Daniel Cavanagh is known as the main songwriter of ANATHEMA, and therefore he’s not the first person you’d expect to release a solo album. On top of that, his main band’s latest album, “The Optimist,” was released less than half a year ago, which makes the question “why now?” even more relevant. According to Cavanagh himself, the material would’ve been strong enough for ANATHEMA, but the songs are, “So personal as to not need more input.” Having followed ANATHEMA for 6 years, I was curious to hear how he would do on his own, so “Monochrome” was a must-listen for me.
Scroll down to read in Finnish.
Opening track “The Exorcist” shares its name with the horror film, but the music is far from terrifying – instead it’s like a beautiful cross between “One Last Goodbye” and “Untouchable, Pt. 2,” while standing on its own. What took me by surprise were Cavanagh‘s vocals, as he sings the latter half in a higher register than usual. As a singer, he’s always been overshadowed by his brother Vincent and Lee Douglas in his main band, but “The Exorcist” is his strongest performance to date, as well as one of the best songs he’s ever written – his signature lead guitar playing at the end is the icing on the cake. “This Music” introduces Cavanagh‘s past touring partner, Dutch siren Anneke van Giersbergen on guest vocals for the first time on the record. I enjoy the call-and-response approach between van Giersbergen‘s somnolent vocals and Cavanagh‘s subdued delivery when they sing “Just this song, just this music.” The wonderful “Soho” is like a musical triptych: at first van Giersbergen sings alone, only accompanied by the piano, after which the pace picks up, she and Cavanagh duet, and at the end, things wind down and Cavanagh is left alone, with only piano and keyboards in the background once again. The whole song is so picturesque, like two soulmates meeting in the night briefly before going their own ways.
The instrumental “The Silent Flight of the Raven Winged Hours” is the first big departure from the ANATHEMA sound, as the early piano runs have a touch of classical music, while in the second half there are wordless vocals reminiscent of Mariusz Duda‘s LUNATIC SOUL project and some ’70s prog-style spacey synth leads, as well as a burst of guitars. What an epic track! “Dawn” is another atypical piece, as the combination of fingerpicked acoustic guitar, violin (played by Anna Phoebe, who has performed with ANATHEMA before), and the upbeat rhythm makes it quite folky and almost Celtic-sounding. The lush “Oceans of Time” is another duet with van Giersbergen, featuring strong vocals from Cavanagh and a slight throwback to “Fragile Dreams” in one piano melody, although it’s so subtle that it may not have been intentional. On the closing instrumental, “Some Dreams Come True,” there’s presumably Cavanagh‘s own child’s laughter, which is a sweet way to conclude the album.
“Monochrome” is slightly stripped down compared to ANATHEMA‘s latest works, and the piano dominates the music, but there are big buildups here as well. Cavanagh‘s wailing leads likewise make plenty of appearances, which is a positive thing, as there hasn’t been a lot of them on ANATHEMA‘s albums lately. “The Exorcist” is by far the best song on the record in my eyes, but instead of making the rest of the album pale in comparison, which is a typical problem with strong openers, it sucks you in and just makes you want to listen to the whole record. “Monochrome” sounds relaxed, yet passionate at the same time – it’s as if Cavanagh knew that not many would expect a solo album from him, so he’d have full freedom to record personally meaningful songs and explore some slightly different sounds with no external pressure. This music (no pun intended) is best listened to in the quiet hours of the night, and I’d dare say “Monochrome” is the most satisfying and consistently great album Cavanagh has made since 2010’s “We’re Here Because We’re Here.”
Written by Wille Karttunen
Musicalypse, 2017
OV: 2978 / 1344
Daniel Cavanagh tunnetaan Anatheman pääasiallisena lauluntekijänä, joten häneltä ei ihan ensimmäisenä odottaisi sooloalbumia. Lisäksi hänen pääbändinsä viimeisin julkaisu, The Optimist, näki päivänvalon alle puoli vuotta sitten, mikä tekee kysymyksen “miksi nyt?” vielä relevantimmaksi. Cavanaghin itsensä mukaan materiaali olisi ollut riittävän vahvaa Anathemalle, mutta kappaleet olivat niin henkilökohtaisia, etteivät ne tarvinneet muiden panosta. Seurattuani Anathemaa kuuden vuoden ajan olin kiinnostunut kuulemaan, millaista jälkeä hän saisi aikaan omillaan, joten “Monochrome” piti tietenkin katsastaa.
