24.10.2017 Astrosaur, Alithia, Agent Fresco, & Leprous @ Tavastia, Helsinki (Musicalypse Archive)


After the release of their 2013 album, “Coal,” Norwegian LEPROUS have quickly made their way to the frontlines of progressive music. For prog enthusiasts, the band has naturally been familiar as part of Ihsahn’s [EMPEROR] live offering, but in the last few years they’ve been busy conquering the world on their own. LEPROUS has played in Finland plenty of times, and their latest show at this year’s Ilosaarirock was a blast. Having just released their latest album, Malina,” the band embarked on a sizable European tour, starting in Russia and making their way to Finland for a three-show run. The band’s fans in Helsinki had the chance to enjoy LEPROUS alongside AGENT FRESCO from Iceland, ALITHIA from Australia (!), and their Norwegian countrymen, ASTROSAUR, at Tavastia, on October 24th, 2017. Check out the full gallery here.

I’d thought beforehand about how the date would play a part in people’s attendance, since Tuesday is the quietest night of the week, and there also was a show in Nosturi featuring MAYHEM on the same evening. We headed to Tavastia as soon as the doors opened, but already at 18:30, Tavastia’s bar was nicely crowded. There’s always some hassle related to the first shows of a tour, and the timetables were pushed back by half an hour from the start – the stage space wasn’t open and judging from the sound, the line check wasn’t done. When the stage doors were pulled aside at 19:20, the bar was almost packed. Apparently pre-sale tickets had sold well, as the upstairs was also open!

ASTROSAUR kicked things off at about 19:30, and the three-piece from Oslo played a nice 30 minutes of instrumental progressive-ish rock. I’d hastily listened through their debut, “Fade In // Space Out,” released only this year, and the songs worked even better live. Their material contained a good deal of variation, as the opener, “Necronauts,” features a really mellow part in the middle, only to jump to a furious blastbeat in the end. I have to say that their drummer, Jonatan Eikum, thundered away with a respectably relaxed grip. Eikum played a traditional rock drumset, but because he needed a china cymbal for the second and third songs, he took out his other crash and placed a smaller effect cymbal underneath it. Quite inventive! ASTROSAUR utilized a wide array of sounds otherwise as well, as at some point only a guitar sound was present, but it didn’t come from Eirik Kråkenes’ guitar but from Steinar Glas’ bass instead, only pushed through some effect pedal. The band probably was fairly unknown to a majority of the audience, but the clapping and cheering seemed to get louder towards the end of their set. A great start!

Next up was ALITHIA, joining the tour all the way from Melbourne, Australia. I rarely get the chance to say that I don’t know what to expect from a show, as the band’s second album, “To the Edge of Time,” left me pretty bewildered after the single playthrough I had time for; the long and winding compositions didn’t seem to have a common thread at all. Various metal medias have praised their shows in the past, so I decided to approach the situation with interest. Unfortunately, the show confirmed my preconceptions, as the result was a bit over half an hour of prog spiced with some kind of world music themes with pretty much nothing in place. The songs had too many ideas without any glue to hold them together, leading to abrupt tempo changes and verse-preceding interludes during which nothing seemed to happen on stage. The six-piece band had recruited Marjana Semkina from the Russian band IAMTHEMORNING as vocalist, but her (beautiful) voice was mixed too inaudibly and her pitch was almost disturbingly flat at times – this might of course been because of bad stage monitoring, preventing her from hearing herself. ALITHIA’s sound tech seemed to be a bit stressed out behind the desk, and for example, keyboardist Jeffrey Castro, having the looks of Chuck Billy’s twin brother who’s deeply interested in mindfulness, couldn’t get his electric bongo drums and other percussion to rise above the guitars. If there’s something ALITHIA can’t be accused of, though, it’s being boring to watch on stage, as the players switched positions on a number of occasions and took advantage of the limited stage space by other means. It was a bummer that “Sacrifice” was played last, as its rising intensity towards the end was the only part of the set to cause more reaction in the audience than polite applause. If the band manages to write more coherent songs to their next album, ALITHIA might turn out just fine, but at this point I’ll have to say that I didn’t get it.

