The alternative rock icons ALICE IN CHAINS released their sixth full-length album, “Rainier Fog,” last August, and have toured all over the world since then. In the early summer this year it was finally Europe’s turn, and Finland also got its share with shows in Oulu and Helsinki. Musicalypse attended the latter of these gigs at Kaisaniemi on June 16, 2019, which was supported by the domestic groups FLAT EARTH and DOOM UNIT. Check out the full gallery here.
Scroll down to read in Finnish.
Finland is known as a country with a penchant for the harder spectrum of music, but apart from SOUNDGARDEN (while they were still around), the bands from the Seattle grunge scene have been seen in Finland very rarely. NIRVANA‘s brief career included only one festival slot at Ruisrock in 1992, and while PEARL JAM never stopped touring or recording, Finnish fans are still waiting for a follow-up to their 1993 show in Helsinki, where they supported Neil Young. ALICE IN CHAINS, on the other hand, has performed at a few festivals over the years, but their show at Tavastia in 1993 remained their only headlining gig until now, and therefore bringing them over for not one, but two shows of their own was a very commendable act to say the least. On top of that, “Rainier Fog” was my favorite album of 2018, so naturally I was hyped for the Helsinki show.
The evening was opened by DOOM UNIT. The Tampere-based stoner/hard rock group won the Radio Rock Starba contest back in the day and consequently gained heavy airplay on the channel with the plodding “Killing Time,” but since then they’d flown under my radar and I honestly didn’t know the band still existed. This slip away from the public knowledge, as well as the fact that it was 18:00 with 3 hours to go until the headliner’s showtime, proved to be unfortunate for DOOM UNIT, as just a few rows’ worth of people showed up to the very front of the stage, while others stayed behind.
DOOM UNIT‘s music surely doesn’t reinvent the wheel, but luckily most of the songs weren’t as monotonous as “Killing Time” – occasionally you could hear influences from blues, for example, and there were some cool guitar leads and grooves in a few tunes. Frontman Jape Ylinikka stated that the band was honored to be able to play before ALICE IN CHAINS, and you could indeed hear the masters’ impact on their apprentices, particularly in some of the vocal harmonies. Although the audience was more polite than excited, before “Chameleon” was played as the last song, Ylinikka asked people to shake their asses to the music, regardless of size, and I saw at least one guy really getting into it, so you could say that the request didn’t go to waste completely. While DOOM UNIT didn’t manage to convert me into a fan, they were better than expected and provided a decent enough start for the evening.
In 2016 I saw AMORPHIS opening for BLACK SABBATH at Kaisaniemi for the Monsters of Rock Tour and a year later, bassist Niclas Etelävuori quit the band. Now I was able to see him on stage at the same place, but this time with his new band, FLAT EARTH, which also features ex-HIM members Linde on guitar and Gas on drums, as well as vocalist Anthony Pikkarainen. The quartet was my favorite newcomer in the Musicalypse awards last year, so needless to say, I was happy to finally be able to catch them live.
At this point the crowd was noticeably bigger already, and Gas and Linde got an audible cheer when they entered the stage, so clearly the familiar musicians had managed to pull in some people by the time they kicked things off with the folk-tinged riffage of “Subhuman.” As a fun little detail, the band seemed to have a dress code of sorts, as everyone except Gas was wearing shades. Since FLAT EARTH has only one album out, they naturally played nearly every song from their debut, only omitting “Given Time.” Leaving out one of the singles felt weird, but maybe they wanted to keep the ballads to a minimum. A while ago the band also released a live cover of “School” by NIRVANA, and since they were opening for another grunge band, this was the perfect time and place to play the song. The tune fit into the set so seamlessly that had I not known it, I might’ve even guessed it was an original composition.
What struck me was that the sound was very good and balanced – for example, you could clearly hear Etelävuori‘s slap bass on “Blame” even while Linde was soloing. For a band that hasn’t been around for ages, FLAT EARTH‘s playing was tight and the members’ long history in various bands ensured that they felt comfortable on stage and not intimidated by the prospect of opening for a big-name group. Pikkarainen‘s vocals on “None for One” were impressive – falsettos and all – while “Noble Swine” gave Linde the chance to conjure all kinds of buzzing sounds from his arsenal of effects, and Gas caught me off guard with his backing vocals, as I wasn’t aware that the man had such a good voice. The only real downsides of FLAT EARTH‘s set were that “The Glow” didn’t translate all that well into a live situation, and while the rhythm guitars coming from the backing tracks throughout the set beefed up the sound, they also took away from the live feeling a little bit, and a live keyboardist would’ve also been welcome. At the end of “Kill My God” the band gradually raised the tempo, which brought the set to a rousing conclusion. I heard at least one person shouting “we want more” afterwards, and I have to say I would likewise certainly enjoy seeing these guys again.
