29.12.2017 Jimsonweed & HIM @ Rytmikorjaamo, Seinäjoki (Musicalypse Archive)


As 2017 drew to a close, so did the career of HIM, the ambassadors of love metal. The final leg of the jokingly titled farewell tour, Bang & Whimper, naturally took place in their native Finland, consisting of five dates at the very end of 2017. The third last show was played at Rytmikorjaamo, Seinäjoki, on the 29th of December, and Musicalypse went to see how Ville Valo and co.’s last visit to Southern Ostrobothnia would go. Check out the gallery here.

I’ve never been an actual HIM fan, so their breakup announcement took me by surprise, but it also made sense – you can only write so many songs about heartbreak and lovers dying in each other’s arms with distorted guitars until you turn into a parody of yourself, and the band’s biggest heyday had been over a decade ago anyway. Although I often find my namesake Mr. Valo‘s vocal mannerisms and lyrics rather corny, he’s got a knack for great hooks that has led to the release of a myriad of hits, and the group’s impact as one of the biggest musical exports from Finland can’t be overstated. When the opportunity to see HIM for the first and last time arose, I decided to take it.

The night was opened by the stoner quartet JIMSONWEED. I’d been reading up on the band’s history and checking out their material even before they were announced as the support act, so I knew what to expect musically. Reportedly, frontman Suho Superstar left an impact on a young Ville Valo (who even briefly played bass in the band) in the Helsinki rock scene in the ’90s, and one of HIM‘s earliest gigs was played as a support act to JIMSONWEED. I guess the former apprentices wanted to give one last tip of the hat to the group that inspired them.

Having released their sophomore effort, “Ghosts of Kopli,” in 2016 – 14 years after it was recorded – JIMSONWEED naturally focused on this release, but there were also songs from the “Invisible Plan” (1996) debut in the set. The highlight was “Any of These Days,” at the end of which the bassist even did some tapping. Suho Superstar seemed to have some problems with his mic, as there were crackles and feedback noises coming out of it occasionally, and at times it was hard to hear him, particularly the higher falsetto notes. Apart from asking which cities people had come from, he was more focused on his dancelike moves than communicating with the audience, but the rest of the band made up for it. Guitarist Sami Yli-Sirniö – whose playing I’ve enjoyed on BARREN EARTH‘s albums – in particular was making lots of goofy faces while delivering his licks, and the hard-hitting drummer tried to get the crowd to clap along at one point, although this wasn’t an easy job, given that people were clearly waiting for the main course and merely listening to JIMSONWEED out of politeness. As a guest musician, the band had a familiar face: Santeri Kallio of AMORPHIS on keyboards. He would play on every other song or so, sitting behind his tiny setup and expanding the band’s sound beyond bare-bones rock. All-in-all, JIMSONWEED played their brand of crunchy yet loose rock well enough, but performing in front of a love metal -hungry crowd wasn’t the ideal setting for them, so I hope I’ll catch these guys at a show of their own someday.

After JIMSONWEED‘s set, the preparations for HIM began and a huge metallic Heartagram was unveiled, which reminded me of the big logo at KISS‘s concerts. While observing the people around me, I was surprised at the number of male audience members, because when I was in school, HIM was stereotypically a band for girls, so I’d subconsciously expected 80-90% to be women. However, there were plenty of guys, and I doubt all of them were just accompanying their girlfriends or wives. It’s healthy to get your preconceptions crushed every now and then! My prediction that foreign diehard fans would be attending the gig was correct though, as you could hear people speaking English and spot people of different nationalities while queueing inside. Few Finnish bands could even dream of such a dedicated (or big) fanbase, and you could tell that this group will be missed by many.