If ALITHIA left a somewhat sour taste to my mouth, the next band turned the evening’s course completely around. I saw AGENT FRESCO’s previous Helsinki show last autumn, when they were opening up for KATATONIA, and I honestly don’t remember the last time I’d been as excited about new music or seen a show as perfect as that. The band’s more recent album, “Destrier,” is a 10/10 record, but what can you expect from a band that’s been formed only a few weeks before participating in and emptying the prize table of Iceland’s revered Músíktilraunir contest? I anticipated a sublime show and that’s what I received. AGENT FRESCO’s music is full of contrast – their set began with “Anomia” and “He is Listening” from the debut album, “A Long Time Listening,” the former including the guitarist Þórarinn Guðnason’s piano melody, with the latter charging to a snarky djent passage with Arnór Dan Arnarson’s screaming. Arnarson utilized his microphone marvelously by waving it in front of his face, fading his voice in and out, and it seems that the mic cord and the stage floor make up a nice percussion instrument as he lashed away. The drummer, Hrafnkell Örn Guðjónsson, with his almost obscenely large afro hair, along with the bassist Nicolai Mogensen, held the package together with ease. Mogensen, from the Danish band VOLA, had actually been summoned to fill in for Vignir Rafn Hilmarsson, who had to stay in Iceland and get ready to become a father.

The 45-minute set, comprised mostly of “Destrier”’s material, went by in a flash, and the band actually played one completely new song as well. Arnarson thanked the audience numerous times during the show, and one could easily spot the attendees who had mainly come to see them. If you, for some reason, decided to skip the night altogether or arrived to only see LEPROUS, do not fret – I think it’s safe to assume that the band will return to town. I personally feel that AGENT FRESCO is one of the most important (a bit) heavier bands these days, along with NE OBLIVISCARIS, for example, even they aren’t close to each other musically.

AGENT FRESCO left the stage pretty much scorched for LEPROUS, but the Norwegians handled the situation with ease. The band had a featuring cello player with them, who started the show almost thievingly, as he was the last to do a soundcheck during the changeover, then stayed on stage, began a solo, during which the rest of the band got on stage and began the set with “Bonneville” and “Stuck” from the new “Malina” album. The sheer virtuosity of the band shouldn’t be unclear to anyone who has seen LEPROUS live before, but their playing and especially Einar Solberg’s magnificent voice just get me every time. Solberg had considerable problems with his voice on the release tour of their previous album, “The Congregation,” but as with this year’s Ilosaari, this night he was at full throttle. The band’s newest member, second guitarist Robin Ognedal, has clearly claimed his spot, as one doesn’t even notice Øystein Landsverk’s absence anymore. The featuring cellist brought the finishing touch, as the “Stuck” outro, for example, would’ve been a bummer to hear from a backing track.

The first half of the set featured some surprising choices, as “Moon” from “The Congregation” and “Salt” from “Coal” were played, the latter being its live debut. “The Valley,” on the other hand, is a staple in LEPROUS’ live set in my opinion. Because this was the “Malina” release tour, the set was built around its material, and in the end a whopping eight songs were played from the album. “The Price,” the first encore song, as well as “Rewind,” completely deserve their place in the set, although I would’ve loved to hear the latter in full, as the faster ending is one of “The Congregation”’s finest moments. The second album, “Bilateral,” was featured with only “Restless.” LEPROUS probably would’ve had time to do a second encore if the timetables hadn’t gone awry – like in Ilosaari, it would’ve been a pleasure to hear the band’s Greatest Song, “Forced Entry.” Visually, the show was excellent, as LEPROUS’ light tech used everything the Tavastia stage had to offer to his advantage. The mix was great, though I can’t recall seeing a bad-sounding Tavastia show. The coatroom queue seemed so long that if the evening wasn’t sold out, it probably was close.

In conclusion: one great, one not that great, and two awesome shows! The 25€ tickets were pretty affordably priced, as one might easily have to pay the same amount for popular Finnish bands. Thank you to Leprous and Agent Fresco, until next time!