Avausraita “The Exorcist” ei nimestään huolimatta ole kauhuleffamainen teos – sen sijaan kyseessä on kuin kaunis risteytys “One Last Goodbyeta” ja “Untouchable, Pt. 2:ta”, joka kuitenkin seisoo omilla jaloillaan. Cavanaghin laulu yllätti minut, sillä hän laulaa toisen puoliskon korkeammassa rekisterissä kuin yleensä. Laulajana hän on aina jäänyt veljensä Vincentin ja Lee Douglasin varjoon, mutta “The Exorcist” on hänen vahvin laulusuorituksensa koskaan ja yksi hänen parhaista kappaleistaan – miehen tavaramerkkikitaraliidit biisin lopussa ovat kirsikka kakun päälle. “This Music” esittelee ensimmäistä kertaa levyllä Cavanaghin aiemman kiertuekumppanin, hollantilaisen seireenin Anneke van Giersbergenin vierailevana solistina. Hänen raukean laulunsa ja Cavanaghin hillityn tulkinnan välinen vuorottelu heidän laulaessaan “just this song, just this music” on nautinnollista kuunneltavaa. “Soho” on kuin musiikillinen triptyykki: aluksi van Giersbergen laulaa yksin pianon säestyksellä, sitten tahti nopeutuu hieman ja hän ja Cavanagh duetoivat, ja lopussa kappale rauhoittuu ja Cavanagh jää yksin laulamaan, jälleen vain pianon ja koskettimien soidessa taustalla. Koko kappale on hyvin kuvauksellinen – kuin kaksi sielunkumppania, jotka tapaavat pikaisesti yössä ja menevät sitten omia polkujaan.
Instrumentaalinen “The Silent Flight of the Raven Winged Hours” on ensimmäinen iso irtiotto Anathemasta, sillä alun pianojuoksutuksissa on klassisen musiikin sävyjä, kun taas jälkimmäisessä puoliskossa kuullaan Mariusz Dudan Lunatic Soul -projektin mieleen tuovaa sanatonta laulua, 70-lukulaisia avaruusprogesyntikoita ja kitaroiden jyrinää. Melkoinen eepos! “Dawn” on toinen epätyypillinen sävellys: akustisen näppäilyn, viulun (soittajana Anna Phoebe, joka on aiemmin esiintynyt Anatheman kanssa) ja menevän rytmin yhdistelmä nimittäin tekee siitä melko folkahtavan ja lähes kelttiläisen kuuloisen. Upealla “Oceans of Timella” Cavanagh duetoi jälleen vahvasti van Giersbergenin kanssa, ja mukana on pieni viittaus “Fragile Dreamsin”, vaikka se onkin niin hienovarainen, ettei se ole välttämättä tietoinen ratkaisu. Lopetusinstrumentaalissa “Some Dreams Come True” kuullaan oletettavasti Cavanaghin oman lapsen naurua, mikä on kaunis tapa päättää albumi.
Monochrome on hieman riisuttu verrattuna Anatheman viimeisimpiin julkaisuihin, ja piano on vallitsevana elementtinä musiikissa, mutta mukana on myös jonkin verran paisuttelua. Miellyttävää on myös se, että Cavanaghin ulvovia kitaraliidejä kuullaan useaan otteeseen, sillä niitä ei ole kuultu järin runsaasti Anatheman albumeilla viime aikoina. “The Exorcist” on ehdottomasti levyn paras kappale, mutta sen sijaan että muut biisit kalpenisivat sen rinnalla, mikä on vahvojen avausten tyypillinen ongelma, se imaisee mukaansa ja saa haluamaan kuunnella koko albumin. Monochrome kuulostaa rennolta, mutta silti intohimoiselta – aivan kuin Cavanagh olisi tiennyt, että harva odottaisi häneltä soololevyä, joten hänellä olisi täysi vapaus äänittää itselleen tärkeitä kappaleita ja kokeilla hieman erilaisia vaikutteita ilman ulkopuolisia paineita. Tällainen musiikki kuulostaa parhaalta yön hiljaisina tunteina kuunneltuna, ja rohkenen väittää Monochromen olevan tasalaatuisuudessaan paras albumi, jonka Cavanagh on tehnyt sitten vuoden 2010 We’re Here Because We’re Heren.
Tracklist
- The Exorcist
- This Music
- Soho
- The Silent Flight of the Raven Winged Hours
- Dawn
- Oceans of Time
- Some Dreams Come True
Lineup
Daniel Cavanagh
Label
Kscope
Links
Recent posts
[recent_post_carousel design=”design-1″]
