27.2.2017 Dream Theater @ Jäähalli, Helsinki (Musicalypse Archive)

0
2140

This year marks 25 years since the release of DREAM THEATER’s seminal album Images and Words (1992). To celebrate this, the prog metal legends set upon a European tour called Images, Words and Beyond. Musicalypse went to see the last show of the first leg at the Ice Hall in Helsinki on February 27. Check out the gallery here.

Scroll down to read in Finnish.

To be honest, to me this nostalgia tour felt a bit like a plan B, as bandleader John Petrucci had stated as recently as last October that DREAM THEATER would bring their rock opera, “The Astonishing” (2016), to Asia and to Europe for a second round. Somewhere along the way, the band’s plans must’ve changed, for one reason or another, and this meant that Finnish DT fans didn’t get to see “The Astonishing” live, as the European tour last year only included performances in select cities. Some people on social media were upset about this, but given the mixed reception to the album, I’d imagine most fans (including yours truly) were happy to hear the classics instead. “Awake” (1994) remains the dearest DREAM THEATER album to me, but “Images and Words” comes very close, so I certainly didn’t mind the band’s decision to perform the record from start to finish. Despite its ’80s-style production, the album has stood the test of time very well, and its daring mix of styles still sounds fresh today, although it was quite the black sheep in the grunge-dominated musical climate of its time.

On the night of the show, there were long lines of people outside the Ice Hall doors, and while not a throng, the crowd seemed to be bigger than 3 years ago in the same venue. The nostalgia angle of the tour must’ve drawn in people who don’t necessarily follow DREAM THEATER actively anymore but wanted to experience the band’s most famous album live. Of course on the Along for the Ride Tour, the setlist included a heavy dose of “Awake” and “Scenes from a Memory” (1999), but it wasn’t implied explicitly in the promotion, so perhaps some potential concertgoers stayed home that night.

The show got off to a shaky start with “The Dark Eternal Night,” which didn’t exactly make the audience ecstatic. It’s the lowest point of my least favorite album, “Systematic Chaos” (2007), because its forced heaviness and endless shredding sums up the most annoying traits of late ’00s DREAM THEATER. Admittedly it sounded better than on the album, but the quality went up immediately when it was followed by “The Bigger Picture,” which is one of the most powerful tunes on the band’s otherwise slightly lukewarm self-titled album from 2013. The crowd was clapping along during the song’s climax, and not even James LaBrie’s struggling with the high notes ate away the impact. The instrumental of the night was the picturesque “Hell’s Kitchen,” which was introduced with a haunting intro. Digging up the song after a 19-year break was more than welcome, although Mike Mangini’s drumming came across as a little stiff compared to Mike Portnoy’s playing on the original. “The Astonishing” was represented with two singles, but it felt like people didn’t warm up to the new material despite LaBrie and keyboardist Jordan Rudess’ best attempts to pump them up – DREAM THEATER’s opening acts are always in a tough spot, even when DT themselves are in that role.

Bass solos may be a bit of a joke in rock circles, but John Myung’s Jaco Pastorius tribute, “Portrait of Tracy,” was wonderful with its clever use of harmonics. However, the piece was just the calm before the storm, as it was succeeded by the steamroller that is “As I Am.” Musical tips of the hat continued when the song was combined with the first verse and chorus of METALLICA’s “Enter Sandman.” At the end there was also a “One” teaser, and John Petrucci even threw in the “Master of Puppets” main riff. The first set concluded with one of my favorites, “Breaking All Illusions,” which seems to have become a modern classic (deservedly so), as the band has played it on almost every tour since its release. Petrucci’s bluesy solo was once more in a class of its own, as was the song’s culmination.

After the intermission, the time traveling began with a collage of the music released in 1992, which ranged from “Baby Got Back” by Sir Mix-a-Lot(!) to “November Rain” by GUNS ‘N’ ROSES, and a DJ introduction led to DREAM THEATER’s “new” hit single, “Pull Me Under.” The people’s reactions immediately gave away what they’d come to the Ice Hall for, as the crowd went bananas, at least as much as a Finnish prog audience can. Although the “Images” songs were performed in the correct order, the band didn’t follow the album versions slavishly, instead extending them with additional solos. At the end of “Another Day,” Rudess played a keyboard solo, while an excerpt of John Petrucci’s “Glasgow Kiss” was incorporated into “Take the Time.” Mike Mangini, on the other hand, got to play a drum solo in the middle of “Metropolis Pt. 1,” and the moody ballad “Wait for Sleep” was introduced with some piano improv by Rudess, which according to LaBrie sounded different every night. Furthermore, RUSH fans’ hearts were warmed with little teasers of “Xanadu” and “Cygnus X-1.”