Surprisingly, ALICE IN CHAINS started 10 minutes early, but by that point 99% of the audience must’ve been around already, so I doubt a lot of people missed the beginning. The grunge legends opened with “Bleed the Freak” from their “Facelift” debut (1990), which was an interesting choice with its slow intro but somehow it worked as an entrance, after which “Check My Brain” – the band’s most famous song from their modern era – brought the tempo up. However, right from the start it was clear that the sound was rather unbalanced and a step down from FLAT EARTH, as the bass frequencies were really loud, while the vocals were quite low in the mix. Things got a little better starting with the opening one-two punch of “Dirt” (1992) – “Them Bones” and “Dam That River” – but unfortunately the sound never fully improved. Perhaps finding the right space in the mix for two vocalists who are constantly harmonizing with each other becomes more challenging at an outdoor venue?
Due to the vocals getting slightly overpowered by the bass on the heavier material, the more somber and acoustic-based songs such as “Your Decision,” “Down in a Hole,” and particularly “Nutshell” – which featured an emotional guitar solo by Jerry Cantrell – had a chance to stand out positively. The biggest surprise of the night for me was “Red Giant,” as the song had been dropped from the setlist at recent shows, and so I had already resigned myself to the fact that I wouldn’t get to hear it. Therefore, imagine my joy when my favorite song of 2018 kicked off unexpectedly. While as a non-single cut from the latest album, the tune didn’t get a massive reaction from the crowd, it was one of my personal highlights and the appropriately red stage lights enhanced the music. “Stone,” on the other hand, turned out to be a good live tune that allowed drummer Sean Kinney to let loose, and in the middle of it the band stopped playing to rile up the crowd. However, another favorite of mine from AIC‘s newer records, “Hollow,” didn’t quite capture the layers of its studio version and was played a little too fast, which made it lose its heaviness. Another underwhelming moment was “Got Me Wrong,” which in my opinion didn’t belong in the encore, and when Cantrell asked people how they were feeling, they cheered, not getting that it was a hint to sing along to the line, “I haven’t felt like this in so long.” Luckily “Would?” was up next, and this time the crowd actually participated in the singing. “Rooster” was a powerful closer, and the slightly slowed-down intro made the moment the distortion kicked in even more explosive than on the album.
While William DuVall will always be the “new guy” in ALICE IN CHAINS, he did a fine job filling Layne Staley‘s shoes and has been in the band for so long that he’s more than earned his place by now. His vocal performances on the punchy “We Die Young” and “Rooster” were particularly impressive. He had a lot of energy on stage and it was funny to see him constantly throwing picks into the crowd. Speaking of the audience, on the internet I saw people criticizing the attendees for being apathetic, but I didn’t think the energy level was particularly bad for a Finnish gig considering the circumstances: a Sunday night, lots of middle-aged people, and a long wait for the headliner. The big hits – particularly “Man in the Box” – were very well-received, although I have to admit I was surprised at the lack of reaction “Angry Chair” received, given its classic status. In any case, the band seemed to be happy and at the very end, bassist Mike Inez took to the microphone to thank Finland for supporting heavy music throughout the years.
Reportedly 6000 ticket buyers had found their way to the show, which sounds slightly small for Kaisaniemi, but the area had been set up so that there were food and merchandise booths in the middle of the field and not just on the sides, so the extra space was used wisely. One of the advantages of the crowd size was that the organization remained good and the queues to toilets and the bar area didn’t get out of hand. Perhaps the show might’ve been at least a little better-attended if it had been held on a Friday or Saturday, and the Oulu show the day before must’ve also attracted a lot of fans living higher up north, who now didn’t need to travel all the way to Helsinki.
To sum it up, while ALICE IN CHAINS was on point musically and the setlist with its mix of all the biggest classics and a healthy dose of newer material was satisfying for a first-timer, the inadequate sound detracted from my enjoyment, so I hope I can catch them again at an indoors venue, such as the Ice Hall, someday soon.
