Last year the godfathers of metal, BLACK SABBATH, announced that their 2016 tour would be their last. In Finland, a mini-festival called Monsters of Rock was built around Sabbath’s final visit to Helsinki. Besides the main attraction itself and the farewell tour’s regular support band, RIVAL SONS, the Finnish fans got to check out OPETH and AMORPHIS live in Kaisaniemi. For me, the thought of seeing BLACK SABBATH for the first and last time was attractive in itself, but when two other great bands were announced for the event, even the slightest considerations of skipping the show vanished immediately. Check out the gallery (not including BLACK SABBATH) here.
Scroll down to read in Finnish.
There were quite a lot of people waiting to get into the venue outside the gates before they were opened at 16:30. I was amused by the Christians who were preaching the word of Jesus in the nearby street – I don’t know whether they had picked the occasion because of the headliner band’s reputation or the big audience, but either way they were never going to be very successful at converting metalheads. After getting in, I visited both of the merch stands in the hopes of getting a copy of BLACK SABBATH‘s “The End” CD, which was only available at the shows, but unfortunately only signed copies were left and they cost 90€. Luckily my disappointment didn’t last too long, as the fun was about to begin.
AMORPHIS is no stranger to opening for legends, having supported METALLICA in 2012 and IRON MAIDEN in 2013. While the setlist offered nothing new for me and was just a condensed version of the one they played last year in Tampere, AMORPHIS made a bold and surprising move by squeezing in five songs from last year’s “Under the Red Cloud“ and ignored “Tales from the Thousand Lakes” and “Eclipse” completely. The crowd didn’t seem to mind, as new songs like “Bad Blood” were received the best. However, the audience was still warming up and didn’t really participate in the chanting during “Death of a King.” This makes me doubt that even “House of Sleep” would’ve roused people into a huge sing-along, so maybe its omission was for the best. It was a pity that the wind affected the sound so much, leaving the rhythm guitar and keyboards almost inaudible at times and turning the double kicks in “The Four Wise Ones” into a muddy mess. Despite these little aural shortcomings, AMORPHIS played professionally and confidently as always, though Tomi Joutsen‘s BLACK SABBATH T-shirt was an acknowledgement that they weren’t the festival’s main attraction. The only hint of nervousness could be detected in “Hopeless Days,” during which Joutsen sang the last two verses with the same lyrics – he made up for it by rocking his tambourine during the middle eight though. “My Kantele” was slightly anticlimactic as the closer without ending with the 2010 remake, but on the other hand, “Black Winter Day” might’ve been an inappropriate song to play on a July evening.
A little before RIVAL SONS hit the stage, it started raining – not heavily, but enough to make you want to put on your raincoat if you had one. However, the weather didn’t stop people from moving and clapping their hands to the Californian group’s ZEPPELIN-style brand of hard rock. I found the appearance of keyboardist Todd Örgen-Brooks a little amusing, because he looked like the long lost cousin of Kie von Hertzen who had joined ZZ TOP. Unfortunately, despite his aggressive playing, the keyboards were the underdog in the mix, though the sound was clearer and more balanced than during AMORPHIS’ set. I was rather unfamiliar with RIVAL SONS‘ material, having listened to just a few songs before the show, but I was positively surprised with the band’s energetic performance. The song “Torture” in the middle of the set won me over with its infectious groove and cool extended jamming. I’m curious to hear what a club show by these guys would sound like because their music really comes alive in concert.
The rain stopped – almost magically – at the end of RIVAL SONS‘ set, so OPETH didn’t have to play in less-than-ideal weather. The Swedish proggers kicked off their set with two songs from the latest couple of albums before moving on to their death metal material. OPETH‘s music was a great fit for the occasion, as the newer songs were quite ’70s-influenced, while the old song picks were dissonant in the vein of BLACK SABBATH‘s more evil tunes. Once again the sound was far from perfect: during the first two songs, Martin Mendez‘s bass was unnecessarily loud and during the fast sections of “Heir Apparent,” the double bass drumming drowned everything else, just like with AMORPHIS. Mikael Åkerfeldt‘s humor was more self-deprecating than at OPETH‘s headlining shows, clearly due to the support band status – he joked that his band was “just another commercial break before the main feature.” An hour of OPETH is never enough, but the advantage of a short set was that the energy level remained high throughout – my ears may have been lying, but at least “The Grand Conjuration” and “Deliverance” didn’t sound as plodding as usual. Luckily Finnish fans won’t have to wait for a headlining gig for too long, as Åkerfeldt promised OPETH would return to Helsinki after the release of their upcoming album, “Sorceress,” to play at “the big hall,” the name of which he couldn’t remember.
