Gothic rock/post-punk posse GRAVE PLEASURES seems to have become a cult name of sorts, as I recall seeing them (as well as the band’s previous incarnation, BEASTMILK) mentioned in various magazines and websites, usually in a positive light. Despite all the hype, I only have vague recollections of listening to one or two of their songs until now, which makes me suspect that they didn’t leave a very lasting impression on me back then. Nevertheless, I decided to tackle the Helsinki-based group’s sophomore effort (third if you count BEASTMILK‘s “Climax” from 2013), “Motherblood,” the successor to 2015’s “Dreamcrash.”
Scroll down to read in Finnish.
Just a brief glance at the song titles – “Joy Through Death,” “Laughing Abyss,” “Deadenders” – lets you know what’s going on – gloom is the name of the game, and the influence of the likes of JOY DIVISION, THE CURE, and KILLING JOKE shines through, especially in Mat McNerney’s vocals. However, there’s also a punky, rocking edge reminiscent of MISFITS that makes the music perversely upbeat, which is also reflected in the band’s name – it’s as if you were at an apocalyptic rave. The forceful opening track “Infatuation Overkill” demonstrates this duality well and gets straight into action. My favorite album openers either have a slow build-up or kick things off with a bang, and this tune fits the latter description down to a T. The problem here is that most of the songs follow a similar formula – dark and more or less fast-paced music with dramatic vocals – and become a blur because of the similar tempos and vibes.
Some songs do stand out positively: “Atomic Christ” breaks the monotony with its extended horror film-style intro and is a doomsday anthem done right, while “Falling for an Atom Bomb” is so groovy that it’s bound to make Goth ladies shake their assets on the dance floor, and the “Mind Intruder” driving bassline, beat, and catchy melodies stick out. I keep longing for a quiet and brooding number though, because – to use a THE CURE analogy – I have a feeling these guys could make their own “Drowning Man” or “Faith” and pull it off if they weren’t so terrified of slowing down for a few minutes. More variety would also make the impact of the up-tempo numbers a lot more powerful. Additionally, one annoying detail in “Joy Through Death” is that the vocals seem to be just slightly out of sync with the music in the chorus, but maybe this is a conscious stylistic choice – who knows?
The fact that “Motherblood” manages to be dark yet rocking at the same time is commendable, but ultimately GRAVE PLEASURES comes across as a rather formulaic one-trick pony. Instead of being a captivating dark thriller that virtually grabs your hand and forces you to watch it until the very end, this is the black-and-white flick on TV in the hospital waiting room that’s mildly intriguing, but hardly essential viewing. “Motherblood”‘s sameness doesn’t get overbearing thanks to the album’s compact length, and none of the songs are bad per se, but a sizable chunk of the record basically floats by without leaving a big impression, other than, “Alright, but wouldn’t necessarily listen again.” Maybe I was let down because of the hype surrounding the band, but it looks like my initial impression of their music not being particularly memorable wasn’t totally off. I have to say I’ve heard music in a similar vein done better by others – both the big names from the ’80s and some contemporary underground acts – and I think I’ll continue to stick to those groups.
Written by Wille Karttunen
Musicalypse, 2017
OV: 2967 / 1935
Goottirock/post-punk -poppoo GRAVE PLEASURESista on ilmeisesti tullut jonkinlainen kulttinimi, sillä muistan nähneeni sen (sekä bändin edellisen inkarnaation BEASTMILKin) mainittuna lukuisien lehtien ja nettijulkaisujen sivuilla, monesti mairittelevassa valossa. Kaikesta hypestä huolimatta minulla on vain hämäriä muistikuvia siitä, että olisin kuullut bändiltä yksi tai kaksi biisiä tähän mennessä, mistä päättelen etteivät ne jättäneet järin vahvaa vaikutelmaa. Päätin kuitenkin tarttua helsinkiläisten toiseen tuotokseen (kolmanteen jos BEASTMILKin “Climax” vuodelta 2013 lasketaan) “Motherbloodiin,” vuoden 2015 “Dreamcrashin” seuraajaan.