Doom Unit setlist
1. Reckoning Day
2. Red Horizon
3. Underdog
4. Light Me Up
5. The Cradle and the Grave
6. Out of the Spiral
7. Cylinder
8. Killing Time
9. Chameleon
Flat Earth setlist
1. Subhuman
2. Limelight
3. Blame
4. None for One
5. Noble Swine
6. School (Nirvana cover)
7. Freedoom
8. Blunt
9. Cyanide
10. The Glow
11. Kill My God
Alice in Chains setlist
1. Bleed the Freak
2. Check My Brain
3. Again
4. Never Fade
5. Them Bones
6. Dam That River
7. Hollow
8. Your Decision
9. Rainier Fog
10. Down in a Hole
11. No Excuses
12. Stone
13. Red Giant
14. We Die Young
15. Nutshell
16. Angry Chair
17. Man in the Box
Encore:
18. The One You Know
19. Got Me Wrong
20. Would?
21. Rooster
Vaihtoehtorockin ikoni Alice in Chains julkaisi kuudennen täyspitkän albuminsa Rainier Fog viime elokuussa, ja sittemmin se on kiertänyt ympäri maailmaa. Kesän alussa oli vihdoin Euroopan vuoro, ja Suomikin sai osansa Oulun- ja Helsingin-keikkojen muodossa. Musicalypse oli paikan päällä näistä jälkimmäisellä Kaisaniemessä 16. kesäkuuta 2019, ja lämppäreinä toimivat kotimaiset Flat Earth ja Doom Unit.
Suomi tunnetaan musiikin raskaampaan spektriin mieltyneenä maana, mutta Soundgardenia (kun yhtye oli vielä kasassa) lukuun ottamatta Seattlen grungeskenestä ponnistaneet bändit on nähty täällä hyvin harvoin. Nirvanan lyhyt ura sisälsi vain yhden festarislotin Ruisrockissa 1992, ja vaikka Pearl Jam ei ole missään vaiheessa lopettanut kiertämistä tai musiikin tekoa, suomalaisfanit odottavat edelleen jatkoa vuoden 1993 Helsingin-keikalle, jolla yhtye lämmitteli Neil Youngia. Alice in Chains taas on esiintynyt muutamilla festareilla vuosien varrella, mutta tähän saakka vuoden 1993 veto Tavastialla oli ainoa pääesiintyjäkeikka, ja näin ollen bändin tuominen maahamme kahta omaa keikkaa varten oli kunnioitettava teko. Tämän lisäksi “Rainier Fog” oli vuoden 2018 suosikkilevyni, joten luonnollisesti odotin keikkaa innolla.
Illan avasi Doom Unit. Tämä Tampereelta ponnistava stoner/hard rock -pumppu voitti aikoinaan Radio Rock Starba -kilpailun, minkä myötä junnaava “Killing Time” sai rutkasti soittoaikaa kanavalla, mutta sittemmin bändi ei ole juuri kiinnittänyt huomiotani, enkä rehellisesti sanottuna tiennyt sen olevan yhä voimissaan. Tämä lipuminen pois yleisön tietoisuudesta sekä kello kuuden soittoaika, josta oli vielä kolme tuntia pääesiintyjän lauteille nousuun, koitui Doom Unitin kannalta epäsuotuisaksi, sillä vain muutaman rivin verran katsojia ilmaantui lavan eteen, kun taas muut seurasivat tilannetta taempaa.
Doom Unitin musiikki ei todellakaan keksi pyörää uudelleen, mutta onneksi suurin osa biiseistä ei ollut yhtä yksitoikkoisia kuin “Killing Time” – välillä oli kuultavissa vaikutteita esimerkiksi bluesista, ja muutamasta kappaleesta löytyi näppäriä kitarakuvioita ja svengiä. Keulahahmo Jape Ylinikka totesi, että Alice in Chainsia ennen esiintyminen oli kunnia, ja mestarien vaikutus olikin kuultavissa oppipoikien musiikissa, varsinkin lauluharmonioissa. Vaikka yleisö oli pikemminkin kohtelias kuin innokas, ennen lopuksi soitettua “Chameleonia” Ylinikka kehotti yleisöä heiluttamaan takamuksiaan musiikin tahtiin koosta riippumatta, ja nähtävästi ainakin yksi miekkonen intoutui biisistä toden teolla, joten vetoomuksen ei voinut katsoa menneen hukkaan. Doom Unit ei saanut käännytettyä minua faniksi, mutta sen setti oli odotettua parempi ja toimi ihan kelvollisena aloituksena illalle.
Vuonna 2016 näin Amorphiksen Black Sabbathin lämppärinä Kaisaniemessä, ja vuotta myöhemmin basisti Niclas Etelävuori jätti yhtyeen. Nyt pääsin näkemään hänet samassa paikassa, mutta tällä kertaa uuden Flat Earth -kokoonpanonsa kanssa, johon hänen lisäkseen kuuluvat entiset HIM-miehet Linde kitarassa ja Kaasu rummuissa, sekä laulaja Anthony Pikkarainen. Nelikko oli viime vuoden suosikkitulokkaani, joten luonnollisesti olin ilahtunut päästessäni näkemään sen vihdoin livenä.