Finally at 21:15, it was time for the band everyone had waited for. BLACK SABBATH‘s show started with an intro video, the audio of which boomed massively even through our earplugs. After that, the legends made their entrance and started with their title song, arguably the first heavy metal song ever written. Ozzy Osbourne‘s timing was slightly off when he started singing, but I was positively surprised at how well he managed to stay in key. When the song’s faster second half started, the pious and ritualistic atmosphere changed completely: the audience went wild and people in the first few rows started jumping, encouraged by Osbourne.
After the devilishly great start, things got psychedelic with “Fairies Wear Boots,” which was enhanced by trippy effects on the huge video screens. Unfortunately it also marked a change for the worse for Ozzy, who sang the song in a totally different key than the one his bandmates were playing in. His pitch problems continued with “After Forever,” but luckily he got back on track just in time for my favorite song, “Into the Void,” which the band absolutely nailed. How could anybody not headbang to Tony Iommi‘s monster riffs on this classic? Ozzy handled the fast-paced vocals with grace, and the a cappella verses of “War Pigs” didn’t sound bad either, although I’d expected them to be challenging for him. “War Pigs” also gave the audience a chance to sing along, as did “Iron Man” later on in the set.
Ozzy made the audience of 20,000 people clap and wave their hands on numerous occasions during the night – whether you like his voice or not, you can’t deny that he’s an excellent frontman who knows how to wrap even the biggest crowd around his little finger. Geezer Butler had a short-but-sweet bass solo spot before launching into “N.I.B.,” and his instrument was the leading one on the rarely played “Hand of Doom” as well. A fellow spectator later pointed out that Butler had messed up at the end of “Dirty Women,” but I didn’t notice anything, probably because Iommi was playing a solo at that point. Speaking of Iommi, his playing showed no signs of the cancer he’s been battling in recent years – he truly is the Iron Man! During the band introduction, Osbourne said Iommi‘s name three times and he got the loudest applause, so his importance regarding the birth of heavy metal and status as the heart and soul of BLACK SABBATH wasn’t lost on anyone. The weak link of the line-up was drummer Tommy Clufetos, whose style I found too heavy-handed for ’70s SABBATH. The man was a good player at the wrong gig because he simply lacks Bill Ward‘s jazzy touch. His drum solo following the instrumental “Rat Salad” wasn’t particularly imaginative, but it served its purpose as a break for the founding members.
After the main set had come to an end with “Children of the Grave,” Ozzy had barely left the stage when he already asked the fans to scream for one more song. A few “Paranoid” (the equivalent of “Freebird” for Finnish concertgoers) shouts had already been heard before that, so it wasn’t hard to guess which song would be the encore. “Paranoid” was the correct way to end the show and made the crowd ecstatic, though by that point of the night Ozzy wasn’t in his best form anymore. The band left the stage while “Zeitgeist” from their (apparently) final studio album, “13” (2013), was playing. While the 14-song setlist was satisfying and I know songs from “Sabbath Bloody Sabbath” (1973) and “Sabotage” (1975) might’ve been too difficult for Ozzy to sing, it would’ve been nice to hear at least one cut from “13” actually played by the band in order to have the farewell album represented in the farewell set. I’m just nitpicking though, because SABBATH put on a great show – at no point did I think I was watching a bunch of washed-up musicians past their prime. If this truly is the last BLACK SABBATH tour, they’re stopping while they still can pull it off live.
During his last speech before BLACK SABBATH, MC Jone Nikula had blamed the festival visitors for not using their brains while lining up for the bar areas (or at least the one closest to the stage) and toilets. I can’t comment on these issues myself, as I had a half-liter water bottle and some chocolate with me and managed to control my bladder so that I didn’t need to visit those areas. However, I’d like to criticize the jerks who tried to push their way to the front during BLACK SABBATH‘s set. I know this behavior tends to happen at concerts, but it’s especially annoying at big events like these and unfair to those who have waited for hours. If you don’t have the patience to listen to all the bands, then you should suck it up and settle for the spot you have, even if the view isn’t great.
All-in-all, I was very happy with the first Finnish edition of Monsters of Rock – the weather was fairly good and the number of bands and the set lengths left me satisfied. If the festival is held again next year and Ritchie Blackmore decides to play more rock shows, maybe RAINBOW could be the headliner, as they were in Germany this summer?