Pikainen katsaus kappaleiden otsikoihin – “Joy Through Death”, “Laughing Abyss”, “Deadenders” – kertoo, millaisesta musiikista on kyse. Synkistely on pelin nimi, ja Joy Divisionin, The Curen ja Killing Joken kaltaisten bändien vaikutus paistaa läpi, varsinkin Mat McNerneyn laulussa. Musiikissa on kuitenkin myös misfitsmäisen punkahtavaa ja rokkaavaa särmää, mikä tekee siitä perverssin pirteää, mikä heijastuu myös bändin nimessä – kuin apokalyptisissa reiveissä olisi. Painokas avausraita “Infatuation Overkill” edustaa tätä kaksijakoisuutta hyvin ja syöksyy suoraan tositoimiin. Suosikkiavausbiisini joko kasvavat hiljalleen tai lähtevät pamahtaen käyntiin, ja tämä ralli edustaa vahvasti jälkimmäistä koulukuntaa. Ongelmana on se, että useimmat biisit seuraavat pitkälti samaa kaavaa – tummasävyistä ja enemmän tai vähemmän nopeatempoista musiikkia kohtalokkaalla laululla – ja sen seurauksena sulautuvat yhteen samankaltaisten tempojen ja tunnelmien vuoksi.
Jotkin kappaleet erottuvat edukseen: “Atomic Christ” rikkoo monotoniaa kauhuleffamaisella pitkällä introllaan ja on hyvin tehty tuomiopäivän yhteislaulu, kun taas “Falling for an Atom Bomb” on niin groovaava, että se saa taatusti goottinaiset keikuttelemaan vartaloitaan tanssilattialla, ja “Mind Intruderin” jyräävä bassolinja ja komppi sekä tarttuvat melodiat jäävät mieleen. Kaipaan kuitenkin edes yhtä hitaampaa ja hautovampaa kappaletta, sillä – käyttääkseni THE CURE -vertausta – arvelen, että bändi pystyisi onnistuneesti tekemään oman “The Drowning Maninsa” tai “Faithinsa”, jos tahdin hidastaminen edes parin minuutin ajaksi ei hirvittäisi niin paljon. Suurempi vaihtelu näet tekisi myös nopeiden rallien tehosta paljon voimakkaamman. Lisäksi levyllä on yksi ärsyttävä yksityiskohta, sillä “Joy Through Deathin” kertosäkeessä laulu kuulostaa olevan hieman epätahdissa muihin soittimiin nähden, mutta kenties tämä on vain tietoinen tyylikeino?
On ihailtavaa, että “Motherblood” onnistuu synkistelemään ja rokkaamaan samanaikaisesti, mutta loppupeleissä GRAVE PLEASURES jää hieman kaavamaiseksi yhden tempun poniksi. Sen sijaan, että kyseessä olisi kiehtovan tumma trilleri, joka suorastaan tarttuu käteen ja pakottaa katsomaan loppuun asti, käsillä on sairaalan odotushuoneen tv:ssä taustalla pyörivä mustavalkofilmi, joka on lievästi mielenkiintoinen, muttei mitään pakollista katsottavaa. “Motherbloodin” yksipuolisuus ei mene yli hilseen albumin ytimekkään keston ansiosta, eikä yksikään biisi ole varsinaisesti huono, mutta suuri osa levystä vain lipuu ohi tekemättä sen kummempaa vaikutelmaa kuin “ok, mutten välttämättä kuuntelisi toistamiseen”. Ehkä bändiä ympäröivä hype vaikutti pettymykseeni, mutta näköjään alkuperäinen ensivaikutelmani sen musiikin unohdettavuudesta ei ollut täysin tuulesta temmattu. Pakkoa sanoa, että olen kuullut samanhenkistä mutta parempaa musiikkia muiden – niin 80-luvun isojen nimien kuin joidenkin tämänhetkisten underground-yhtyeiden – tekemänä, ja taidan jatkossakin tyytyä noihin bändeihin.
Tracklist
- Infatuation Overkill
- Doomsday Rainbows
- Be My Hiroshima
- Joy Through Death
- Mind Intruder
- Laughing Abyss
- Falling for an Atom Bomb
- Atomic Christ
- Deadenders
- Haunted Afterlife
Lineup
Mat “Kvohst” McNerney – Vocals
Valtteri Arino – Bass
Juho Vanhanen – Guitars
Aleksi Kiiskilä – Guitars
Rainer Tuomikanto – Drums
Label
Century Media Records
Links
Recent posts
[recent_post_carousel design=”design-1″]
