Alongside kangaroos, koalas, and AC/DC, Australia has a fairly sizable prog scene. I’m familiar with KARNIVOOL, but CALIGULA’S HORSE has managed to gallop under my radar until now, although “In Contact” – a “conceptual work discussing the nature of art and creativity” according to the press release – is the group’s fourth full-length album already. The progressive alternative rockers have supported bands like OPETH, ANATHEMA, PAIN OF SALVATION, and NE OBLIVISCARIS, which is no mean feat, and therefore I was curious about the album.

Scroll down to read in Finnish.

The album starts with “Dream the Dead,” which puts the pedal to the metal right away with the first guitar solo coming in already after 20 seconds. However, the song is very melodic and has got nice atmospheric bits and gorgeous clean guitars, as well as intriguing rhythms courtesy of drummer Adrian Goleby. Jim Grey‘s vocal delivery is emotive, and his falsetto reminds me a bit of Arnór Dan Arnarson [AGENT FRESCO]. Unfortunately “Will’s Song (Let the Colours Run)” is a letdown after the fantastic start – Sam Vallen and Dave Couper have some interesting guitarwork to offer, but also very generic djent breakdowns. There are also some corny gang shouts that would be more at home in a pop-punk song – why in the hell was this chosen as the first taster from the album? Amazingly enough, the quality goes up just as drastically as it went down – “The Hands are the Hardest” is catchy as the plague, with stadium-worthy melodies and cool riffage all over. Now this is a tune with hit potential! “Love Conquers All” is a nice track combining acoustic guitar, electronic beats, and gentle vocal harmonies, but unfortunately it’s just a short interlude – it could’ve been fantastic had it been fleshed out into a full piece. “Songs for No One” is fairly dynamic and quite alright, but ultimately not one of the highlights, and once again there’s some silly chanting.

“Capulet” is a sweet semi-acoustic ballad, and unlike “Love Conquers All” it’s a full-blown song. Grey‘s soft singing sounds pleasant, and there’s some nice subtle organ playing going on in the background during the chorus. “Fill My Heart” continues in a slightly similar vein, but also has its metal moments and a brilliant solo by Vallen. The weirdest track on the record is the spoken word piece, “Inertia and the Weapon of the Wall,” which kills the album’s flow and comes across as pretentious and unintentionally comical instead of adding something to the album. “The Cannon’s Mouth” takes the listener back into the run-of-the-mill djent frontier for a while, but luckily the upbeat closing epic “Graves” saves the album from ending on a sour note. It brings to mind modern FATES WARNING and DREAM THEATER, and there’s a surprising saxophone solo, though for some reason there’s no guest musician mentioned in the press bio.

“In Contact” is a grower, but even after opening up, it’s frustratingly uneven. The production, playing, and vocals are all at a high level, and the highlights – namely the bookending songs and “The Hands are the Hardest” – are some of the finest modern prog metal I’ve heard in the past few years, but at its heaviest (and worst) the album can be very mundane. That said, the best tracks are great enough to make the record worth checking out, and while CALIGULA’S HORSE hasn’t reinvented the wheel or mastered the album format, there’s a sense of melody and songcraft in these best moments that sets it apart from the stablemates. I see potential in these guys and wouldn’t be surprised to see them become one of the big players in the genre if the hit-miss ratio improves on the next album.

Written by Wille Karttunen
Musicalypse, 2017
OV: 2645 / 2396

Kenguruiden, koalojen ja AC/DC:n lisäksi Australiasta löytyy kookas progeskene. Karnivool on tuttu minulle, mutta CALIGULA’S HORSE on onnistunut laukkaamaan tähän asti tutkani alla, vaikka “In Contact” – lehdistötiedotteen mukaan “taidetta ja luovuutta käsittelevä konseptiteos” – on jo neljäs täyspitkä albumi yhtyeeltä. Nämä progressiiviset vaihtoehtorokkarit ovat lämmitelleet OPETHin, ANATHEMAn, PAIN OF SALVATIONin ja NE OBLIVISCARISin kaltaisia nimiä, mikä ei ole lainkaan hassumpi saavutus, ja näin ollen olin kiinnostunut levystä.