Tässä vaiheessa yleisö oli jo huomattavasti isompi, ja Kaasu ja Linde saivatkin kuuluvat suosionosoitukset noustessaan lavalle, joten tutut muusikot saivat selvästi houkuteltua jonkin verran väkeä paikalle “Subhumanin” folkahtavaan riffittelyyn käsiksi päästäessä. Hauskana yksityiskohtana bändillä näytti olevan jonkinasteinen pukukoodi, sillä Kaasua lukuun ottamatta kaikilla oli aurinkolasit. Koska Flat Earth on julkaissut vain yhden levyn, se luonnollisesti soitti debyyttinsä lähes kokonaan, ainoana poikkeuksena “Given Time”. Yhden sinkkubiisin jättäminen rannalle tuntui erikoiselta, mutta kaipa bändi halusi pitää balladit minimissä. Jokunen aika sitten yhtye julkaisi myös live-coverin Nirvanan “Schoolista”, ja koska kyseessä oli toisen grungebändin lämmittelijän esitys, aika ja paikka olivat täydellisiä biisin esittämiseen. Kappale sulautui settiin niin saumattomasti, että jos se ei olisi ollut entuudestaan tuttu, sitä olisi voinut jopa luulla bändin omaksi sävellykseksi.
Kiinnitin huomiota siihen, miten hyvät ja tasapainoiset soundit olivat – esimerkiksi Etelävuoren peukkubassottelu “Blamessa” erottui selvästi jopa Linden sooloillessa samaan aikaan. Vaikka bändi ei olekaan ollut kasassa vielä kovin pitkään, sen yhteissoitto oli sujuvaa, ja jäsenten pitkä historia monissa bändeissä varmisti sen, että he viihtyivät lavalla, eikä isomman nimen lämppääminen pelottanut heitä. Pikkaraisen laulu “None for Onessa” falsetteineen päivineen oli vakuuttavaa, kun taas “Noble Swine” antoi Lindelle mahdollisuuden loihtia ulos kaikenlaisia pörinöitä efektiarsenaalistaan, ja Kaasu yllätti minut taustalauluillaan, sillä en tiennyt miehen olevan niin pätevä laulaja. Flat Earthin setin ainoat oikeat miinuspuolet olivat se, ettei “The Glow” ihan päässyt oikeuksiinsa livetilanteessa, ja vaikka nauhalta tulleet rytmikitarat tukevoittivat soundia, ne söivät hieman livetunnelmaa, ja myös livekosketinsoittaja olisi ollut tervetullut lisä. “Kill My Godin” lopussa bändi nosti tempoa hiljalleen, mikä oli kunnollinen lopetus setille. Kuulin ainakin yhden “we want more”-huudon jälkeenpäin, ja täytyy sanoa että itsekin näkisin nämä musikantit mieluusti livenä toisenkin kerran.
Alice in Chains aloitti yllättäen kymmenisen minuuttia etuajassa, mutta siihen mennessä arvelisin 99 prosentin yleisöstä olleen jo paikalla, joten tuskin kovin moni jäi paitsi aloituksesta. Grungelegendat avasivat pelin Facelift-debyytiltä (1990) poimitulla “Bleed the Freakilla”, mikä hitaine introineen oli mielenkiintoinen valinta, mutta toimi sisääntulona, jonka jälkeen “Check My Brain” – bändin uuden kauden tunnetuin kappale – nosti tempoa ylöspäin. Alusta asti oli kuitenkin selvää, että soundit olivat melko epätasaiset ja askel alaspäin Flat Earthista, sillä bassotaajuudet olivat erittäin kovalla, kun taas laulu melko hiljalla miksauksessa. Asiat paranivat hieman Dirtin (1992) avauskaksikon “Them Bones” ja “Dam That River” aikana, mutta valitettavasti ääniongelmat eivät korjaantuneet kokonaan missään vaiheessa. Kenties kahden jatkuvasti stemmoja laulavan vokalistin äänille oikean paikan löytäminen miksauksessa muuttuu haastavammaksi ulkoilmassa?