The instrumentation was handled gracefully, although Mangini messed up the beat at the end of “Pull Me Under” and Rudess brutally slaughtered one of Kevin Moore’s best keyboard solos in “Take the Time.” However, the guitar bear Petrucci was the shining star of the night, and the legendary solos of “Another Day” and “Under a Glass Moon” were pure ear candy. During the intermission I’d wondered how James LaBrie could pull of the “Images and Words” material, as during the first set his cold had been made perfectly clear by the hoarseness of his upper register and the constant lowering of vocal melodies. Apparently the constant sips of water (or some other voice-aiding liquid) during the instrumental breaks, downtuning the songs, and the additional breathing spaces given by the extra solos helped, because apart from occasional off-key moments and his voice breaking during the second verse of “Take the Time,” the classics sounded alright coming from a 53-year-old. The concert atmosphere was upbeat and the instrumentation a well-oiled machine, so even LaBrie’s weakest moments didn’t dim the glow of the music. Although you could sense a little bit of frustration in his demeanor when he couldn’t nail some parts, LaBrie didn’t let it take over, handling his duties professionally. During his speeches he was much more talkative than at my previous DT shows: he was astonished by the number of female fans in attendance (“where the hell were you 25 years ago?”) and later recalled the champagne-fueled listening session of the final mixes of “Images and Words.”

The visual side of the show was a little modest compared to the previous tours, as this time there was no video screen, most likely due to the short break between “The Astonishing” tour and the anniversary gigs that also included the holidays. Fortunately, the backdrop looked cool when it was colored by the lights, and the stripped-down production was appropriate for the nostalgia theme, as were the cover snippets and little jams, which DT hasn’t played much of since Mike Portnoy’s departure. At least I couldn’t sense any notable tiredness in the band, as the five-piece seemed to be in a good mood: Rudess and Mangini were making faces and gestures at each other, and even the typically cool-as-a-cucumber Myung rose onto the drum riser a couple of times.

Although a few of the song picks in the first set weren’t totally up my alley and LaBrie wasn’t at his best, my main impression of the performance was still highly positive, thanks to “Images and Words” and the epic encore, “A Change of Seasons.” The show beat the 2015 stub set at Kulttuuritalo effortlessly, although the Along for the Ride concert is still unmatched. All-in-all, DREAM THEATER offered a nice experience both to old fans who came to relive their memories and my own generation that had barely been born 25 years ago.

Setlist

Act 1:
Intro (The Colonel by Two Steps from Hell)
1. The Dark Eternal Night
2. The Bigger Picture
3. Hell’s Kitchen
4. The Gift of Music
5. Our New World
6. Portrait of Tracy (Jaco Pastorius cover, John Myung bass solo)
7. As I Am (with Metallica snippets)
8. Breaking All Illusions

Act 2:
Intro (Happy New Year 1992)
9. Pull Me Under
10. Another Day
11. Take the Time (with an excerpt of John Petrucci’s “Glasgow Kiss”)
12. Surrounded
13. Metropolis Pt. 1: The Miracle and the Sleeper
14. Under a Glass Moon
15. Wait for Sleep
16. Learning to Live
17. A Change of Seasons (encore)

Tänä vuonna tulee 25 vuotta kuluneeksi Dream Theaterin uraauurtavan Images and Words -albumin julkaisusta. Tätä merkkipaalua juhlistaakseen progemetallin legendat lähtivät Eurooppaan Images, Words and Beyond -kiertueelle, jonka ensimmäisen osion viimeistä keikkaa Musicalypse oli seuraamassa 27. helmikuuta Helsingin Jäähallissa.

Rehellisesti sanottuna tämä nostalgiakiertue tuntui olevan jonkinlainen suunnitelma B, sillä vielä viime lokakuussa johtohahmo John Petrucci kertoi Dream Theaterin tuovan The Astonishing -rockoopperansa Aasiaan sekä uusintakierrokselle Eurooppaan. Jossain vaiheessa bändin suunnitelmien on täytynyt muuttua jostain syystä, mikä tarkoittaa sitä, etteivät suomalaiset DT-fanit päässeet näkemään The Astonishingia livenä, sillä viimevuotiseen Euroopan-kiertueeseen kuului esiintymisiä vain harvoissa ja valituissa kaupungeissa. Jotkut olivat sosiaalisessa mediassa pettyneitä tästä, mutta ottaen huomioon albumin saaman ristiriitaisen vastaanoton, arvelisin useimpien fanien (mukaan lukien allekirjoittanut) olleen iloisia päästessään sen sijaan kuulemaan klassikoita. Awake on itselleni yhä se rakkain Dream Theater -albumi, mutta Images and Words ei jää kauas vertailussa, joten en todellakaan pistänyt pahakseni bändin päätöstä esittää levy alusta loppuun. Albumi on kasarihenkisistä soundeistaan huolimatta kestänyt ajan hammasta loistavasti, ja sen ennakkoluuloton sekoitus tyylejä on edelleen tuoreen kuuloinen, vaikka ilmestyessään se oli melkoinen outolintu grungen hallitsemassa ilmapiirissä.