Agent Fresco Setlist

1. Anemoi
2. He Is Listening
3. Howls
4. Pyre
5. Wait For Me
6. (a new song)
7. See Hell
8. Angst
9. Bemoan
10. Dark Water
11. Eyes of a Cloud Catcher
12. The Autumn Red

Leprous Setlist

1. Bonneville
2. Stuck
3. Moon
4. Salt
5. The Valley
6. Illuminate
7. Rewind
8. Restless
9. Malina
10. The Weight of Disaster
11. The Last Milestone
12. The Price (encore)
13. Mirage (encore)
14. From the Flame (encore)

Norjalainen Leprous on viimeistään vuoden 2013 Coal-albuminsa jälkeen raivannut tiensä progressiivisen musiikin etulinjaan nopealla tahdilla. Progeharrastajille yhtye on totta kai ollut tuttu sen toimittua Emperor-mies Ihsahnin taustayhtyeenä jo aiemmin, mutta viime vuosina bändillä on ollut kiire valloittaa maailmaa vain omalla nimellään. Suomessa Leprous on ehtinyt vierailla jo monesti, ja bändi soittikin loistavan keikan tämän kesän Ilosaarirockissa ennen tuoreen Malina-levynsä julkaisua. Bändi starttasi mittavan levynjulkaisukiertueensa Venäjältä, josta tie vei luonnollisesti Suomeen kolmelle keikalle. Helsinkiläisyleisö pääsi nauttimaan Leprousin, islantilaisen Agent Frescon, australialaisen (!) Alithian kä maanmiestensä Astrosaurin venkoilusta Tavastialla.

Olin miettinyt etukäteen, miten keikan ajankohta vetäisi ihmisiä paikalle, sillä tiistai on tunnetusti viikon hiljaisin ravintolapäivä, ja samana iltana oli tarjolla myös Nosturissa eräskin Mayhem-niminen orkesteri. Suuntasimme paikalle heti ovien avauduttua, mutta jo puoli seitsemältä Tavastian baarin puoli oli mukavasti kansoitettu. Kiertueen alkuun liittyy aina kaikenlaista hämminkiä, jonka johdosta aikataulut olivat heti kärkeen puolisen tuntia myöhässä – salia ei oltu avattu vielä laisinkaan, ja äänistä päätellen linjacheck oli vielä kesken. Kun salin ovet avattiin kahtakymmentä yli seitsemän aikoihin, baarissa oli jo oikeasti tungosta. Ilmeisesti ennakkoliput olivat menneet mainiosti kaupaksi, sillä Tavastian yläkertakin oli käytössä!

Astrosaur avasi pelin puoli kahdeksan aikoihin, ja kolmimiehinen oslolaisbändi soitti mainion reilun puolituntisen verran instrumentaalista progehtavaa rockia. Vasta tänä vuonna julkaistu debyyttilevy Fade In // Space Out tuli kuunneltua edeltävänä päivänä hätäisesti läpi, mutta kappaleet heräsivät aivan eri tavalla eloon livenä. Kappalemateriaalista löytyy mukavasti vaihtelua, sillä avausraita “Necronautsin” keskivaiheilla on useamman minuutin mittainen suvantokohta, josta hypätään suoraan blastbeatiin, jonka rumpali Jonatan Eikum soitti kunnioitettavan rennolla otteella. Eikum paukutti perinteisen karsitulla rock-setillä, mutta koska välillä tarvittiin china-soundia mukaan, mies vaihtoi ensimmäisen kappaleen jälkeen toisen crashinsa alle pienemmän efektipellin. Kekseliästä! Soundien kirjo oli muutenkin hieno, sillä jossain vaiheessa lavalta kuului ainoastaan kitarasoundi, vaikkei kitaristi Eirik Kråkenes koskenutkaan soittopeliinsä. Tajusin vasta hetkisen päästä, että ääni tulikin Steinar Glasin bassosta jonkinlaisen efektin läpi. Bändi oli todennäköisesti yleisölle ennalta tuntematon, mutta keikan loppupuolella alkoi näkyä koko ajan enemmän taputuksia. Varsin hyvä aloitus!

