11.2.2016 Steven Wilson @ Pakkahuone, Tampere (Musicalypse Archive)


Not even a year has passed since progressive rock’s Renaissance man, Steven Wilson, last played in Helsinki. However, he recently paid another visit to Finland nevertheless. This time he played two shows, the first of which took place at Pakkahuone in Tampere on the 11th of February, 2016.

Scroll down to read in Finnish.

Steven Wilson’s “Hand. Cannot. Erase.” was my 2015 album of the year, and last year’s show at The Circus was an amazing experience, so I jumped at the chance to see him and his band live again. When it was announced that the set on this European tour would be divided into two sets and the first would include a full performance of the aforementioned record, my excitement only grew.

At 19:50 the show began with a 10-minute intro video that included a city montage and was accompanied by hypnotic keyboards, just like last year. Keyboardist Adam Holzman was the first to enter the stage for the opening instrumental “First Regret,” and was soon followed by the rest of the band. “3 Years Older” got the show to a proper start with a guitar riff influenced by THE WHO, and after that it was time for the album’s radio-friendly title-track and the electronic “Perfect Life.” Though almost all of “Hand. Cannot. Erase.” got played on last year’s tour, performing the album from start to finish – only interrupted by Wilson’s speeches between a few songs – was definitely the right thing to do, and made the experience more effective. Wilson introduced “Routine” as “his entry in the competition for the most depressing song in the world.” Jest or not, the performance of the song truly tugged at your heartstrings. The 13-minute epic “Ancestral” was equally powerful, building up to an intense crescendo. “Regret #9” displayed the musicians’ instrumental finesse, and Wilson breathed new life into “Happy Returns” with additional wordless vocals in the intro.

Though Steven Wilson was the undisputed star of the night, the high-caliber musicians sharing the stage with him got plenty of time in the spotlight as well. Since Guthrie Govan (guitar) and Marco Minnemann (drums) were on tour with THE ARISTOCRATS, the backing band included guitarist Dave Kilminster and drummer Craig Blundell in their place. The two substitutes put their own stamp on the music, and it was interesting to hear the familiar songs performed by a different line-up. Though Govan is a talented guitarist, I felt that Kilminster’s more rocking style was a better fit for the selection of songs in the set, and he seemed to have a stronger chemistry with Wilson, playing some solos side-by-side with him. While Blundell maybe wasn’t as entertaining to watch as Minnemann, his actual drumming wasn’t any worse at all – some of his fills were just crazy! The most flexible guy in the band has to be Nick Beggs – in addition to playing bass and Chapman Stick and singing backing vocals, he played some keyboards on “Home Invasion” and guitar on the folky “Transience.” Keyboardist Adam Holzman handled his job gracefully as well, and offered the funniest moment of the night when he presented rock poses that he’d learned from Wilson.

The second set opened in an unusual manner with “Drag Ropes,” a song by Wilson’s STORM CORROSION project, which also features OPETH boss Mikael Åkerfeldt. Instead of pumping up the crowd, this minimalistic 10-minute piece created a sinister atmosphere that was strengthened by the dark animated music video that accompanied the song. Impressively enough, Wilson pulled off the mantra “lies are manifold and the truth shall now be told” in the middle of the song without losing his breath.

The show continued with less abstruse material, as the band launched into the shoegaze-tinged “Harmony Korine,” which included fierce drumming by Blundell. “Index” was another old setlist staple, and the live arrangement with finger snapping and spoken verses blew away the original. PORCUPINE TREE’s “Lazarus” was appropriately dedicated to David Bowie, as the song is about a character called David and shares its title with a track from Bowie’s recently released “Blackstar” record. Wilson also talked about Bowie’s influence on his musical philosophy, which puts artistry above entertaining the masses.

