Hailing from Heinola, APULANTA have solidified their position in the canon of Finnish rock with numerous hits for a quarter of a century already. Although products and projects like the Biolanta fertilizer and the Apulandia museum have certainly made a punk rocker or two scratch their heads, and opinions on the band’s music and its evolution may be divided, I’m sure everyone can applaud the fact that APULANTA have become a household name on their own terms without the support of major labels. Two years ago, the three-piece played twice at the sold out Barona Arena in Espoo, and now it was Jäähalli‘s turn to host an APULANTA show in Helsinki. The spectacle titled Tuplapyssyt was held on January 20th and 21st, 2017, and Musicalypse was present on the first night. [ed: we’re still trying to recover this gallery, please check back soon!]
Scroll down to read in Finnish.
I’ve never been a fan of APULANTA – let alone music with punk leanings – but Toni Wirtanen has the ability to write tunes that get stuck in your head, and most of the band’s singles have indeed become familiar to me over the years through radio airplay. “Jumala” and “Koneeseen kadonnut” – to name but a few – were hits when I was a child, and they bring memories to my mind from that time. Since I was in for a long concert, I decided to do my homework and check out songs from APULANTA‘s compilations that I hadn’t heard before. Although I came to the conclusion that the hits were the highlights, some decent songs stood out among the less popular tunes.
For a Friday night in January, Jäähalli was rather full – I don’t know whether the show was sold out like Saturday, but I doubt many more listeners would’ve fit in. Although APULANTA is traditionally seen as music for teenagers, there were lots of middle-aged people present – perhaps they were older fans who’d followed the band since the ’90s or jumped aboard after seeing Toni Wirtanen on TV in Vain Elämää? The massive stage set was like an underwater world with its jellyfish and seaweed props. After a thunderous intro, the string section on stage started playing the familiar melody of “Käännä se pois,” after which the band joined in. Besides the string ensemble, extra help was present in form of guitarist Pauli Hauta-aho and keyboardist Antti Pitkäjärvi, so this was definitely no ordinary trio gig. Unfortunately, the strings were overpowered by the band during the louder sections, but when they were audible they were a brilliant addition.
In the first part of the show, APUALANTA performed some rarely-played songs – Sipe Santapukki [drums] claimed that “Kadut” had never been played live, while according to Wirtanen‘s memory it’d been over 10 years since the last performance of the song. Either way, the song was received well, and Hauta-aho played a fine solo on it. “Vauriot” was a positive surprise, as I find it one of APULANTA‘s most interesting songs, thanks to its shuffle beat and keyboards. Wirtanen‘s range wasn’t quite enough for the last chorus after the modulation, but it didn’t kill the mood either. However, it wasn’t until “Teit meistä kauniin” – the title-track of the APULANTA film directed by ex-bassist Tuukka Temonen – that the crowd really came alive, and the energy level in the hall went up visibly. After that, the string ensemble was replaced by dancers and a harp player – yes, you read that correctly! – for “Kaupungissa,” until a curtain was closed in front of the stage and the harp player got the spotlight all to herself. I’d never expected to hear a harp solo live – let alone at an APULANTA concert – so the experience was interesting, because the unintroduced lady got some special sounds out of her instrument with the help of effect pedals.
Next up was a female choir dressed in black cloaks, and Toni Wirtanen himself stepped forward to perform “Armo” with the choir as a stripped-down yet effective a cappella version. Who claimed punk rockers couldn’t get artsy? Upon the choir’s exit, the curtain opened, and the classic “Mitä kuuluu” opened the second part of the show accompanied by bombs. The stage set had been changed completely during the break, and Santapukki, along with his drum set, was up on the top of a mountain of sorts – later on he said that for once the upper seats in the venue weren’t a worse place to watch the show from. At this point in the set, the focus was on more upbeat songs, out of which “Viivakoodit” in particular raised the spirits and encouraged people to sing along. Soon it was time for another solo number when Ville Mäkinen grabbed an upright bass and played it mercilessly, throwing in a snippet of “Seven Nation Army” by THE WHITE STRIPES. He held on to the instrument for the following two punk crushers, “Paha, paha asia” and “Terä,” the former of which also included a fun little solo battle between Wirtanen and Hauta-aho.