Toisena oli vuorossa Alithia, joka oli liittynyt mukaan kiertueeseen Australian Melbournesta asti. Harvoin voin sanoa ennen keikkaa, etten oikein tiedä mitä odottaa, sillä myöskin edeltävänä iltana nopeasti tutustuttuna Alithian kakkoslevy To the Edge of Time jätti sekavan kuvan; polveilevista kappaleista ei tahtonut löytyä punaista lankaa sitten millään. Metallimedioissa on kuitenkin ruodittu bändin keikkoja varsin mairittelevaan sävyyn, joten päätin lähestyä tilannetta mielenkiinnolla. Keikka kuitenkin valitettavasti vahvisti etukäteiskuumotukset todeksi, sillä tuloksena oli reilu puolituntinen maailmanmusiikkivaikutteilla höystettyä progea, jossa oikein mikään ei tuntunut osuvan kohdilleen. Biisit sisälsivät aivan liikaa ideoita, joita ei kuitenkaan ole osattu naittaa yhteen, vaan tempovaihtelut olivat töksähteleviä ja säkeistöjä pohjustavat instrumentaalikohdat jäivät kovin tyhjiksi, kun lavalla ei niiden aikana tuntunut tapahtuvan mitään. Kuusimiehinen bändi oli napannut rundille vierailevaksi vokalistiksi venäläisen Iamthemorningin Marjana Semkinan, jonka (kaunis) ääni oli miksattu turhan hiljaiselle, minkä lisäksi Semkina lauloi miltei häiritsevän alavireisesti – totta kai myös lavamiksaus saattoi olla sen verran huono, ettei hän vain kuulllut itseään selkeästi. Alithian miksaaja tuntui olevan muutenkin hieman nesteessä miksauspöydän ääressä, ja esimerkiksi Chuck Billyn mindfulnessiin flipanneelta kaksoisveljeltä näyttävän synistin Jeffrey Castron perkussiot hukkuivat pahasti kitaravallin alle. Alithiaa ei silti voi syyttää livebändiksi, jota olisi tylsää katsoa, sillä soittajat vaihtoivat välillä paikkoja keskenään ja hyödynsivät muutenkin lavatilaa. Harmi kuitenkin, että “Sacrifice” soitettiin viimeisenä, sillä sen loppunostatus oli ainoa osio, joka sai yleisöön enemmän liikettä kuin kohteliaat taputukset. Jos seuraavalle levylle saadaan johdonmukaisempia biisejä, tästä voidaan saada vielä ihan hyvä juttu, mutta tällaisenaan joudun toteamaan ensimmäistä kertaa: valitettavasti ei jatkoon.

os Alithia jättikin hieman happaman jälkimaun, seuraavaksi mentiinkin sitten täysin läpi katosta. Todistin islantilaisen Agent Frescon edellisen Helsingin-keikan viime syksynä, jolloin bändi oli lämppäämässä Katatoniaa, enkä muista milloin olisin innostunut musiikista yhtä kokonaisvaltaisesti tai nähnyt yhtä täydellistä keikkaa. Bändin tuoreempi Destrier-levy on täyden kympin arvoinen tekele, mutta mitä voikaan odottaa yhtyeeltä, joka on perustettu vain muutamaa viikkoa ennen arvostettuun Músíktilraunir-kilpailuun osallistumista ja sen palkintopöydän tyhjentämistä saman tien? Odotin tälläkin kertaa täysin suvereenia esitystä ja sen myös sain. Agent Frescon musiikki on täynnä kontrasteja: setti käynnistyi debyyttilevy A Long Time Listeningin avauskaksikolla “Anomia” – “He Is Listening”, joista ensimmäistä kuljettaa kitaristi Þórarinn Guðnasonin pianomelodia, mutta jälkimmäinen hyökkää äkkiväärään djent-venkoiluun vokalisti Arnór Dan Arnarsonin huudon myötä. Arnarson käytti mikrofonin heiluttamista suunsa editse tehokeinona häivyttäen osan äänestään, minkä lisäksi mikkipiuha tuntui olevan lyömäsoitin siinä missä rumpusettikin miehen piiskatessa sillä lavaa. Miltei hävyttömän kokoisella afrokampauksella varustettu rumpali Hrafnkell Örn Guðjónsson piti paketin kasassa yhdessä VOLAn basisti Nicolai Mogensenin kanssa, joka oli hälytetty tuuraamaan Islannissa isyyteen valmistautuvaa Vignir Rafn Hilmarssonia.

