After a nearly 30-year-career, OPETH is no stranger to fans of progressive metal and rock, and each new album release by them is an event in the prog community. However, OPETH‘s 13th opus, “In Cauda Venenum” – released on September 27th, 2019, through the band’s own Moderbolaget imprint and Nuclear Blast – is particularly significant, as it marks the first time the band has recorded an album in Swedish. While there’s also an English version of the album, I’ve chosen to review the Swedish one, as according to mainman Mikael Åkerfeldt, it represents his original vision and he recorded the vocals for it first.
“Sorceress“ (2016) was a perfectly enjoyable OPETH album – apart from its overly bass-heavy mix, which started bugging me once I received the album on CD – but I started to wish the band would change things up a little for the sake of avoiding stagnation. In the chorus of “Era,” the last vocal track on “Sorceress,” Åkerfeldt sang “The end of an era / One starts anew,” and in 2018 the band put out a live release, “Garden of Titans,” so after three albums with a similar formula it seemed like the band had reached a watershed moment (no pun intended), and “In Cauda Venenum” confirms my prediction to be true.
The intro track, “Livets trädgård,” throws you off immediately with its choir and pulsating electronics and leads straight into “Svekets prins.” While Mikael Åkerfeldt‘s clean vocals have become more diverse on OPETH‘s later albums, singing in his mother tongue seems to bring out another level of passion in him, as this song features his raspy rock voice at its fiercest. Towards the end he even throws a bone (albeit a tiny one) to the death metal fans with what sounds like a half-growl. On the other hand, the gorgeous power ballad “Minnets yta,” which is surprisingly poppy for OPETH, has some very gentle vocals, but Åkerfeldt goes all out again in the powerful chorus. Fredrik Åkesson is also on fire, delivering one of his best guitar solos ever at the end, which makes me think of this song as OPETH‘s equivalent of its former producer Steven Wilson‘s “Drive Home.”
“Charlatan” sounds like OPETH‘s take on djent, as Åkerfeldt and Åkesson play distorted 6-string basses instead of guitars on it, and this mix of vintage and modern sounds cool, although I think the title-track of “Sorceress“ pulled off the heaviness a little better. “Banemannen” is possibly the jazziest OPETH song ever, so it’s probably going to divide opinions to some extent, but at the same time it’s quite moody and not fusion-heavy like most of OPETH‘s recent forays into jazz. At first I wasn’t sure whether Åkerfeldt singing along with the guitar at the end was annoying or catchy, but after multiple listens I’m leaning towards the latter.
Speaking of catchiness, “Ingen sanning är allas” has some of the most infectious melodies in the band’s history, and I also found myself humming along to the verses of “Hjärtat vet vad handen gör” after just a couple of listens, so the album is not lacking in the melody department by any means. A lot of classic OPETH darkness is present as well, and “De närmast sörjande” in particular sounds like it wouldn’t have been out of place on “Watershed” (2008), while the last few minutes of “Kontinuerlig drift” remind me of the melancholy of “Damnation” (2003), and the strings elevate the beauty of the song even further. “Allting tar slut” ends the album on an epic note with big keyboards and guitars and soaring vocals, making it the most climactic OPETH closer since “Hex Omega” by far, although the fact that it fades out is slightly frustrating.
While “In Cauda Venenum” is made up of similar ingredients – prog, metal, folk, jazz – to its three predecessors, the Swedish lyrics and the various new nuances and details in the music give it a fresh feel, and for that reason I would call it the “Ghost Reveries” (2005) of modern OPETH, as that album perfected the traditional OPETH sound while adding keyboards as a full-time instrument into the mix as a new element. This record, while diverse, feels more cohesive than the previous “Newpeth” albums, which were a little all-over-the-map musically, and the recurring use of spoken word samples throughout the album gives it a sense of continuity and a slightly conceptual feel. The production also feels like a step up, and you can actually make out the double bass drumming this time around, which was not the case with “Heritage” (2011), for example. Time will show where “In Cauda Venenum” stands in comparison with the rest of the OPETH discography after the new car smell has worn off, but I would confidently say that it’s one of the best albums released this year and the Swedes’ best post-“Watershed” effort, even though I enjoyed the previous three albums as well.
Written by Wille Karttunen
Musicalypse, 2019
OV: 853 / 806
Lähes 30 vuotta kestäneen uran jälkeen OPETH ei ole mikään outo nimi progressiivisen metallin ja rockin ystäville, ja jokaisen uuden albumin julkaisu on odotettu tapahtuma progeyhteisössä. OPETHin 13. opus, “In Cauda Venenum” – julkaistu 27. syyskuuta 2019 bändin oman Moderbolaget-merkin ja Nuclear Blastin kautta – on kuitenkin erityinen, sillä bändi on ensimmäistä kertaa levyttänyt albumin ruotsiksi. Vaikka levy on tarjolla myös englanniksi, päätin arvostella ruotsinkielisen version, sillä nokkamies Mikael Åkerfeldtin mukaan se edustaa hänen alkuperäistä visiotaan, ja hän äänitti sen laulut ensin.
“Sorceress“ (2016) oli hyvin miellyttävää kuunneltavaa – lukuun ottamatta ylettömän bassovoittoista miksaustaan, joka alkoi vaivata saatuani albumin CD-muodossa – mutta aloin hiljalleen toivoa, että OPETH sekoittaisi pakkaansa hieman uusiksi paikoilleen jämähtämisen välttämiseksi. Sorceressin viimeisen lauletun kappaleen, “Eran,” kertosäkeessä Åkerfeldt lauloi “The end of an era / One starts anew” ja vuonna 2018 bändi julkaisi livetaltiointi “Garden of Titansin,” joten kolmen samanhenkisen albumin jälkeen vaikutti siltä, että bändi oli vedenjakajan äärellä, ja “In Cauda Venenum” vahvistaa tämän odotuksen todeksi.