The line-up was expanded with one man when Santapukki was joined by a percussionist in the heights. The nu metalish “Ruhtinaat” marked a return to the early 2000s, and “Ravistettava ennen käyttöä” made the crowd shout. During the B-side “Amerika” – which Wirtanen jokingly introduced as “a song that shouldn’t exist” – there were twerking dancers on stage. Maybe this was supposed to balance out the choir and harp player? Santapukki and the percussionist were responsible for the third and last solo spot of the night. Drum solos have a bad reputation in the world of rock, but this one was interesting thanks to the “call and response” style alternation.
As the Finnish press has already pointed out elsewhere, the legendary javelin thrower Seppo Räty glided over the audience in his chariot, greeting them. The role of Zeus fit Räty like a glove, since he seems to have the reputation of a god of sorts anyway. While “Hiekka” was played, there were performers dressed in some kind of union suits on stage, and they waved flags with the “A” from APULANTA‘s logo during “Mä nauran tälle.” Additionally, “Jumala” received some extra backing vocals from the “Armo” choir in its middle eight. The last part of the main set culminated in a series of hits, during which the audience sang along loudly. However, you could tell the intensity had started to take a bit of a toll when Wirtanen started skipping more and more high notes towards the end. The climax was “Pahempi toistaan,” which made the crowd jump up and down, and Pitkäjärvi got down from his keyboard stand to join the guitarists, playing a keytar. Now I have to admit that both this tune and “Vasten mun kasvojani” include some of the most bad-ass riffage ever heard in Finnish rock music!
The set had been pretty high-energy after the first part, but the encore started calmly with APULANTA‘s most famous song in the past few years, “Valot pimeyksien reunoilla,” during which smartphone screens glowed in the audience and couples danced. This cheesy ballad filled with fortune cookie philosophy was made to be played at an ice hall, but its placement in the encore was very unflattering, since “Ilona?” in all its youthful innocence, was a much more impactful slow song. Finally the night was topped off with “Anna mulle piiskaa,” and the 2-hour 40-minute show had come to an end.
Doing absolutely anything truly seems to be APULANTA‘s philosophy. The band had enough guts and humor to get corny and break all the traditions of Finnish rock with nearly SPINAL TAP-level extravaganza that would’ve made Tuomas Holopainen blush. However, a certain kind of theatricality in rock has always attracted yours truly, so APULANTA‘s show with all the lasers, spotlights, and pyros was magnificent – you don’t get to see this in Finland every day. Afterwards, while looking at the setlist, I noticed that only five of the songs had been released in the past 5 years. In my opinion these post-“Kuutio” (2008) songs fell short, and the audience seemed to prefer the 10-to-20-year-old hits as well. On the other hand, this shows that APULANTA are like the Finnish METALLICA – their position in the frontline of rock is so permanent that they can play big shows even without new material. Banter such as “this song used to be #1 too” made it obvious that APULANTA are aware and proud of their achievements, but when Toni Wirtanen knelt and bowed before the audience at the end, you could sense a genuine gratitude to the fans as well. On a final note, in the current musical climate it’s relieving to notice that big shows aren’t pop and hip-hop acts’ privilege in Finland, and that good old rock bands are still in demand.