Wilson’s latest release, the mini-album was represented with three songs in the set. “My Book of Regrets” was quite possibly the highlight of the show, ranging seamlessly from guitar rock to a chilled-out atmosphere. The solo band’s take on PORCUPINE TREE’s “Don’t Hate Me” was livelier on stage than the somewhat disappointing version on the new EP, and the intensified middle section received a loud applause. The imagery in the screen projection also matched the lyrics and the vibe of the song perfectly: rain, London cityscape, and of course trains. During the instrumental “Vermillioncore” there was a transparent curtain in front of the stage, and a trippy video was projected onto it. This visual effect was stunning, and the song itself had an irresistible rhythm – who said prog can’t be groovy? The curtain remained for a crushing rendition of “Sleep Together,” which marked the end of set two.

The encore began with another tribute to Bowie in form of a cover of the late star’s signature hit “Space Oddity.” Wilson, Kilminster, and Holzman performed the song as a three-piece, and Kilminster harmonized with Wilson beautifully in the chorus, while the crowd clapped at the appropriate spots. The audience participation continued with the PORCUPINE TREE classic “The Sound of Muzak,” which Wilson named “one of the few catchy songs” he had written. He challenged the Tampere folk to sing louder than the people in Sweden, where the song had apparently been met with a tumbleweed response. Luckily a bunch of faithful fans did as asked and sang along to the music business critique that is as relevant now as it was in 2002. The night ended with “The Raven that Refused to Sing,” one of Wilson’s personal favorites from his catalog. The song was very pretty, but not “Routine” beautiful, and perhaps a bit of a downer as the concert closer – “Sleep Together” or “The Sound of Muzak” would’ve ended the show on a high note.

The crowd was full of people of both genders and various ages, which is a testament to the accessibility and diversity of Wilson’s music. The man himself was happy with the variety of people gathered at Pakkahuone, comparing the situation to that at his previous show in Tampere with PORCUPINE TREE, when the audience had consisted of “a bunch of progressive metal fans.” For some reason he never mentioned his previous band by name during the night, despite performing various songs he’d recorded with the group.

I have to give props for the sound mix, as it was the absolute best I’d ever heard at any concert and was like listening to an album on a good stereo system. This combined with the top-notch musicianship, Wilson’s engaging stage persona, fascinating visuals, and the satisfying setlist made this a night to remember. I’m sure the majority of the people at Pakkahuone felt fulfilled at the end of the concert. If Steven Wilson and co. are playing nearby, don’t hesitate to go!

Set 1

1. First Regret
2. 3 Years Older
3. Hand Cannot Erase
4. Perfect Life
5. Routine
6. Home Invasion
7. Regret #9
8. Transience
9. Ancestral
10. Happy Returns
11. Ascendant Here On…

Set 2

12. Drag Ropes (Storm Corrosion song)
13. Harmony Korine
14. My Book of Regrets
15. Index
16. Lazarus (Porcupine Tree song)
17. Don’t Hate Me (Porcupine Tree song)
18. Vermillioncore
19. Sleep Together (Porcupine Tree song)


20. Space Oddity (David Bowie cover)
21. The Sound of Muzak (Porcupine Tree song)
22. The Raven that Refused to Sing

Progressiivisen rockin renessanssimies Steven Wilsonin edellisestä Helsingin-keikasta ei ole kulunut edes vuotta, mutta hiljattain hän teki uuden vierailun Suomeen. Tällä kertaa hän soitti kaksi keikkaa, joista ensimmäinen oli Tampereen Pakkahuoneella 11. helmikuuta.

Read in English HERE!

