QUEENSRYCHE first got my attention when their ugly split with original vocalist Geoff Tate made headlines in 2012. I followed the lawsuit between the two parties with curiosity, but it wasn’t until last year that I started listening to the band. “Rage for Order” (1986) through “Promised Land” (1994) quickly became one of my all-time favorite 4-album runs, but I have to agree with the fans who believe the band lost its way after those classics. Some of the post-1994 albums have their moments, but none of them can hold a candle to the early releases.
Scroll down to read in Finnish.
QUEENSRYCHE’s self-titled album from 2013 was the first to feature vocal powerhouse Todd La Torre instead of Tate. As many others, I like the songs on the album, but I think the overly compressed mastering and the extremely short running time make it feel a little rushed and unfinished. Now that the new line-up has been together for three years and the lawsuit over the band name is over, “Condition Hüman” is a make-it-or-break-it moment for the band. Has the band been able to create a truly great album and prove itself to be relevant again?
The first three tracks are also the first that were released in advance of the album. “Arrow of Time” is a smart pick for lead single and opener, as it channels classic RYCHE with its guitar harmonies, anthem-like chorus, and proggy middle section. Personally I prefer the darker sound of “Hellfire,” which includes dissonant arpeggios, vocal acrobatics by La Torre, and a blistering solo by Parker Lundgren. The “hellfire!” chants bring to mind the title-track of “Empire” (1990) – perhaps it’s no coincidence that the titles of these two songs rhyme with each other?
One of my favorites is the poppy “Selfish Lives,” which reminds me a little bit of “The Killing Words.” “Eye9” – penned by bassist Eddie Jackson – ends a little abruptly, but the TOOL-esque riffs and the great bassline make it a standout track. The absolute top, however, is the 8-minute title-track, which is by far the greatest QUEENSRYCHE song in 21 years and stands comfortably alongside epics like “Roads to Madness.” This song is packed with great guitar work, and Michael Wilton has revived the classic clean tone of the early days.
The two mellowest songs are quite different from each other: “Bulletproof” is a catchy power ballad that could’ve been a hit in the ’80s or early ’90s, while “Just Us” is a semi-acoustic piece that displays the gentle side of La Torre’s voice and his lower register. Some of the heaviest songs, on the other hand, are a little similar in tone, which eats away some of the album’s diversity. “Hourglass” includes interesting key changes and chords, but “All There Was” has a generic riff and an anticlimactic chorus, which make it a filler in my eyes.
Chris “Zeuss” Harris’ production is easy on the ears compared to the last record, but the drum sound is a little too clinical – I’m used to hearing Scott Rockenfield play with a more organic and powerful sound. Todd La Torre’s vocals are more diverse this time around, but I’d like to hear more of his soft and low-pitched singing in the future, because he’s so good at it. You can still hear some Tate-isms, but La Torre’s high notes are raspier and he’s clearly been influenced by the likes of Bruce Dickinson (IRON MAIDEN) and Ray Alder (FATES WARNING) as well. Parker Lundgren again proves himself to be a great pair for Michael Wilton – in fact, only a few questionable melody choices in some songs make me truly miss the presence of original guitarist Chris DeGarmo as part of the writing team.
“Condition Hüman” is a grower: it may seem lackluster at first, but after multiple listens you’ll find yourself humming the choruses. A couple of filler tracks prevent the album from being a modern-day classic, but it makes the self-titled record feel like a mere warm-up and easily defeats everything released in the Geoff Tate-led era of outside writers and mediocrity. QUEENSRYCHE has managed to craft an album that nods to their roots yet looks forward – “evolution calling,” indeed!
Written by Wille Karttunen
Musicalypse, 2015
OV: 3143 / 2461
Queensrÿche sai huomioni ensimmäistä kertaa, kun bändin katkera välirikko alkuperäislaulaja Geoff Taten kanssa nousi otsikoihin vuonna 2012. Seurasin osapuolten välistä oikeusjuttua uteliaana, mutten alkanut kuunnella bändiä ennen kuin viime vuonna. Neljän levyn värisuora Rage for Orderista (1986) Promised Landiin (1994) nousi nopeasti yhdeksi kaikkien aikojen suosikeistani, mutta olen samaa mieltä niiden fanien kanssa, joiden mielestä yhtye lähti haahuilemaan noiden klassikoiden jälkeen. Joillain vuoden 1994 jälkeisistä levyistä on hetkensä, mutta yksikään niistä ei vedä vertoja vanhoille julkaisuille.
Queensrÿchen nimikkoalbumi vuodelta 2013 oli ensimmäinen, jolla oli laulajana Todd La Torre Taten sijaan. Kuten monet muutkin, pidän levyn biiseistä, mutta sen tukkoinen masterointi ja lyhyt kesto tekevät siitä hieman hätäillyn ja viimeistelemättömän kuuloisen. Nyt kun uusi kokoonpano on ollut kasassa kolme vuotta ja oikeuskiista bändin nimestä on ohi, Condition Hüman on Queensrÿchelle näytön paikka. Onko yhtye kyennyt tekemään aidosti upean levyn ja todistamaan olevansa jälleen relevantti?