Setlist
- Käännä se pois
- 001
- 006
- Kadut
- Vauriot
- Pala siitä
- Tuhka ja veri
- Teit meistä kauniin
- Kaupungissa
- harp solo
- Armo
- Mitä kuuluu
- Silti onnellinen
- Viivakoodit
- Aggressio
- bass solo
- Paha, paha asia
- Terä
- Ruhtinaat
- Ravistettava ennen käyttöä
- Amerika
- drum solo
- Hiekka
- Mä nauran tälle
- Sun kohdalla
- Mitä vaan
- Koneeseen kadonnut
- Vasten mun kasvojani
- Viisaus ei asu meissä
- Jumala
- Pahempi toistaan
- Valot pimeyksien reunoilla (encore)
- Mato (encore)
- Ilona? (encore)
- Anna mulle piiskaa (encore)
Heinolan ylpeys Apulanta on vakiinnuttanut paikkansa suomirockin kaanonissa lukuisilla hiteillään jo neljännesvuosisadan ajan. Vaikka Biolanta-lannoitteen ja Apulandia-museon kaltaiset oheistuotteet ja -hankkeet ovat takuulla saaneet yhden jos toisenkin punkkarin raaputtamaan päätään viime vuosina, ja bändin musiikista ja sen kehityskaaresta voi olla montaa mieltä, tuskin kukaan voi olla nostamatta hattua sille, että Apulanta on noussut kansansuosioon omilla ehdoillaan, ilman monikansallisten levy-yhtiöiden tukea. Kaksi vuotta sitten kolmikko soitti kahdesti loppuunmyydyllä Barona-areenalla Espoossa, ja nyt oli Helsingin Jäähallin vuoro isännöidä Apulanta-show’ta. Tuplapyssyt-niminen spektaakkeli järjestettiin 20. ja 21. tammikuuta 2017, ja Musicalypse oli paikalla ensimmäisenä iltana.
En ole koskaan ollut Apulannan – tai ylipäätään punkiin kallellaan olevan musiikin – fani, mutta Toni Wirtasella on kyky säveltää tajuntaan iskostuvia kappaleita, ja suurin osa bändin sinkkubiiseistä onkin tullut tutuksi radiosoiton kautta vuosien saatossa. Muun muassa “Jumala” ja “Koneeseen kadonnut” olivat hittejä olessani lapsi ja tuovat muistoja mieleen siltä ajalta. Koska luvassa oli pitkä setti, päätin suosiolla tehdä läksyni ja tutustua Apulannan kokoelmalevyillä oleviin kappaleisiin, joita en ollut vielä kuullut. Vaikka tulin siihen tulokseen, että juuri ne hitit ovat olleet terävimpiä keihäänkärkiä, myös vähemmälle huomiolle jääneiden albumiraitojen joukosta erottui ihan päteviä kappaleita, varsinkin vuosituhannen taitteesta.
Tammikuisena perjanta-iltana Jäähalli oli tupaten täynnä – en tiedä, oliko se lauantain tavoin täysin loppuunmyyty, mutta tuskin kovin moni olisi vielä mahtunut mukaan menoon. Vaikka Apulanta on perinteisesti mielletty teinimusiikiksi, paikalla oli runsaasti keski-ikäisiä – kenties he olivat varttuneempia faneja, jotka olivat seuranneet bändiä jo 90-luvulta asti tai sitten Vain elämää -sarjan kautta mukaan hypänneitä? Valtava lavarakennelma oli kuin merenalainen maailma meduusa- ja levälavasteineen. Ukkosintron jälkeen lavalla ollut jousisektio alkoi soittaa “Käännä se pois” -biisin tuttua melodiaa, ja tämän jälkeen itse bändi yhtyi soittoon. Jousisoittajien lisäksi lavalla olivat lisäapuna kakkoskitaristi Pauli Hauta-aho ja kosketinsoittaja Antti Pitkäjärvi, joten mistään tavallisesta triokeikasta ei ollut kyse. Harmikseni jouset jäivät bändin jalkoihin äänekkäämmissä kohdissa, mutta erottuessaan ne toimivat oivana mausteena.