Steven Wilsonin Hand. Cannot. Erase. oli vuoden 2015 suosikkialbumini, ja taannoinen Circuksen keikka oli upea kokemus, joten paloin innosta nähdä hänet bändeineen toisenkin kerran. Innostukseni vain kasvoi, kun kuulin että tällä Euroopan-kiertueella keikat olisi jaettu kahteen settiin, joista ensimmäisessä kuultaisiin edellä mainittu levy kokonaisuudessaan.
Kello 19:50 keikka alkoi viimevuotisen esityksen tavoin 10-minuuttisella introvideolla, jossa oli kaupunkimaisemaa ja taustalla kuuluvaa hypnoottista kosketinpulputusta. Kosketinsoittaja Adam Holzman asteli ensimmäisenä lavalle avausinstrumentaali ”First Regretiä” varten, ja hänen perässään saapui muu bändi. ”3 Years Older” sai keikan kunnolla alkuun The Who -vaikutteisella kitarariffillään, minkä jälkeen kuultiin albumin radioystävällinen nimibiisi ja elektroninen ”Perfect Lifelle”. Vaikka lähes kaikki Hand. Cannot. Erase. -levyn kappaleet soitettiin viime vuoden kiertueella, albumin soittaminen alusta loppuun – ainoastaan Wilsonin spiikkien toimiessa taukoina – oli ehdottomasti oikea ratkaisu, ja teki kokemuksesta vaikuttavamman. Wilson esitteli ”Routinen” yrityksenä kilpailla maailman masentavimman kappaleen tittelistä. Oli heitto sitten vitsi tai ei, kappale onnistui koskettamaan aidosti. 13-minuuttinen järkäle ”Ancestral” oli yhtä lailla vahva esitys, joka huipentui intensiiviseen nostatukseen. ”Regret #9” esitteli muusikoiden soittotaituruutta, ja ”Happy Returnsin” intro sai uutta virtaa Wilsonin sanattomasta laulusta.

Vaikka Steven Wilson oli illan kiistaton tähti, myös hänen kanssaan lavalla olleet huippumuusikot saivat aikaa parrasvaloissa. Koska Guthrie Govan (kitara) ja Marco Minnemann (rummut) olivat tien päällä The Aristocratsin kanssa, taustabändissä oli heidän tilallaan kitaristi Dave Kilminster ja rumpali Craig Blundell. Tuuraajakaksikko toi oman säväyksensä musiikkiin, ja oli mielenkiintoista kuulla tutut kappaleet erilaisen kokoonpanon soittamina. Vaikka Govan on taitava soittaja, Kilminsterin rokkaavampi tyyli tuntui sopivan paremmin illan kappalevalintoihin. Hänellä ja Wilsonilla vaikutti olevan myös toimiva kemia, ja miehet soittivat joitain sooloja yhdessä vieretysten. Blundell ei rumpalina ehkä ollut yhtä viihdyttävää katsottavaa kuin Minnemann, mutta varsinainen soitto ei ollut yhtään huonompaa, ja jotkin fillit olivat suorastaan sekopäisiä. Soittajista joustavin lienee kuitenkin Nick Beggs: basson, Chapman Stickin ja taustalaulujen ohella mies soitti koskettimia ”Home Invasionin” alussa ja kitaraa folkahtavassa ”Transiencessa”. Kosketinsoittaja Adam Holzman hoiti myös tonttinsa mallikkaasti ja tarjosi illan hupaisimman hetken esitellessään Wilsonilta oppimiaan rockposeerauksia.

Toinen setti alkoi erikoisesti Wilsonin ja Opeth-pomo Mikael Åkerfeldtin Storm Corrosion -projektin kappaleella ”Drag Ropes”. Yleisön villitsemisen sijaan tämä minimalistinen 10-minuuttinen teos loi pahaenteisen tunnelman, jota vahvisti synkkä animoitu musiikkivideo. Wilson ei ihme kyllä hengästynyt hokiessaan kappaleen puolivälin mantraa ”lies are manifold and the truth shall now be told”.

Keikka jatkui vähemmän hämyisellä materiaalilla, kun bändi soitti shoegaze-vivahteisen “Harmony Korinen”, jossa kuultiin Blundellin ankaraa rummutusta. ”Index” oli niin ikään settilistan vakiobiisi, ja keikkasovitus napsutuksineen ja puhuttuine säkeistöineen päihitti alkuperäisversion leikiten. Porcupine Treen ”Lazarus” omistettiin asianmukaisesti David Bowielle, sillä kappaleessa puhutellaan David-nimistä hahmoa, ja Bowien tuoreella Blackstar -levyllä on samanniminen kappale. Wilson puhui myös Bowien vaikutuksesta musiikilliseen filosofiaansa, joka nostaa taiteen massojen viihdyttämisen yläpuolelle.