HIM hit the stage with “Bye Bye Love” by THE EVERLYN BROTHERS playing in the background. The beanie-headed frontman Ville Valo greeted the crowd, and then “Buried Alive by Love” kicked off the set. According to reviews of the previous couple of shows, Valo had been under the weather, but when he ended the song with a blood-curdling scream, my first thought was: “Cold or no cold, I think he can handle this!” The setlist was essentially a hit cavalcade, as 17 out of the 21 songs could be found on the compilation “XX – Two Decades of Love Metal” (2012). This was a wise choice, as I suspect that at least a portion of the crowd were either casual listeners like myself who had never seen HIM in the flesh or old-school fans who had lost track of the band along the way and had come to see them one last time for nostalgia’s sake. Anyway, every full-length album was represented in the set, and HIM also threw a bone to the diehards with “Stigmata Diaboli” from the debut EP, “666 Ways to Love: Prologue” (1996). As expected, the biggest hits like “Wings of a Butterfly” and “Join Me” received the loudest squeals and roused the loudest sing-alongs, but my personal favorite was the zealous rendition of “Heartkiller.” Maybe the fact that as a newer tune it hadn’t been played a thousand times before like the earliest stuff made it more exciting to the band? The only confusing pick in the set was a cover of Billy Idol‘s “Rebel Yell” – why sacrifice a slot to someone else’s song (besides the obligatory “Wicked Game”) on your final tour when you’ve got eight albums of your own? Besides, “Right Here in My Arms” is a pretty Billy Idol -sounding song anyway and had been played a little earlier.

Ville Valo pulled off a lot of vocal acrobatics from one extreme to another – during “Gone with the Sin” he briefly went an octave lower, as if the original crooning wasn’t low enough, yet in the very next song, “Soul on Fire,” he was screaming like a banshee. If the man’s use of his vocal range was accomplished, the same couldn’t be said for his mic technique, as he would sometimes hold it either really close or really far from his mouth, which resulted in an inconsistent vocal volume. Bassist Mikko “Mige” Paananen was the most energetic band member on stage, but it was Mikko “Linde” Lindström‘s guitar playing that got most of my attention out of the instrumentalists – the axeman played a cool extended solo on “Wicked Game” while Valo left the stage, and his fretboard work was impressive on “Your Sweet 666” and “The Kiss of Dawn” as well. One glaring detail was the lack of backing vocals – I’d seen live videos of HIM where some members were contributing harmonies, but this time Valo was on his own vocally. Did the others get sick of singing or didn’t the tour budget allow multiple microphones?

The sound mix was fairly good for the most part, the only offender being “Tears on Tape,” which sounded rather limp due to the low volume of Lindström‘s guitar. A special thumbs up goes to Paananen‘s bass tone, which was rumbling yet defined, and one of the best I’ve heard in a concert. On stage, things must’ve been different, as ever-the-perfectionist Valo gave the sound guy cues to turn things up or down, either verbally or through gestures. Valo wasn’t cranky though, and after moving some boxes aside on stage about a third of the way into the set, he seemed to get into the right mindset. He cracked jokes about the lack of air conditioning in the sold out venue, and before “The Funeral of Hearts” he thanked the fans for their support over the years. Towards the end of the closing doom schlager, “When Love and Death Embrace,” he exited the stage, leaving his bandmates to finish the song by themselves.

HIM‘s professional, rock-solid performance and strong selection of songs guaranteed that the band’s farewell to fans in Seinäjoki was more of a bang than a whimper. However, at the same time, you could sense in a way that the fivepiece’s brightest spark of passion had faded already, and for the most part the show came across as one of the last days at work before retirement – the band was relaxed, well aware of the incoming freedom, but not giving it 100% anymore. While they may have been saving their biggest efforts for the final hometown gig at Helsinki’s Tavastia, HIM nevertheless exceeded my expectations, which had been lowered by the critical reviews of the Ice Hall show. Rest in peace, HIS INFERNAL MAJESTY – who knows, maybe our paths will cross on a reunion tour at a festival someday?