Apulanta soitti alkupuolella joitain keikoilla harvemmin kuultuja biisejä – Sipe Santapukki väitti, ettei “Katuja” olisi koskaan vedetty livenä, kun taas Wirtanen muisteli edellisestä kerrasta vierähtäneen yli vuosikymmenen. Olipa tilanne kumpi hyvänsä, kappale sai hyvän vastaanoton, ja Hauta-aho soitti siinä hienon soolon. “Vauriot” oli positiivinen yllätys, sillä se on omaan makuuni yksi Apulannan mielenkiintoisimmista biiseistä ränttätänttäkomppinsa ja koskettimiensa ansiosta. Wirtasen ääniala ei ihan riittänyt euroviisumoduulation jälkeiseen kertosäkeeseen, mutta tämä ei onneksi latistanut tunnelmaa. Kuitenkin vasta ex-basisti Tuukka Temosen ohjaaman Apulanta-elokuvan nimiraita “Teit meistä kauniin” sai yleisön syttymään kunnolla, ja energiataso hallissa kohosi selvästi. Tämän jälkeen jousisoittajien tilalle tuli tanssijoita ja harpunsoittaja – kyllä, luit oikein! – “Kaupungissa”-vedon ajaksi, kunnes lavan eteen vedettiin verho ja harpunsoittaja pääsi yksin parrasvaloihin. En ollut koskaan odottanut kuulevani harppusooloa livenä, varsinkaan Apulannan keikalla, joten kokemus oli mielenkiintoinen, sillä esittelemättä jääneen neitokaisen soittimesta lähti erinäisten efektipedaalien läpi suodatettuna erikoisiakin ääniä.
Seuraavaksi vuorossa oli mustiin kaapuihin sonnustautunut naiskuoro, jonka riveistä esiin asteli itse Toni Wirtanen samanlaisessa asussa, ja “Armo” esitettiin riisuttuna mutta toimivana a cappella -versiona. Kuka väitti, etteivät punkkarit voi heittäytyä taiteellisiksi? Kuoron poistuttua verho siirtyi syrjään, ja klassikkobiisi “Mitä kuuluu” avasi konsertin toisen osuuden pommien paukkeen säestämänä. Lava oli laitettu tauon aikana uuteen uskoon, ja Santapukki rumpuineen oli nyt ylhäällä kuin jonkinlaisen vuoren huipulla – myöhemmin hän totesikin, että kerrankin piippuhyllyt eivät olleet huonoimpia paikkoja keikalla. Tässä kohtaa settiä pääpaino oli menevämmillä kappaleilla, joista varsinkin “Viivakoodit” nostatti tunnelmaa ja yllytti yleisöä yhteislauluun. Pian oli toisen soolonumeron aika, kun Ville Mäkinen tarttui kontrabassoon ja revitteli sillä muun muassa pätkän The White Stripesin “Seven Nation Armya”. Hän soitti sitä myös seuraavien kahden punk-rypistyksen, “Paha, paha asia” ja “Terä”, aikana – edellämainitussa kuultiin myös hauska soolotaistelu Wirtasen ja Hauta-ahon välillä.
Kokoonpano laajeni yhdellä miehellä, kun Santapukki sai perkussionistin seurakseen korkeuksiin. 2000-luvun alun tunnelmiin palattiin pomppumetalliveto “Ruhtinaiden” merkeissä, ja yleisöä huudatettiin “Ravistettava ennen käyttöä” -hitillä. B-puoli “Amerikan” – jonka Wirtanen vitsaili olevan “kappale, jota ei pitäisi olla” – aikana lavalla nähtiin twerkkaavia tanssijattaria. Liekö tämä jonkinlaista vastapainoa harpulle ja kuorolle? Illan kolmannesta ja viimeisestä soolospotista vastasivat Santapukki ja perkussionisti. Rumpusooloilla on huono maine rock-maailmassa, mutta tämä pysyi mielenkiintoisena “kutsu ja vastaus” -tyyppisen vuorottelunsa vuoksi.