Keikkailtana jonot Jäähallin ovien ulkopuolella olivat pitkiä ja yleisöä tuntui olevan enemmän kuin kolme vuotta sitten samassa paikassa, vaikkei varsinaisesta tungoksesta voi puhua. Kiertueen nostalgiateema lienee houkutellut paikalle ihmisiä, jotka eivät välttämättä seuraa Dream Theateria enää aktiivisesti, mutta halusivat kokea bändin tunnetuimman albumin livenä. Toki vuoden 2014 Along for the Ride -kiertueella settilista sisälsi reilun annoksen Awakea ja Scenes from a Memorya (1999), mutta se ei käynyt ilmi mainoksista, joten kenties jotkut potentiaaliset kävijät jäivät kotiin kyseisenä iltana.

Keikka ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla, sillä avauksena toimi ”The Dark Eternal Night”, joka ei tuntunut synnyttävän mitään varsinaista hurmosta. Kyseinen ralli on mielestäni Dream Theaterin heikoimman tekeleen Systematic Chaosin (2007) kehnoin kappale, sillä sen väkinäiseen rankkuuteen ja loputtomaan tilutteluun kiteytyvät Dream Theaterin 2000-luvun lopun tuotannon ärsyttävimmät piirteet. Vaikka biisi kuulostikin hieman paremmalta livenä kuin levyllä, taso kohosi heti tämän jälkeen, kun vuorossa oli ”The Bigger Picture”, joka on yksi kokonaisuutena hieman laimeaksi jääneen nimikkolevyn (2013) säväyttävimpiä viisuja. Biisin kliimaksissa yleisö yltyi taputtamaan mukana, eikä laulaja James LaBrien lievä takeltelu korkeimmissa kohdissakaan syönyt kappaleen tehoa. Illan instrumentaalina toimi maalaileva ”Hell’s Kitchen”, jota pohjustettiin upealla fiilistelyintrolla. Kappaleen kaivaminen naftaliinista 19 vuoden tauon jälkeen oli erittäin tervetullut ratkaisu, vaikka rumpali Mike Manginin soitto kuulosti hieman jäykältä Mike Portnoyn alkuperäiseen verrattuna. Tuoreinta The Astonishing -albumia oli edustamassa kaksi sinkkubiisiä, mutta yleisö ei tuntunut täysin lämpiävän uudelle materiaalille LaBrien ja kosketinsoittaja Jordan Rudessin yllytyksestä huolimatta – Dream Theaterin lämmittelijä on aina kovan paikan edessä, jopa silloin kun roolissa on itse Dream Theater.

Bassosoolot ovat vitsin aihe rokkipiireissä, mutta John Myungin Jaco Pastorius -tribuutti ”Portrait of Tracy” oli hienoa kuultavaa huiluäänineen. Rauhallinen teos oli kuitenkin vain tyyntä myrskyn edellä, sillä sitä seurasi rautainen keikkajyrä ”As I Am”. Musiikilliset hatunnostot jatkuivat, kun biisiä höystettiin Metallican ”Enter Sandmanin” ensimmäisellä säkeistöllä ja kertosäkeellä. Lopussa kuultiin myös ”Onea”, ja soittipa John Petrucci pikaisesti ”Master of Puppetsin” riffinkin. Ensimmäinen setti päättyi omiin suosikkeihini kuuluvaan ”Breaking All Illusionsiin”, josta on ansaitusti muodostunut moderni klassikko, bändi kun on soittanut sitä lähes jokaisella kiertueella julkaisustaan lähtien. Petruccin bluesahtava soolo oli jälleen omaa luokkaansa, kuten myös teoksen loppuhuipentuma.