Written by Wille Karttunen
Musicalypse, 2016
OV: 5221
Photos by Jana Blomqvist
Viime vuonna metallin kummisedät, Black Sabbath, ilmoittivat vuoden 2016 kiertueensa jäävän yhtyeen viimeiseksi. Suomessa Sabbathin viimeisen Helsingin-vierailun ympärille rakennettiin Monsters of Rock -niminen festivaali. Pääesiintyjän ja jäähyväiskiertueen vakiolämmittelijä Rival Sonsin lisäksi suomalaisfanit pääsivät todistamaan Opethia ja Amorphista livenä Kaisaniemessä. Itselleni jo ajatus Black Sabbathin näkemisestä ensimmäisen ja viimeisen kerran oli houkutteleva, mutta kun kahden muunkin mahtavan bändin ilmoitettiin esiintyvän tapahtumassa, pienimmätkin ajatukset keikan skippaamisesta katosivat välittömästi.
Porttien ulkopuolella oli jo ennen niiden avaamista 16:30 paljon jonottajia. Oli huvittavaa nähdä Jeesuksen sanaa saarnanneita kristittyjä läheisellä kadulla – en tiedä, olivatko he valinneet ajankohdan pääesiintyjän maineen vuoksi vai yksinkertaisesti ison väkijoukon takia, mutta joka tapauksessa hevarit eivät olleet käännytettäviä helpoimmasta päästä. Alueelle päästyäni vierailin kummankin oheistuotekojun luona, toiveenani saada käsiini Black Sabbathin The End -CD, jota myytiin ainoastaan keikoilla, mutta valitettavasti jäljellä oli enää nimmaroituja levyjä, jotka maksoivat 90 €. Onneksi pettymykseni ei kestänyt kauaa, sillä hauskanpito oli juuri alkamassa.
Legendojen keikkojen avausbändinä soittaminen ei ole mitään uutta Amorphikselle, joka on esiintynyt vuonna 2012 Metallican ja vuonna 2013 Iron Maidenin lämmittelijänä. Vaikka bändin settilistassa ei ollut minulle mitään uutta, vaan kyseessä oli lyhennetty versio viimevuotisesta Tampereen-setistä, Amorphis teki rohkean ja yllättävän ratkaisun mahduttaessaan mukaan viisi kappaletta viime vuoden Under the Red Cloudilta ja jättäessään Tales from the Thousand Lakesin (1994) ja Eclipsen (2006) tyystin paitsioon. Yleisö ei näyttänyt kuitenkaan ottavan nokkiinsa, sillä uudet biisit kuten “Bad Blood” saivat lämpimimmän vastaanoton. Pientä kankeutta oli silti yhä ilmassa, sillä yleisö ei juurikaan lähtenyt mukaan “Death of a Kingin” huudatuksiin. Tämän vuoksi en usko, että edes “House of Sleep” olisi saanut aikaan suurta yhteislaulua, joten kenties sen jättäminen pois oli parhaaksi. Oli harmi, että tuuli vaikutti äänenlaatuun niin paljon, että rytmikitara ja kosketinsoittimet olivat välillä käytännössä äänettömiä ja “The Four Wise Onesin” tuplabasarit puuroutuivat. Näistä äänellisistä vastoinkäymisistä huolimatta Amorphis soitti ammattimaisesti ja varmasti kuten aina, vaikka Tomi Joutsenen Black Sabbath -paita oli muistutus siitä, kuka pääesiintyjä olikaan. Jännittämistä oli havaittavissa ainoastaan “Hopeless Daysissa”, jonka kaksi jälkimmäistä säkeistöä Joutsen lauloi samoilla sanoilla. Hän kuitenkin kompensoi pientä mokaansa rokkaamalla tambuuriininsa kera biisin väliosassa. “My Kantele” oli päätöskappaleena lievä antikliimaksi ilman vuoden 2010 uusioversion lopetusta, mutta toisaalta “Black Winter Day” olisi mahtanut olla sopimaton kappale heinäkuisena iltana.
Hieman ennen Rival Sonsin lavalle nousua alkoi sataa – ei kaatamalla, mutta sen verran että päälleen halusi laittaa sadetakin, jos sellainen oli. Sää ei kuitenkaan pysäyttänyt ihmisiä liikkumasta ja taputtamasta käsiään kalifornialaisryhmän Zeppelin-tyylisen hard rockin tahtiin. Kosketinsoittaja Todd Örgen-Brooksin olemus oli hieman huvittava, sillä mies oli kuin Kie von Hertzenin kadonnut serkku, joka oli liittynyt ZZ Topiin. Valitettavasti hänen raivokkaasta soitostaan huolimatta kosketinsoittimet olivat miksauksessa altavastaajana, vaikka muuten soundi olikin selkeämpi ja tasapainoisempi kuin Amorphiksella. Rival Sonsin materiaali oli minulle melko tuntematonta, sillä olin kuunnellut vain pari kappaletta ennen keikkaa, mutta bändi yllätti minut positiivisesti energisellä esityksellään. Setin puolivälissä kuultu “Torture” tempasi mukaansa tarttuvalla groovellaan ja siisteine pitkine jamitteluineen. Olisi mielenkiintoista kuulla klubikeikka näiltä hepuilta, sillä heidän musiikkinsa herää todella henkiin konsertissa.