“Dream the Dead” pistää kaasun pohjaan saman tien, ja ensimmäinen kitarasoolo kuullaan jo 20 sekunnin jälkeen. Biisi on kuitenkin hyvin melodinen ja sisältää mukavan tunnelmallisia osuuksia, upeita kliinejä kitaroita sekä rumpali Adrian Golebyn mielenkiintoisia rytmejä. Jim Greyn laulu on tunteikasta, ja hänen falsettinsa tuo mieleen AGENT FRESCO -solisti Arnór Dan Arnarsonin. Valitettavasti “Will’s Song (Let the Colours Run)” on pettymys erinomaisen alun jälkeen – Sam Vallenilla ja Dave Couperilla on tarjottavanaan hieman mielenkiintoista kitarointia, mutta myös hyvin geneeristä djent-nykimistä. Mukana on niin ikään korneja mullikuoroja, jotka sopisivat ennemmin pop-punk-ralliin – miksi ihmeessä juuri tämä päätyi ensimmäiseksi näytteeksi albumilta? Hämmästyttävää kyllä, taso nousee yhtä rajusti kuin se laskikin: “The Hands Are the Hardest” on tarttuva kuin rutto, ja stadionkelpoisia melodioita ja hienoja riffejä kuullaan koko rahan edestä. Tässä sitä hittipotentiaalia on! “Love Conquers All” on mukava raita, joka yhdistelee akustisia kitaroita, elektronisia biittejä ja hempeitä laulustemmoja, mutta valitettavasti kyseessä on vain lyhyt välisoitto – täydeksi kappaleeksi laajennettuna se olisi voinut olla fantastinen. “Songs for No One” on melko dynaaminen ja sinänsä kelpo esitys, muttei lukeudu tähtihetkien joukkoon, ja mukana on taas hölmöä huutelua.

“Capulet” on maistuva semiakustinen balladi, ja toisin kuin “Love Conquers Allin” kohdalla, kyseessä on ihan täyspitkä kappale. Greyn pehmeä laulu kuulostaa miellyttävältä, ja kertosäkeen taustalla on mukavaa hienovaraista urkusoittoa. “Fill My Heart” jatkaa hieman samoilla linjoilla, mutta siinä on mukana metalliset hetkensä ja Vallenin tyylikäs soolo. Omituisin raita albumilla on puhemuotoinen “Inertia and the Weapon of the Wall”, joka rikkoo kokonaisuutta ja kuulostaa teennäiseltä ja tahattoman koomiselta sen sijaan, että toisi albumiin mitään erityistä. “The Cannon’s Mouth” johdattelee kuulijan takaisin keskinkertaisen djentin rajamaille, mutta onneksi pirteä päätöseepos “Graves” pelastaa albumin kehnolta lopulta. Se tuo mieleen modernin FATES WARNINGin ja DREAM THEATERin, ja biisissä kuullaan yllättävä saksofonisoolo, vaikka jostain syystä biografiassa ei mainita vierailevia muusikoita.

“In Contact” paranee kuuntelujen myötä, mutta avauduttuaankin se on ärsyttävän epätasainen. Soundit, soitto ja laulu ovat korkeaa tasoa, ja kohokohdat – erityisesti avaus- ja päätösraidat sekä “The Hands Are the Hardest” – lukeutuvat hienoimpaan viime vuosina kuulemaani progemetalliin, mutta rankimmillaan (ja huonoimmillaan) albumi heittäytyy harmillisen tavanomaiseksi. Tästä huolimatta parhaimmat kappaleet tekevät levystä tutustumisen arvoisen, ja vaikka CALIGULA’S HORSE ei ole keksinyt pyörää uudelleen tai onnistunut täysin albumimitassa, huippukohdista paistaa hieno melodiataju ja lauluntekotaito, mikä erottaa bändin tallitovereistaan. Näen yhtyeessä potentiaalia enkä olisi yllättynyt, jos siitä tulisi yksi genren isoista tekijöistä, mikäli vain osumien ja hutien välinen suhdeluku paranee seuraavalla albumilla.

Tracklist

1. Dream the Dead
2. Will’s Song (Let the Colours Run)
3. The Hands are the Hardest
4. Love Conquers All
5. Songs for No One
6. Capulet
7. Fill My Heart
8. Inertia and the Weapon of the Wall
9. The Cannon’s Mouth
10. Graves

Lineup

Jim Grey – lead vocals

Sam Vallen – lead guitar, “everything else”

Adrian Goleby – guitar

Dave Couper – bass

Josh Griffin – drums

Label

InsideOut Music

Links

Homepage
Facebook
Instagram

Recent posts

[recent_post_carousel design=”design-1″]

Related posts