Kuten lehdistö on jo muualla kerennyt kohahtaa, keihäslegenda Seppo Räty liiti sotavaunuillaan ihmisten yli, tervehtien heitä. Zeus-jumalan rooli sopi Rädylle saumattomasti, mies kun lienee jonkinlaisen jumalan maineessa muutenkin. “Hiekan” soidessa lavalla nähtiin jonkinlaisiin kokovartalopukuihin sonnustautuneita esiintyjiä, jotka heiluttivat “Mä nauran tälle” -biisin aikana lippuja, joissa oli Apulannan logon A-kirjain. Lisäksi “Jumala” sai lauluvahvistusta “Armon” kuorosta väliosassaan. Varsinaisen setin loppuosa huipentui melkoiseen hittiputkeen, jonka aikana laulu raikui hallissa. Toisaalta intensiivinen tahti heijastui siinä, että Wirtanen alkoi laulaessaan vältellä korkeimpia nuotteja yhä enemmän. Keikan kliimaksina toimi “Pahempi toistaan”, joka sai porukan pomppimaan, ja Pitkäjärvi intoutui laskeutumaan koskettimiensa takaa kielisoittajien joukkoon keytar kaulassaan. Pakko myöntää nyt, että kyseinen biisi – kuten myös “Vasten mun kasvojani” – sisältää yhden suomalaisen rockin historian kovimmista riffeistä!
Setti oli ollut suurimmaksi osaksi melkoista tykitystä alkupuolen jälkeen, mutta encore alkoi rauhallisesti Apulannan viime vuosien tunnetuimmalla kappaleella “Valot pimeyksien reunoilla”, jonka aikana yleisössä hohtivat älypuhelinten näytöt ja pariskunnat tanssivat. Tämä onnenkeksifilosofiaa tihkuva siirappinen balladi oli kuin luotu Jäähallissa soitettavaksi, mutta toisaalta sen sijoitus encoreen ei ollut kovin mairitteleva, sillä välissä kuullun “Madon” jälkeen soitettu “Ilona?” oli kaikessa nuoruuden viattomuudessaan huomattavasti vaikuttavampi slovari. Lopuksi faneille annettiin vielä tietysti piiskaa, ja 2 tunnin ja 40 minuutin mittainen show oli tullut päätökseensä.
“Mä teen ihan mitä vaan” tuntuu todellakin olevan Apulannan filosofia. Bändillä riitti kanttia ja huumorintajua heittäytyä korniksi ja rikkoa räikeästi kaikkia suomirockin perinteitä liki spinaltapmaisilla ohjelmanumeroilla, jotka saisivat Tuomas Holopaisenkin punastumaan. Tietynlainen teatraalisuus rockmusiikissa on kuitenkin aina vedonnut allekirjoittaneeseen, joten Apulannan show lasereineen, spottivaloineen ja pyroineen oli upeaa katseltavaa – ei tällaista näe Suomessa joka päivä. Jälkeenpäin settilistaa läpi käydessä kiinnitin huomiota siihen, ettei mukana ollut viimeisten viiden vuoden ajalta kuin viisi kappaletta. Omaan makuuni nämä Kuution (2008) singlelohkaisuja tuoreemmat biisit jäivät hieman mitäänsanomattomiksi, eikä yleisökään tuntunut lämpenevän uudelle materiaalille aivan yhtä hyvin kuin 10-20 vuotta sitten julkaistuille hiteille. Toisaalta tämä osoittaa Apulannan olevan kuin uusi Eppu Normaali tai Suomen Metallica: sen asema rockin etulinjassa on niin pysyvä, että se voi soittaa jättiyleisöille vuodesta toiseen jopa ilman uutta materiaalia. “Tämäkin oli aikoinaan listaykkösenä” -tyyliset spiikit kielivät siitä, että Apulanta on tietoinen ja ylpeä saavutuksistaan, mutta kun Toni Wirtanen kumarsi yleisölle polvillaan keikan päätteeksi, ilmassa oli myös vilpitöntä kiitollisuutta faneja kohtaan. Loppukaneettina todettakoon, että tämänhetkisessä musiikillisessa ilmapiirissä on huojentavaa huomata, etteivät isot konsertit ole Cheekin ja kumppanien yksinoikeus, vaan vanhoille kunnon rock-bändeillekin riittää yhä kysyntää.
Written by Wille Karttunen
Musicalypse, 2017
OV: 6295