Sade loppui lähes maagisesti juuri Rival Sonsin lopetellessa, joten Opethin ei tarvinnut soittaa ei-niin-ihanteellisessa säässä. Ruotsalaiset progeilijat potkaisivat settinsä käyntiin kahdella biisillä parilta uusimmalta levyltä ennen siirtymistä death metal -materiaalinsa pariin. Opethin musiikki sopi hyvin tapahtuman henkeen, koska uudemmat kappaleet olivat hyvin 70-luvun henkisiä, kun taas vanhemmat poiminnat riitasointuisia Black Sabbathin häijyimpien kappaleiden hengessä. Soundit olivat kuitenkin jälleen kaukana täydellisistä: ensimmäisten kahden biisin ajan Martin Mendezin basso oli tolkuttoman lujalla, ja “Heir Apparentin” nopeissa kohdissa tuplabasarit hautasivat alleen kaiken aivan kuten Amorphiksen aikana. Mikael Åkerfeldtin huumori oli tavallista itseironisempaa, selvästi lämppäristatuksen vuoksi – mies vitsaili bändinsä olevan vain yksi mainoskatko ennen pääesitystä. Tunti Opethia ei ole koskaan tarpeeksi, mutta lyhyen setin etuna oli se, että energiataso pysyi korkeana alusta loppuun – voi olla, että korvani valehtelivat, mutta ainakaan “The Grand Conjuration” ja “Deliverance” eivät kuulostaneet ihan yhtä laahaavilta kuin yleensä. Onneksi suomalaisfanien ei tarvitse odottaa bändin omaa keikkaa kovin pitkään, sillä Åkerfeldt lupasi, että Opeth palaa Helsinkin tulevan Sorceress -albuminsa julkaisun jälkeen soittamaan “isossa hallissa”, jonka nimeä hän ei muistanut.
21:15 koitti vihdoin aika bändille, jota kaikki olivat odottaneet. Black Sabbathin keikka alkoi introvideolla, jonka ääniraita jytisi massiivisesti korvatulppienkin läpi. Sen jälkeen legendat astuivat estradille ja aloittivat nimikkokappaleellaan, joka on kenties ensimmäinen koskaan kirjoitettu metallibiisi. Ozzy Osbournen ajoitus ei ollut ihan kohdillaan, kun hän aloitti laulamisen, mutta olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin hän pysyi vireessä. Kun kappaleen nopeampi jälkipuolisko lähti käyntiin, harras ja rituaalinen tunnelma muuttui täysin: yleisö villiintyi ja eturiveissä alkoi Osbournen yllyttämänä pomppiminen.
Pirullisen hyvän aloituksen jälkeen meno äityi psykedeeliseksi “Fairies Wear Bootsilla”, jonka tunnelmaa vahvistivat värikkäät efektit isoilla ruuduilla. Valitettavasti Ozzyn suoritus heikkeni saman tien, ja mies lauloi kappaleen täysin eri sävellajissa kuin bändikaverinsa. Hänen vireongelmansa jatkuivat “After Foreverissa”, mutta onneksi hän palasi raiteilleen juuri sopivasti ennen suosikkibiisiäni “Into the Void”, jonka bändi soitti erittäin onnistuneesti. Kuinka kukaan voisi olla heiluttamatta päätään Tony Iommin hirmuriffien tahtiin tätä klassikkoa kuunnellessaan? Ozzy hoiti vikkelät lauluosuudet kunnialla, eivätkä “War Pigsin” a cappella -säkeistötkään olleet pahan kuuloisia, vaikka olin odottanut niiden olevan hänelle haastavia. “War Pigs” antoi yleisölle myös tilaisuuden laulaa mukana, kuten “Iron Man” hieman myöhemmin.