Intro (Bye Bye Love by The Everly Brothers)
1. Buried Alive by Love
2. Heartache Every Moment
3. Your Sweet 666
4. The Kiss of Dawn
5. The Sacrament
6. Tears on Tape
7. Wings of a Butterfly
8. Gone with the Sin
9. Soul on Fire
10. Wicked Game (Chris Isaak cover)
11. Killing Loneliness
12. Poison Girl
13. Bleed Well
14. Heartkiller
15. Join Me
16. Stigmata Diaboli
17. In Joy and Sorrow
18. Right Here in My Arms
19. The Funeral of Hearts
20. Rebel Yell (Billy Idol cover) (encore)
21. When Love and Death Embrace (encore)

Vuoden 2017 tavoin love metalin lähettiläiden, HIMin, ura tuli tiensä päähän hiljattain. Vitsikkäästi nimetyn Bang & Whimper -jäähyväiskiertueen viimeinen osuus luonnollisesti soitettiin koto-Suomessa, ja se koostui viidestä keikasta vuoden lopussa. Kolmanneksi viimeinen keikka oli Seinäjoen Rytmikorjaamolla 29. joulukuuta, ja Musicalypse oli paikalla seuraamassa Ville Valon ja kumppanien viimeistä vierailua lakeuksille.

En ole koskaan ollut varsinainen HIM-fani, joten ilmoitus bändin hajoamisesta yllätti minut, vaikka se olikin järkeenkäypä – sydänsuruista ja toistensa käsivarsille kuolevista rakastavaisista ei voi tehdä määräänsä enempää särökitaralla varustettuja kappaleita muuttumatta parodiaksi itsestään, ja bändin kultakausi oli muutenkin päättynyt jo vuosikymmentä aiemmin. Vaikka kaimani herra Valon laulumaneerit ja tekstit ovat monesti makuuni melko korneja, hänellä löytyy korvaa loistaville koukuille, mikä on johtanut lukemattomien hittien julkaisuun, eikä bändin vaikutusta yhtenä Suomen suurimmista musiikkivientitoivoista voida liioitella. Saadessani mahdollisuuden nähdä HIM ensimmäistä ja viimeistä kertaa päätin tarttua siihen.

Illan avasi stoner-kvartetti Jimsonweed, jonka historiaan ja materiaaliin olin tutustunut jo ennen kuin se julkistettiin lämmittelijäksi, joten tiesin mitä odottaa musiikillisesti. Keulahahmo Suho Superstar kuulemma teki vaikutuksen nuoreen Ville Valoon (joka soitti jopa bassoa yhtyeen riveissä hetken aikaa) Helsingin 90-luvun rokkipiireissä, ja HIM lämmitteli Jimsonweedia yhdellä ensimmäisistä keikoistaan, joten arvelen entisten oppipoikien halunneen nostaa hattua heitä inspiroineelle ryhmälle viimeisen kerran.

Jimsonweedin setti keskittyi luonnollisesti vuonna 2016 julkaistuun – ja 14 vuotta aiemmin nauhoitettuun – Ghosts of Kopliin, mutta mukana oli myös poimintoja Invisible Plan -debyytiltä (1996). Kohokohta oli “Any of These Days”, jonka lopussa basistilta kuultiin jopa hieman tappingia. Suho Superstarilla vaikutti olevan joitain ongelmia mikrofoninsa kanssa, josta lähti välillä rapinaa tai kiertoääntä, ja ajoittain häntä oli vaikea kuulla, varsinkin korkeissa falsettikohdissa. Yleisön kotikaupunkien tiedustelua lukuun ottamatta hän pitkälti keskittyi enemmän jorailemaan kuin ottamaan kontaktia yleisöön, mutta muu bändi paikkasi tätä jonkin verran. Varsinkin kitaristi Sami Yli-Sirniö, jonka soitosta olen nauttinut Barren Earthin levyillä, ilmeili alinomaa, ja kovaa takonut rumpali yritti saada yleisöä taputtamaan mukana, vaikkei tämä ollut helppo tehtävä, sillä ihmiset odottivat selvästi illan pääateriaa ja kuuntelivat Jimsonweedia vain kohteliaisuudesta. Vierailevana muusikkona kosketinsoittimissa bändillä oli tuttu kasvo, Amorphiksen Santeri Kallio. Hän soitti noin joka toisessa kappaleessa, istuen pienen kioskinsa takana ja laajentaen bändin soundipalettia perusrockin ulkopuolelle. Jimsonweed soitti sulavan louhivaa rockiaan kaiken kaikkiaan hyvin, mutta rakkausmetallinnälkäisen yleisön edessä soittaminen ei ollut sille soveliain mahdollinen paikka, joten toivon bongaavani bändin joskus omalla keikallaan.