Koska basson jytinä jätti laulun varjoonsa raskaammassa materiaalissa, melankoliset ja akustispohjaiset kappaleet kuten “Your Decision”, “Down in a Hole” ja etenkin “Nutshell”, jossa kuultiin Jerry Cantrellin tunteikas kitarasoolo, erottuivat positiivisesti biisien joukosta. Illan isoin yllätys minulle oli “Red Giant”, sillä se oli vastikään pudotettu settilistasta, ja näin ollen olin jo valmistautunut siihen, etten saisi kuulla sitä. Voittekin kuvitella iloni, kun vuoden 2018 suosikkibiisini käynnistyi täysin odottamatta. Vaikka poimintana tuoreimmalta levyltä, jota ei ole julkaistu singlenä, se ei saanut yleisössä aikaan suurta reaktiota, se oli yksi henkilökohtaisista huippuhetkistäni, ja punaiset valot täydensivät musiikkia asianmukaisesti. “Stone” taas osoittautui oivaksi keikkajyräksi, jonka aikana rumpali Sean Kinney sai päästellä menemään, ja puolivälissä bändi lopetti soittamisen hetkeksi villitäkseen yleisöä. “Hollow”, toinen suosikkini AIC:n uudemmasta tuotannosta, ei kuitenkaan päässyt samoihin sfääreihin kuin studioversionsa ja soitettiin hieman liian nopeasti, mikä söi sen raskautta. Toinen hieman vaisuksi jäänyt hetki oli “Got Me Wrong”, joka ei mielestäni kuulunut encoreen, ja kun Cantrell kysyi yleisöltä “how are you feeling?”, yleisö hurrasi eikä tajunnut, että tarkoituksena oli laulaa mukana seuraava rivi “I haven’t felt like this in so long”. Onneksi “Would?” oli vuorossa heti perään, ja tällä kertaa väki oikeasti osallistui yhteislauluun. “Rooster” oli upea lopetus, ja hieman hitaammin soitettu intro sai kohdan, jossa särökitara tulee mukaan, kuulostamaan vielä räjähtävämmältä kuin levyllä.
Vaikka William DuVall tulee aina olemaan “se uusi tyyppi” Alice in Chainsissa, hän teki hienoa työtä Layne Staleyn saappaiden täyttäjänä ja on ollut mukana niin pitkään, että hän on tässä vaiheessa jo todellakin asainnut paikkansa. Hänen laulunsa voimallisessa “We Die Youngissa” ja “Roosterissa” oli erityisen vaikuttavaa. Hänellä riitti lavaenergiaa vaikka muille jakaa, ja oli hauskaa katsella miten hän heitti jatkuvasti plektroja yleisöön. Yleisöstä puheen ollen, luin netistä miten keikalla olleet arvostelivat kanssakävijöitään apaattisuudesta, mutta mielestäni energiataso ei ollut erityisen huono muihin suomalaiskeikkoihin nähden, ottaen huomioon olosuhteet: sunnuntai-ilta, paljon keski-ikäisiä katsojia ja pitkä odotus ennen pääesiintyjän lavalle nousua. Isot hitit – erityisesti “Man in the Box” – saivat hyvän vastaanoton, vaikka joudun myöntämään yllättyneeni “Angry Chairin” saamasta laimeasta reaktiosta, tietäen sen klassikkostatuksen. Joka tapauksessa bändi vaikutti tyytyväiseltä, ja keikan lopussa Mike Inez astui mikin ääreen kiittääkseen Suomea raskaan musiikin tukemisesta vuosien varrella.
Lukemani mukaan 6000 lipunostajaa löysi tiensä paikalle, mikä kuulostaa hieman pieneltä lukemalta Kaisaniemelle, mutta alue oli aseteltu niin, että ruoka- ja oheistuotekojuja oli myös keskellä kenttää, eikä vain sivuilla, joten ylimääräinen tila käytettiin viisaasti. Yksi yleisön koon hyvä puoli oli se, että järjestelyt pysyivät toimivina, eivätkä vessa- ja baarijonot riistäytyneet käsistä. Ehkä keikka olisi vetänyt ainakin hieman enemmän väkeä, jos se olisi pidetty lauantaina tai sunnuntaina, ja myös päivää aiemmin ollut Oulun-keikka veti väkeä pohjoisen suunnalta, jonka ei nyt tarvinnut matkustaa Helsinkiin asti.
Alice in Chains oli musiikillisesti iskussa, ja isoimpia klassikoita ja terveen annoksen tuoreempaa materiaalia yhdistellyt settilista oli tyydyttävä ensikertalaiselle, mutta puutteelliset soundit heikensivät hieman kykyäni nauttia musiikista, joten toivottavasti näen bändin seuraavan kerran sisätiloissa, kuten Jäähallissa, mahdollisimman pian.
Written by Wille Karttunen
Musicalypse, 2019
OV: 4306
Photos by Marco Manzi