Ozzy sai 20 000 -päisen yleisön taputtamaan ja heiluttamaan käsiään lukuisia kertoja illan aikana – oli miehen äänestä sitten mitä mieltä tahansa, hän on erinomainen keulahahmo, joka saa kiedottua suurenkin yleisön pikkusormensa ympärille. Geezer Butler soitti lyhyen mutta tyylikkään bassosoolon ennen “N.I.B.:iä”, ja hänen instrumenttinsa oli kantavana elementtinä myös harvoin soitetussa “Hand of Doomissa”. Eräs toinen katsoja huomautti jälkeenpäin, että Butler sekosi “Dirty Womenin” lopussa, mutta itse en huomannut mitään, todennäköisesti siksi, että Tony Iommi soitti juuri sooloa. Iommista puheen ollen, hänen soitossaan ei ollut merkkiäkään viime vuosien syöpätaistelusta – hän on todellakin rautainen mies! Bändiesittelyn aikana Osbourne sanoi Iommin nimen kolmesti ja mies sai suurimmat aplodit, joten hänen merkityksensä metallimusiikin synnylle ja roolinsa Black Sabbathin sydämenä ja sieluna ei jäänyt epäselväksi kenellekään. Kokoonpanon heikoin lenkki oli Tommy Clufetos, jonka tyyli oli mielestäni liian kovakätinen 70-luvun Sabbathia varten. Mies on hyvä soittaja, mutta väärässä pestissä, koska häneltä puuttuu Bill Wardin jazzahtava ote. Hänen rumpusoolonsa instrumentaalibiisi “Rat Saladin” perässä ei ollut järin mielikuvituksellinen, mutta palveli tarkoitustaan taukona perustajajäsenille.
Pääsetin tultua päätökseensä “Children of the Graven” myötä Ozzy ei ehtinyt edes poistua lavalta, kun hän jo pyysi faneja huutamaan “one more song”. Pari “Paranoid”-huutoa oli jo kaikunut ilmoille, eikä ollut vaikea arvata, mikä kappale olisi encorena. “Paranoid” oli oikea lopetus keikalle, ja ihmiset olivat haltioissaan, vaikkei Ozzyn ääni ollut enää tuossa vaiheessa iltaa parhaassa kunnossa. Bändi lähti lavalta (ilmeisesti) viimeiseksi jäävältä studioalbumiltaan 13 (2013) tutun “Zeitgeist”-kappaleen soidessa. Vaikka 14:n biisin settilista olikin miellyttävä, ja Sabbath Bloody Sabbathin (1973) ja Sabotagen (1975) kappaleet olisivat saattaneet olla liian haastavia Ozzylle, olisi ollut mukava kuulla edes yksi biisi 13:lta bändin oikeasti soittamana, jotta jäähyväisalbumi olisi ollut edustettuna jäähyväissetissä. En halua kuitenkaan nipottaa, koska Sabbath soitti hienon keikan, eikä missään vaiheessa tuntunut siltä kuin olisin katsellut kulahtaneita vanhoja miehiä, joiden parhaat päivät olivat jo takanapäin. Jos tämä todella on Black Sabbathin viimeinen kiertue, bändi lopettaa osatessaan vielä soittaa kunnolla livenä.
Ennen viimeistä juontoaan ennen Black Sabbathia Jone Nikula syytti festarikävijöitä järjenkäytön puutteesta anniskelualueille (tai ainakin lavaa lähinnä olleelle) ja vessoihin jonottaessa. En osaa itse ottaa kantaa tähän asiaan, koska olin ottanut mukaan puolen litran vesipullon ja hieman suklaata, ja sain pidettyä rakkoni hallinnassa, joten kyseisillä alueilla ei tarvinnut vierailla. Haluaisin kuitenkin antaa kritiikkiä niille törpöille, jotka yrittivät rynniä eteenpäin Black Sabbathin setin aikana. Tiedän, että tätä tapahtuu yleensäkin keikoilla, mutta se on erityisen ärsyttävää tällaisissa isoissa tapahtumissa ja epäreilua niitä kohtaan, jotka ovat odottaneet paikalla tuntikausia. Jos kärsivällisyys ei riitä kuuntelemaan kaikkia bändejä, pitäisi tyytyä kohtaloonsa ja paikkaansa, vaikka näkymät eivät olisikaan niin hyvät.
Olin kaiken kaikkiaan hyvin tyytyväinen Suomen ensimmäiseen Monsters of Rockiin: sää oli melko hyvä ja bändien määrä sekä settien pituudet saivat olon kylläiseksi. Jos festivaali järjestetään jälleen ensi vuonna ja Ritchie Blackmore päättää jatkaa rock-keikkojen soittamista, kenties Rainbow voisi olla pääesiintyjänä kuten tänä kesänä Saksassa?