Jimsonweedin setin jälkeen HIMin valmistelut alkoivat ja iso metallinen Heartagram paljastettiin, mikä muistutti minua KISSin keikkojen isosta logosta. Tarkkaillessani ihmisiä ympärilläni yllätyin paikalle ilmaantuneiden miesten lukumäärästä, koska koulussa ollessani HIM oli stereotyyppisesti tyttöjen bändi, joten olin alitajuntaisesti odottanut 80-90 prosentin yleisöstä olevan naisia. Miehiä oli kuitenkin kohtalaisesti, enkä usko kaikkien olleen vain tyttöystäviensä tai vaimojensa seuralaisina. On ihan terveellistä, että ennakkoluulot joutuvat murskatuiksi silloin tällöin! Oletukseni siitä, että ulkomailta asti olisi tullut kovan luokan faneja, osoittautui kuitenkin oikeaksi, sillä jonottaessa saattoi kuulla jutustelua englanniksi ja bongata kansainvälistä porukkaa. Harvat suomalaisbändit voivat edes uneksia näin omistautuneesta kuulijakunnasta, ja oli selvää, että monet tulevat kaipaamaan tätä bändiä.

HIM nousi lavalle The Everlyn Brothersin “Bye Bye Loven” tahdittamana. Pipopäinen keulahahmo Ville Valo tervehti Seinäjoen väkeä ja “Buried Alive by Love” kajahti soimaan. Parin edellisen keikan arvioiden mukaan Valo oli ollut hieman flunssainen, mutta kun hän päätti kappaleen vertahyytävällä huudolla, arvelin hänen selviytyvän illasta kunnialla, oli flunssaa tai ei. Settilista oli käytännössä hittikimara, sillä 21:stä biisistä 17 kuultiin kokoelmalta XX – Two Decades of Love Metal (2012). Tämä oli viisas valinta, koska arvelen ainakin osan yleisöstä olleen joko kaltaisiani satunnaisia kuulijoita, jotka eivät olleet aiemmin nähneet HIMpuloita elävänä tai vanhoja faneja, jotka olivat jääneet pois kelkasta jossain vaiheessa ja olivat nyt verestämässä muistojaan viimeisen kerran. Jokainen täyspitkä albumi oli kutenkin edustettuna setissä, ja tarjoilipa HIM myös harvinaisena herkkuna “Stigmata Diabolin” debyytti-ep:ltä 666 Ways to Love: Prologue (1996). “Wings of a Butterflyn” ja “Join Men” kaltaiset isoimmat hitit saivat odotetusti aikaan riemukkaimmat kiljaisut ja äänekkäimmät yhteislaulut, mutta henkilökohtainen suosikkini oli reipas “Heartkiller”-veto. Kenties se, että hieman tuoreempana biisinä sitä ei oltu vielä soitettu tuhatta kertaa teki siitä bändillekin mielenkiintoisemman? Ainut hämmentävä valinta setissä oli cover Billy Idolin “Rebel Yellistä” – miksi uhrata aikaa lainabiisille (pakollisen “Wicked Gamen” lisäksi), kun levyjä löytyy omasta takaa kahdeksan kappaletta? “Right Here in My Arms” on muutenkin melko billyidolmainen kappale ja oli jo soitettu hieman aikaisemmin.