Ensimmäiset kolme kappaletta ovat myös ensimmäiset, jotka julkaistiin ennen albumin julkaisua. ”Arrow of Time” on järkevä valinta ensisingleksi ja pelinavaajaksi, sillä se kanavoi klassista Rÿcheä kitaraharmonioillaan, tarttuvalla kertosäkeellään ja progeilevalla väliosallaan. Itse pidän enemmän ”Hellfirestä”, jossa kuullaan riitasointuisia arpeggioita, La Torren laulullista akrobatiaa ja Parker Lundgrenin ankara kitarasoolo. ”Hellfire!”-huudot tuovat mieleen Empiren (1990) nimiraidan – kenties ei ole sattumaa, että kappaleiden nimet rimmaavat keskenään?
Yksi suosikeistani on popahtava ”Selfish Lives”, joka muistuttaa hieman ”The Killing Wordsia”. Basisti Eddie Jacksonin kynäilemä ”Eye9” päättyy hieman äkillisesti, mutta toolahtavat riffit ja hieno bassolinja tekevät siitä edukseen erottuvan biisin. Kaiken huippuna on kuitenkin 8-minuuttinen nimikappale, joka on ehdottomasti paras Queensrÿche-kappale 21 vuoteen ja seisoo ylpeästi ”Roads to Madnessin” kaltaisten eeposten rinnalla. Biisi on täynnä hienoa kitaratyöskentelyä, ja Michael Wilton on kaivanut naftaliinista alkuaikojen klassisen puhtaan soundin.
Kaksi rauhallisinta kappaletta ovat melko erilaisia keskenään: ”Bulletproof” on tarttuva voimaballadi, josta olisi voinut tulla hitti 80-luvulla tai 90-luvun alussa, kun taas ”Just Us” on semiakustinen pala, joka esittelee La Torren äänen herkkää puolta ja alempaa rekisteriä. Sen sijaan jotkin raskaimmista biiseistä ovat hieman samankuuloisia, mikä nakertaa levyn monipuolisuutta. ”Hourglassissa” on mielenkiintoisia sävellajinvaihdoksia ja sointuja, mutta ”All There Was” -biisissä on keskinkertainen riffi ja antikliimaksinen kertosäe, jotka tekevät siitä täyteraidan.
Chris ”Zeuss” Harrisin tuotanto on miellyttävää nimikkolevyyn verrattuna, mutta rumpusoundi on turhan kliininen – olen tottunut kuulemaan Scott Rockenfieldin soittavan luonnollisemmalla ja vahvemmalla soundilla. Todd La Torren laulu on tällä kertaa monipuolisempaa, mutta haluaisin tulevaisuudessa kuulla enemmän hänen pehmeää ja matalaa tulkintaansa. Tiettyjä tatemaisuuksia on edelleen kuultavissa, mutta La Torren korkeat nuotit ovat rosoisempia ja miehen vaikuttajia ovat selvästi myös Bruce Dickinsonin ja Ray Alderin (Fates Warning) kaltaiset laulajat. Parker Lundgren osoittaa jälleen olevansa loistava pari Michael Wiltonille – itse asiassa vain pari kyseenalaista melodiavalintaa joissain kappaleissa saa todella kaipaamaan alkuperäiskitaristi Chris DeGarmon läsnäoloa sävellystiimissä.
Condition Hüman on hiljalleen avautuva levy: se saattaa vaikuttaa aluksi mitäänsanomattomalta, mutta useampien kuuntelujen jälkeen sitä huomaa hyräilevänsä kappaleiden kertosäkeitä. Pari täyteraitaa estää levyä olemasta moderni klassikko, mutta se saa edellisen levyn tuntumaan pelkältä lämmittelyltä ja peittoaa leikiten Geoff Taten johtaman ulkopuolisten säveltäjien ja keskinkertaisuuden aikakauden. Queensrÿche on onnistunut tekemään levyn, joka nyökkää sen juurille katsoen samalla eteenpäin – ”evolution calling,” tosiaan!
Tracklist
- Arrow of Time
- Guardian
- Hellfire
- Toxic Remedy
- Selfish Lives
- Eye9
- Bulletproof
- Hourglass
- Just Us
- All There Was
- The Aftermath
- Condition Human
Lineup
Todd la Torre – vocals
Michael Wilton – guitars
Parker Lundgren – guitars
Eddie Jackson – bass, vocals
Scott Rockenfield – drums
Label
Century Media Records
Links
Recent posts
[recent_post_carousel design=”design-1″]
Related posts
_____________________________________
