ollut kurjaa, varsinkin kun en päässyt kuulemaan “The Power of Onea” livenä viime vuoden kiertueella.

Illan avasi entisen Amberian Dawn -solisti Heidi Parviaisen luotsaama sinfoninen metalliyhtye Amberian Dawn. Rehellisesti sanottuna en odottanut bändiltä mitään suuria, sillä teinivuosieni Nightwish-vaiheen jälkeen polkuni johti muiden genrejen pariin, enkä ole sittemmin juurikaan innostunut klassista laulua ja isoja orkesterisovituksia sisältävästä musiikista. 45-minuuttinen setti alkoi kuitenkin melko hyvin, sillä Parviaisen laulu pysyi järjellisissä korkeuksissa ja sanoista sai kohtuullisesti selvää. “Hunting the Dreamerin” suomeksi lauletut osuudet tulivat puun takaa, ja Raskasta Joulua/Northern Kings -mies Erkka Korhonen luritteli kitarallaan menemään mukavasti.

Niin bändi kuin yleisö pääsivät kuitenkin kunnolla vauhtiin vasta Parviaisen esitellessä ex-Charon-laulaja JP Leppäluodon. Mies kietoi yleisön pikkusormensa ympärille karismallaan ja käskevällä olemuksellaan, ja tuntui melkein siltä kuin ihmiset olisivat saapuneet paikalle ajoissa vain nähdäkseen hänet. Hänen täyteläinen baritoninsa soi hienosti yhteen Parviaisen sopraanoäänen kanssa, ja kaksikon välillä oli mainio kemia. Dark Sarah esitteli monenlaisia tyylejä, jotka vaihtelivat “Evil Rootsin” perinteisestä tiluriffittelystä “Dance with the Dragonin” teatraalisuuteen, ja olipa ajoittain mukana viitteitä doomahtavaan suuntaan. Oli miellyttävää, etteivät kitarat vain jynkyttäneet taustalla (*köh* moderni Nightwish *köh*), ja musiikki soi kovakätisemmällä otteella kuin useimpien saman genren bändien – kuultiinpahan “Ash Grovessa” jopa lyhyt blastbeat-osuus. Ainoa hieman häiritsevä seikka oli se, ettei lavalla ollut kosketinsoittajaa, vaan bändi luotti täysin taustanauhalta tulleeseen orkesteriin, vaikka reiluuden nimissä täytyy huomauttaa, että monet kiipparistilla varustetutkin bändit joutuvat turvautumaan nauhojen apuun. Vaikka Dark Sarahin musiikki ei ole sellaista, jota kuuntelisin kotioloissa, ryhmä osoittautui päteväksi lavabändiksi ja on epäilemättä keskivertoa parempi omassa musiikillisessa lokerossaan.

Puolen tunnin odotuksen jälkeen Sonata Arctica astui vihdoin lavalle ja käynnisti “Shitload of Moneyn” savupurkausten saattelemana, mikä oli uusi elementti bändin show’ssa itselleni. “Shitloadia” ei varsinaisesti tunneta SA-fanien (itseni mukaanlukien) suosikkina, joten kyseessä ei ollut se tavallisin avausbiisi. Vielä oudomman vedosta teki se, että kappale soitettiin lyhennettynä versiona, josta oli leikattu vajaa minuutti pois. Kenties itse bändiläisetkin pitivät rallia turhan pitkänä ja yksitoikkoisena? Heti alussa oli myös tarjolla tahatonta komiikkaa, kun Tony Kakko sekoili sanojen kanssa nauhalta tulleiden taustalaulujen ollessa luonnollisesti kohdillaan, minkä seurauksena oli hupaisa yhteentörmäys.

Toisin kuin “Shitload of Money”, “Paid in Full” ja “Black Sheep” ovat takuuvarmoja vakioviisuja, jotka menivät odotetusti hyvin yleisölle läpi. Jälkimmäisessä kuultiin jopa kolmen soittimen unisono Elias Viljasen kitaran, Henrik Klingenbergin koskettimien ja Pasi Kauppisen basson välillä. Huomasin Kakon välttelevän joitain korkeita nuotteja ja laulavan haastavimmat osuudet oktaavia alempaa, mutta koska edellisestä Sonata-keikastani oli jo vierähtänyt pari vuotta eikä minulla täten ollut tuoreempaa vertailukohdetta esitykselle, pistin asian ikääntymisen piikkiin. Selitys kuultiin kuitenkin hyvin pian: “FullMoonia” alustaessaan Kakko kertoi äänensä olevan “muroilla” ja pyysi yleisöä laulamaan intron puolestaan. Väki teki työtä käskettyä, ja myöhemmin luvassa oli toinen osallistava hetki, kun bändi lopetti soittamisen ennen jokaista “run away” -kohtaa kertosäkeessä ja antoi yleisön hoitaa homman.

Vihdoin ja viimein päästiin käsiksi Caleb-saagaan, jonka Kakko ilmoitti bändin soittavan “kronologisessa järjestyksessä”, mutta ilmeisesti tällä viitattiin kappaleiden julkaisujärjestykseen itse tarinan sijaan. “The End of This Chapter” oli ollut jo vuosia henkilökohtaisella toivomuslistallani Sonata-biiseistä, jotka haluaisin kokea livenä, joten sen kuuleminen oli erityinen hetki. Songs of Silencen (2002) ja For the Sake of Revengen (2006) liveversiot eivät ole koskaan täysin tyydyttäneet minua, sillä studioversion nättiä pianolopetusta ei kuulla kummassakaan, mutta tällä kertaa se soitettiin ja Viljanen sai vieläpä ylimääräisen kitarasoolon. Ei voi kuin toivoa, ettei tällaisen timantin seuraavaa esitystä tarvitse odottaa kahtatoista vuotta!