Ville Valo harjoitti melkoista lauluakrobatiaa äärilaidasta toiseen – “Gone with the Sinin” aikana hän kävi hetkellisesti oktaavia alempana, aivan kuin alkuperäinen versio ei olisi ollut jo riittävän matala, mutta jo seuraavassa biisissä, “Soul on Firessa”, hän huusi kuin viimeistä päivää. Jos miehen äänenkäyttö oli pätevää, samaa ei voinut sanoa hänen mikkitekniikastaan, sillä hän piti sitä monesti joko liian lähellä tai kaukana suustaan, mikä johti epätasaiseen lauluvolyymiin. Basisti Mikko “Mige” Paananen oli lavalla bändin energisin jäsen, mutta Mikko “Linde” Lindströmin kitaransoitto kiinnitti soittajista huomioni parhaiten. Keihäsmies soitti hienon pidennetyn soolon “Wicked Gamessa” Valon ollessa pois lavalta, ja hänen otelautatyöskentelynsä oli vaikuttava myös “Your Sweet 666:ssa” ja “The Kiss of Dawnissa”. Yksi silmiin- ja korviinpistävä seikka oli taustalaulujen puute – olin nähnyt videoita, joissa muut HIMin jäsenet laulavat stemmoja, mutta tällä kertaa Valo lauloi täysin yksinään. Kyllästyivätkö muut laulamiseen vai eikö kiertuebudjettiin mahtunut enempää mikrofoneja?

Soundit olivat kelvolliset suurimmalta osin; ainoastaan “Tears on Tape” kärsi pahasta laimeudesta Lindströmin kitaran alhaisen äänenvoimakkuuden vuoksi. Peukkua ansaitsee erityisesti Paanasen bassosoundi, joka oli jyrisevä, mutta erottuva ja yksi parhaista keikoilla kuulemistani. Lavalla soundipolitiikka ei ollut kai ihan yhtä ruusuinen, sillä ikuisena perfektionistina Valo jakoi äänimiehelle ohjeita niin sanallisesti kuin käsillä viittilöiden. Valo ei kuitenkaan ollut känkkäränkkätuulella, vaan siirrettyään joitain laatikoita sivuun lavalla hän tuntui pääsevän oikeaan mielentilaan. Hän vitsaili loppuunmyydyn Rytmikorjaamon “ihanan huonosta” ilmanvaihdosta, ja ennen “The Funeral of Heartsia” hän kiitti faneja vuosien varrella antamastaan tuesta. Illan päättäneen doom-iskelmä “When Love and Death Embracen” loppupuolella hän asteli takavasemmalle, jättäen bändikaverinsa soittamaan biisin loppuun keskenään.

HIMin ammattitaitoinen esitys ja vahva kappalevalikoima takasivat sen, että bändin jäähyväiskeikka faneille Seinäjoella oli vertauskuvallisesti lähempänä paukahdusta kuin kitinää. Samalla kuitenkin pystyi aistimaan, että viisikon kirkkain intohimon liekki oli jo hiipunut, ja suurimmalta osin keikka vaikutti olevan kuin yksi viimeisistä työpäivistä ennen eläkkeelle pääsyä: bändi oli rennolla tuulella ja tietoinen lähestyvästä vapaudesta, muttei antanut enää ihan sataprosenttista panostaan. Voi olla, että bändi säästeli voimiaan viimeistä kotikenttäkeikkaa varten Helsingin Tavastialla, mutta HIM onnistui joka tapauksessa ylittämään odotukseni, joita Jäähallin-keikan kriittiset arviot olivat laskeneet. Lepää rauhassa, His Infernal Majesty – kenties tiemme risteävät vielä jonain päivänä jollakin paluukiertueeseen lukeutuvalla festarilla?

Written by Wille Karttunen
Musicalypse, 2017
OV: 5637

Photos by Lene L.