Jo introraita “Livets trädgård” hätkähdyttää kuoroineen ja pulputtavine syntikoineen ja johdattelee suoraan “Svekets prinsin” pariin. Vaikka Mikael Åkerfeldtin puhdas laulu onkin monipuolistunut OPETHin myöhemmillä levyillä, äidinkielellään laulaminen vaikuttaa kaivaneen hänestä esiin vielä yhden vaihteen intohimoa lisää, sen verran raivokasta raspilaulua biisissä kuullaan. Loppua kohti kuolonmetallin ystävätkin saavat pikkiriikkisen myönnytyksen eräänlaisen puolimurahduksen muodossa. OPETHin mittapuulla yllättävän popahtava, mutta upea balladi “Minnets yta” sen sijaan sisältää hyvin hempeää laulua, joskin voimallisessa kertosäkeessä Åkerfeldt päästelee jälleen menemään täysin palkein. Fredrik Åkesson on niin ikään liekeissä ja tarjoilee loppuun hienon soolon, mikä saa minut näkemään tämän biisin OPETHin vastineena entisen tuottajansa Steven Wilsonin “Drive Homelle.”
“Charlatan” kuulostaa OPETHin näkemykseltä djentistä, sillä Åkerfeldt ja Åkesson soittavat särön läpi vedetyillä 6-kielisillä bassoilla kitaroiden sijaan. Tämä vintagen ja modernin sekoitus kuulostaa siistiltä, vaikka “Sorceressin” nimibiisi hoitikin junttapuolen mielestäni hieman onnistuneemmin. “Banemannen” on kenties OPETHin jazzahtavin biisi koskaan, joten se jakanee mielipiteitä jonkin verran, mutta se on kuitenkin melko synkkä eikä fuusiopainotteinen kuten OPETHin useimmat viimeaikaiset pyörähdykset jazzin maailmaan. Aluksi en ollut varma, oliko Åkerfeldtin lauleskelu lopun kitaramelodian mukana ärsyttävää vai tarttuvaa, mutta useiden kuuntelujen jälkeen kallistun jälkimmäiseen suuntaan.
Tarttuvuudesta puheen ollen, “Ingen sanning är allas” sisältää bändin historian tarttuvimpiin lukeutuvia melodioita ja huomasin hyräileväni “Hjärtat vet vad handen görin” säkeistöjen mukana jo parin ensimmäisen kuuntelun jälkeen, joten albumin melodiapuoli ei jätä kylmäksi. Klassista OPETH-synkistelyä on myös mukana, ja etenkin “De närmast sörjande” kuulostaa kuin se olisi voinut sopia “Watershedille” (2008). “Kontinuerlig driftin” viimeiset pari minuuttia taas muistuttavat “Damnationin” (2003) melankoliasta, ja jouset kaunistuttavat biisiä entisestään. “Allting tar slut” päättää albumin eeppisesti isoine koskettimineen ja kitaroineen sekä huimine lauluineen, ollen heittämällä OPETHin huikein lopetuskappale sitten “Hex Omegan,” vaikka feidauslopetus onkin hieman ärsyttävä ratkaisu.
Vaikka “In Cauda Venenum” on koostettu samanlaisista aineksista – proge, metalli, folk, jazz – kuin kolme edeltäjäänsä, ruotsinkieliset sanoitukset ja erinäiset uudet nyanssit ja yksityiskohdat musiikissa saavat sen tuntumaan tuoreelta, ja siksi kutsuisin tätä uuden OPETHin “Ghost Reveriesiksi” (2005), sillä kyseinen albumi aikoinaan hioi huippuunsa OPETHin perinteisen soundin, tuoden samalla kosketinsoittimet mukaan täysivaltaisena soittimena. Tämä levy tuntuu monipuolisuudestaan huolimatta yhtenäisemmältä kokonaisuudelta kuin edelliset “Newpeth”-albumit, jotka sinkoilivat tyylillisesti sinne tänne musiikillisesti, ja toistuva puhesamplejen käyttö kautta albumin tuo sille jatkumoa ja konseptimaisen tunnelman. Myös tuotanto tuntuu nostaneen rimaa, ja tuplabasarit jopa erottuvat tällä kertaa, mitä ei voi sanoa esimerkiksi “Heritagesta” (2011). Aika näyttää miten “In Cauda Venenum” pärjää vertailussa OPETHin muulle tuotannolle uutuudenviehätyksen hiivuttua, mutta voin varmuudella sanoa sen olevan yksi tämän vuoden parhaista levyistä ja ruotsalaisten paras tuotos sitten “Watershedin,” vaikka pidin myös edellisistä kolmesta levystä.
Tracklist
- Livets trädgård
- Svekets prins
- Hjärtat vet vad handen gör
- De närmaste sörjande
- Minnets yta
- Charlatan
- Ingen sanning är allas
- Banemannen
- Kontinuerlig drift
- Allting tar slut
Lineup
Mikael Åkerfeldt – vocals, guitars
Fredrik Åkesson – guitars
Joakim Svalberg – organs, pianos
Martin Méndez – bass
Martin Axenrot – drums, percussion
Label
Nuclear Blast Records
Links
Recent posts
[recent_post_carousel design=”design-1″]