“Don’t Say a Word” oli tähän asti toiminut päätöksenä jokaiselle näkemälleni Sonata-keikalle, joten oli virkistävää kuulla se kerrankin puolivälissä ilman Vodka-lopetusta. Se myös tasapainotti settiä, sillä saagan muut osat eivät ole yhtä energisiä tai suoraviivaisia. “Caleb” sai ansaitun paluun, kuten myös “Juliet”, mutta varsinkin jälkimmäistä hieman varjosti Kakon sairaus, sillä hän joutui jarruttelemaan biisin lukuisissa huutokohdissa säilyttääkseen äänensä. “Till Death’s Done Us Apart” paketoi tämän osuuden keikasta mallikkaasti, sillä kyseessä on yhä suosikkini The Ninth Hourilta. “Jatkuu ensi numerossa,” Kakko kuiskasi lopuksi, viitaten mahdollisesti seuraavalta levyltä löytyvään jatko-osaan. Se, toteutuuko tämä, jäänee nähtäväksi…

Viiden peräkkäin ilman välispiikkejä soitetun kappaleen jälkeen Kakko alkoi puhua “White Pearl, Black Oceansista” ja sen tuoreimmalta levyltä löytyvästä jatko-osasta. “Mitä jos soitettaisiin vielä nekin putkeen?” mies kysyi ja sai ylivoimaisesti myöntävän vastauksen. Olen kuullut “WPBO:n” jo pari kertaa livenä, mutta yhtenä bändin parhaista sävellyksistä tämä majakanvartijan tarina ei koskaan vanhene. Vaikka jatko-osakin on ihan hyvä ja tarjosi mukavan päätöksen, sen kuuleminen heti alkuperäisen perään ei ollut hirveän imartelevaa, sillä kuolemattoman klassikon asettamaa rimaa on vaikea ylittää.

Kun yleisölle oli tarjoiltu pari eeposta, bändin jäsenet lähtivät lavalta lukuun ottamatta Kakkoa, joka istahti alas ja jäi rupattelemaan, jättäen perinteisen encorea edeltävän tauon pois. Hänen mukaansa oli aika palata normaaliin päiväjärjestykseen, ja näin tehtiinkin, sillä seuraavana oli vuorossa “Tallulah”. Olin kuulevinani jonkun voihkaisevan pettyneenä “eih” tutun pianointron alkaessa – vaikka reaktio olikin huvittava, on sääli että “Tallulah” päätyy niin usein settiin monien laatuballadien kustannuksella tunnettuudensa takia. Toisaalta monen monimutkaisen teoksen jälkeen myönnytykset valtavirran faneille olivat ihan hyväksyttäviä. Tämän jälkeen kuultiin “The Wolves Die Young” ja Kakon perinteiseksi muodostunut kiitospuhe faneille elävän musiikin hengissä pitämisestä. Koska “Don’t Say a Word” oli kuultu jo, “Life” sai kunnian päättää keikan pakollisella Vodka-hassuttelulla höystettynä. Uude(hko)lla viisulla lopettaminen ei tosin ollut mahtava idea, sillä monet alkoivat poistumaan biisin käynnistyessä, ja yleisöllä kesti vähän aikaa lämmetä “la la laa”-yhteislaululle. Yritys hyvä kymmenen bändin osalta, mutta ehkä “The Cage” olisi ollut tilanteeseen sopivampi valinta.

Vaikka Tony Kakon ääni olikin antanut periksi Suomen hyytävälle säälle eikä ollut ihan parhaassa terässä, tämä ei estänyt häntä pistämästä energiaansa peliin. Myös muu bändi oli hyvällä tuulella, todennäköisesti arvostavan yleisön ansiosta. Keikka oli lähes loppuunmyyty, joten poikia oli selvästi kaivattu Nääsvillessä. Virvelisoundi oli alkukeikasta ihmeellistä kuminaa (kuin déjà vuna edellisestä Sonata-keikastani Pakkahuoneella) ja Viljasen kitarasta katosi ääni hetkellisesti, mutta oli hyvä kerrankin kuulla bändin jäsenten oikeasti laulavan stemmoja taustanauhojen alle hautautumisen sijaan. Vaikka ihan kaikki biisivalinnat eivät menneet mielestäni nappiin, Sonata Arctican keikalla oli hyvä draaman kaari: ensin lämmittelyä muutaman sinkkubiisin ja hitin merkeissä, iso annos eeppistä materiaalia setin runkona ja lopuksi päälle vielä pari yleisöä miellyttävää biisiä. Ankean junnaavan “I Have a Rightin” puuttuminen kokonaan oli helpotus, ja oli hienoa kuulla vahvasti tarinankerrontaan ja progeiluun taipuvaisiin biiseihin keskittynyt setti, sillä monet niistä kuuluvat bändin upeimpiin teoksiin. Vaikka Sonata-soundi on muovaantunut monin tavoin vuosien mittaan, pieni lyyrinen jatkumo albumien välillä on kiva juttu, sillä se mahdollistaa tällaiset teemakeikat. Jos bändi päättää joskus soittaa koko “Wildfire”-trilogian tai kaikki susibiisit yhdessä setissä, aion olla paikalla!

Written by Wille Karttunen
Musicalypse, 2018
OV: 2169

Photos by Miia Collander