Suurimmaksi osaksi Destrierin materiaalista koostunut kolmivarttinen sujui kuin siivillä, ja yleisöstä oli selkeästi poimittavissa pääasiassa Agent Frescoa katsomaan tulleita faneja, joille tarjoiltiin yksi täysin uusi kappalekin. Arnarson kiittikin helsinkiläisyleisöä useaan otteeseen, ja jos jostain tilapäisestä mielenhäiriöstä johtuen päätit jättää illan kokonaan väliin tai saapua paikalle vasta Leprousia katsomaan, lienee turvallista sanoa että bändi palaa vielä kaupunkiin. Koen Agent Frescon olevan tämän hetken tärkeimpiä raskaamman musiikin orkestereita esimerkiksi australialaisen Ne Obliviscarisin ohella, vaikkeivät yhtyeet samaan lokeroon mahdukaan.

Agent Fresco jätti lauteet melko lailla tuleen Leprousia varten, mutta kyllähän norjalaiset hoitivat silti homman kotiin. Bändi oli napannut kiertueelle mukaan jopa oman sellistin, joka käynnisti setin kuin varkain – sello soundcheckattiin changeoverin aikana viimeisenä, mutta sen (todella taidokas) soittaja jäi lavalle ja aloitti soolon, jonka lopussa muu bändi nousi lavalle ja aloitti keikan Malina-levyn “Bonnevillellä” sekä “Stuckilla”. Kenellekään Leprousin aiemmin livenä nähneelle tuskin on epäselvää miten taidokas yhtye on kyseessä, mutta silti on aina vain pakko ihastella miesten yhteissoiton tiukkuutta ja totta kai laulaja Einar Solbergin huikeaa ääntä. Edellislevy The Congregationin julkaisukiertueen Nosturin-keikalla Solbergin ääni tuntui olevan hukassa, mutta Ilosaaressa sekä nyt Tavastialla mies oli täydessä vireessä. Bändin tuorein jäsen, kakkoskitaristi Robin Ognedal, on selkeästi hitsautunut mukaan todella hyvin, sillä Øystein Landsverkin poisjääntiä ei enää edes huomaa. Vierailevan sellistin läsnäolo toi loistavaa lisämaustetta keikkaan, sillä “Stuckin” outro olisi ollut paljon tylsempää kuunnella nauhalta miesten vain patsastellessa lavalla.

Setin alkupuolella saatiin kuulla jopa yllättäviä valintoja The Congregationin “Moonin” sekä Coalin “Saltin” muodossa, joista jälkimmäistä ei oltu koskaan aiemmin soitettu livenä. Viidentenä soitettu “The Valley” taas on mielestäni lähes itsestäänselvyys bändin setissä. Koska kiertue juhlistaa Malinaa, keskittyi setti luonnollisesti sen materiaaliin, ja levyltä taidettiin kuulla lopulta kokonaista kahdeksan kappaletta. The Congregationin “The Price”, jolla bändi avasi encoren, sekä “Rewind” puolustivat paikkaansa setissä, joskin oli harmillista että jälkimmäisestä soitettiin ainoastaan alkupuoli – lopun nopeampi rypistys on mielestäni levyn ehdottomia huippuhetkiä. Kakkoslevy Bilateralilta kuultiin ainoastaan “Restless”. On sinänsä harmi, että illan aikataulut olivat venähtäneet pitkäksi, sillä jos Leprousilla olisi ollut aikaa palata lavalle vielä toistamiseen, olisi totta kai ollut Ilosaaren tapaan hienoa kuulla vielä bändin Se Paras Biisi, “Forced Entry”. Visuaalisesti setti oli upea, sillä Leprousin valomies oli todellakin tehtäviensä tasalla. Miksaus oli mainio, enkä kyllä muista Tavastialla huonolta kuulostavaa keikkaa ikinä kuulleenikaan. Narikkajono purkautui sen verran pitkään, että keikka oli selkeästi, jos ei täysin loppuunmyyty, niin ainakin lähelle.

Illan saldona oli yksi hyvä bongaus, yksi ehkä aavistuksenomainen huti, mutta myös kaksi täysosumaa, joten lippujen 25 euron hintaa voidaan kuitenkin pitää täysin perusteltuna – kotimaisten menestysbändien Tavastian-keikoista joutuu välillä maksamaan enemmän. Kiitokset Leprousille sekä Agent Frescolle ja nähdään taas ensi kerralla!

Written by Atte Valtonen
Musicalypse, 2017
OV: 4478

Photos by Marco Manzi