Väliajan jälkeen aikamatka alkoi nauhalta tulleella koosteella vuoden 1992 musiikista, johon sisältyi muun muassa Sir Mix-a-Lotin ”Baby Got Back”(!) ja Guns N’ Rosesin ”November Rain”. Juontajan esittelyn myötä siirryttiin Dream Theaterin ”uuteen” hittiin ”Pull Me Under”. Ihmisten reaktioista kävi välittömästi ilmi, mitä varten Jäähalliin oltiin tultu, sillä väki suorastaan hullaantui, ainakin niin paljon kuin suomalainen progeyleisö voi. Vaikka Imagesin kappaleet tulivat oikeassa järjestyksessä, bändi ei soittanut niitä orjallisesti alkuperäisversioita seuraten, vaan mukaan oli lisätty ylimääräisiä ja pidennettyjä soolo-osuuksia. ”Another Dayn” lopussa kuultiin Rudessin kosketinsoolo, ja Petruccin soolobiisistä ”Glasgow Kiss” oli lisätty pätkä ”Take the Timeen”. ”Metropolis Pt. 1:n” puolivälissä Mike Mangini sai puolestaan soittaa rumpusoolon, ja tunnelmallisen ”Wait for Sleep” -balladin alkajaisiksi kuultiin Rudessin pianoimprovisointia, joka LaBrien mukaan kuulosti erilaiselta kiertueen jokaisena iltana. Lisäksi Rush-fanien mieltä lämmittivät pienet pätkät ”Xanadusta” ja ”Cygnus X-1:sta”.

Soittopuoli sujui hyvin mallikkaasti, vaikka Mangini sekoili ”Pull Me Underin” lopun komppikäännöksessä ja Rudess teurasti julmasti Kevin Mooren parhaimpiin kuuluvan kosketinsoolon ”Take the Timessa”. Kitarakarhu Petrucci oli kuitenkin illan kirkkain tähti, ja ”Another Dayn” ja ”Under a Glass Moonin” legendaariset soolot olivat mannaa korville. Väliajalla olin pohtinut, miten James LaBrie selviäisi Images and Wordsin materiaalista, sillä ensimmäisen setin aikana miehen flunssa oli kuulunut ylärekisterin tunkkaisuutena ja laulumelodioiden muokkaamisena matalammiksi. Ilmeisesti jatkuva veden (tai jonkin muun ääntä avaavan juoman) siemailu instrumentaaliosioiden aikana, kappaleiden vireen pudottaminen ja ekstrasoolojen antamat ylimääräiset hengähdystauot kuitenkin auttoivat, sillä ajoittaista epävireisyyttä ja ”Take the Timen” toisessa säkeistössä tapahtunutta äänen romahdusta lukuun ottamatta klassikot sujuivat ihan kohtuullisesti 53-vuotiaalta. Konserttitunnelma oli muutenkin korkealla ja instrumentaalipuoli toimi pitkälti kuin junan vessa, joten LaBrien heikoimmatkaan hetket eivät latistaneet musiikin hehkua. Vaikka hänen olemuksestaan oli aistittavissa lievää ärtymystä, kun laulu ei mennyt ihan putkeen, LaBrie ei antanut sen ottaa ylivaltaa vaan hoiti hommansa ammattimaisesti. Välispiikeissä mies yltyi tarinoimaan huomattavasti enemmän kuin edellisillä näkemilläni DT-keikoilla: hän muun muassa äimisteli paikalle ilmaantuneiden naiskuulijoiden määrää (”where the hell were you 25 years ago?”) ja muisteli myöhemmin samppanjanhuuruiseksi äitynyttä Images and Wordsin miksauksen kuuntelusessiota.

Konsertin visuaalinen ilme oli hieman vaatimaton edellisiin kiertueisiin verrattuna, sillä tällä kertaa mukana ei ollut videoruutua, todennäköisesti The Astonishing -keikkojen ja juhlaturneen välissä lyhyeksi jääneen tauon ja siihen sisältyneen joulunajan vuoksi. Taustakangas näytti kuitenkin hienolta valojen värittäessä sitä, ja riisutumpi visuaalisuus sopi nostalgiateemaan, kuten myös coverpätkät ja jammailut, joita DT ei ole pahemmin harrastanut Mike Portnoyn lähdön jälkeen. Bändistä ei ainakaan itselleni välittynyt väsymys kuukauden kiertämisestä huolimatta, vaan viisikko tuntui olevan hyvässä hapessa: Rudess ja Mangini elehtivät toisilleen vähän väliä, ja viilipyttynä tunnettu Myung jopa nousi rumpukorokkeelle pari kertaa.

Vaikka muutamat kappalevalinnat ensimmäisessä setissä eivät olleet itselleni kaikkein mieluisimpia ja LaBrie ei ollut parhaassa iskussa, keikka jäi silti reilusti plussan puolelle Images and Wordsin ja encorena kuullun ”A Change of Seasons” -järkäleen ansiosta. Esitys päihitti toissavuotisen Kulttuuritalo-tynkävedon mennen tullen, vaikkei Along for the Ride -keikan voittanutta vieläkään ole. Dream Theater tarjosi kaiken kaikkiaan mukavan elämyksen niin menneitä verestäneille vanhoille faneille kuin omalle sukupolvelleni, joka oli hädin tuskin vielä syntynyt 25 vuotta sitten.

Written by Wille Karttunen
Musicalypse, 2017
OV: 4901

Photos by Charlotta Rajala