Wilsonin viimeisin julkaisu, minialbumi oli setissä edustettuna kolmen kappaleen verran. ”My Book of Regrets” oli hyvin mahdollisesti illan kohokohta ja siirtyi saumattomasti kitararockista rauhalliseen tunnelmointiin. Soolobändin tulkinta Porcupine Treen kappaleesta ”Don’t Hate Me” oli lavalla eloisampi kuin hieman puolivillaiseksi jäänyt versio uudella EP:llä. Odotettua raivokkaampi väliosa sai yleisöltä raikuvat aplodit. Lisäksi ruudulla nähty kuvasto vastasi täydellisesti kappaleen teemaa ja tunnelmaa: sadetta, Lontoon kaupunkikuvaa ja tietenkin junia. Instrumentaalibiisi ”Vermillioncoren” aikana lavan edessä oli läpinäkyvä verho, johon heijastettiin psykedeelinen video. Tämä oli näyttävä tehoste, ja itse kappaleen rytmi oli vastustamaton – kuka väitti, ettei proge voi groovata? Verho pysyi paikallaan vielä murskaavan ”Sleep Togetherin” ajan, joka toi toisen setin päätökseen.

Encore alkoi toisella Bowie-tribuutilla, kun Wilson, Kilminster ja Holzman esittivät edesmenneen tähden ”Space Oddity” -hitin triona. Kilminsterin ja Wilsonin stemmat kertosäkeessä olivat upeaa kuultavaa, ja yleisö taputti mukana asianmukaisissa kohdissa. Osanotto jatkui Porcupine Tree -klassikko ”The Sound of Muzakin” merkeissä. Wilson nimesi biisin yhdeksi harvoista tarttuvista kappaleistaan ja haastoi tamperelaiset laulamaan kovempaa kuin ruotsalaiset, jotka olivat kuulemma olleet hiljaa kuin hautausmaalla konsanaan. Uskollisimmat fanit tekivät työtä käskettyä ja lauloivat mukana kappaleessa, jonka musiikkibisneskritiikki on vielä nykyäänkin yhtä ajankohtaista kuin vuonna 2002. Ilta päättyi Wilsonin omiin suosikkeihin kuuluvaan ”The Raven that Refused to Singiin”. Esitys oli kaunis, muttei yhtä puhutteleva kuin ”Routine”, ja hieman turhan alakuloinen konsertin lopetuksena. ”Sleep Together” tai kenties ”The Sound of Muzak” olisi ollut toimivampi keikan päättäjänä.

Yleisössä oli monenikäistä väkeä, niin miehiä kuin naisia, mikä osoittaa miten vetovoimaista ja monipuolista Wilsonin musiikki on. Mies oli itsekin tyytyväinen Pakkahuoneelle kokoontuneen joukon kirjavuuteen ja vertasi tilannetta edelliseen kokemukseensa Tampereella Porcupine Treen kanssa, jolloin yleisö oli koostunut lähinnä progressiivisen metallin ystävistä. Jostain syystä hän ei kuitenkaan maininnut entistä bändiään kertaakaan nimeltä illan aikana, vaikka esittikin lukuisia yhtyeen kanssa julkaisemiaan kappaleita.

Keikan soundeja on pakko kehua, sillä ne olivat ehdottomasti parhaat koskaan kuulemani: aivan kuin olisi kuunnellut levyä hyvillä stereoilla. Tämä yhdistettynä huippuluokan soittoon, Wilsonin mielenkiintoiseen lavapersoonaan, esityksen upeaan visuaaliseen puoleen ja mielekkääseen settilistaan teki illasta ikimuistoisen. Valtaosa Pakkahuoneella olleista sai varmasti kylliksi kuunneltavaa kolmen tunnin aikana. Jos Wilson ja kumppanit soittavat joskus lähistöllä, älä epäröi mennä kuuntelemaan!

Written by Wille Karttunen
Musicalypse, 2015
OV: 7205

Recent posts

Related posts