British Gothic metal pioneers, PARADISE LOST, are no stranger to Finland, having played in Helsinki for the first time on the Shades of God tour back in 1992. Almost a year after performing at HIM’s Helldone Festival, the band returned to Helsinki on October 13th, 2015, to promote their latest opus, “The Plague Within,” at The Circus. Of additional interest was the fact that the group had the young Finnish drummer, Waltteri Väyrynen, filling in for Adrian Erlandsson, whose commitments with AT THE GATES prevented him from taking part in this tour.
The German/British stoner doom band LUCIFER opened the show when the clock struck 20:00. This ’70s style metal with occult overtones has been a popular phenomenon in the past few years, ever since GHOST’s breakthrough. LUCIFER is a decidedly old-school band as well – just look at their RUSH-influenced logo or the title of the song “Sabbath.” However, frontwoman Johanna Sadonis’ uniquely ethereal voice and the riffing of veteran guitarist Gaz Jennings (CATHEDRAL) save LUCIFER from being just another retro band. Having listened to the songs on their setlist on Spotify only once before the show, I can’t say I was familiar with them, but “Purple Pyramid” stood out with its great guitar work and “Izrael” with its more melodic approach. Sadonis’ performance was captivating, and fill-in bassist Alasdair Mitchell even did a rock ’n’ roll jump off the drum riser at the end of one song. LUCIFER’s music didn’t necessarily find its way to the hearts of the modest number of people that had gathered in front of the stage, but the band found at least one new fan in me.
After a long wait, PARADISE LOST finally hit the stage to play “No Hope in Sight” from the new album, after which the band immediately dove into their early days with “Widow” and “Gothic.” At this point there were a lot of people in the venue, and several fists were raised in the air. Before the crushing “Terminal,” vocalist Nick Holmes said the band would play a lot of new stuff, and he kept true to his word, as “The Plague Within” was represented with seven songs in the setlist. For a band that has been around for over 25 years, this was a bold thing to do, but the audience reacted well to the fresh material, so the reintroduction of the death metal elements was evidently a move welcomed by the Finnish fans. PARADISE LOST thoroughly enjoyed playing the new tunes as well: two of them were heard in the encore, and when Holmes asked the people if they wanted to hear another new song and the response was positive, he said: “Correct answer!” The diversity of “The Plague Within” was best demonstrated when the band played its fastest and slowest songs – “Flesh from Bone” and “Beneath Broken Earth,” respectively – back to back; the change of mood was radical, but it worked.
Unfortunately nearly all of the old material the band played were songs I’d already heard at my first PARADISE OST gig in Tampere 2 years ago. On top of that, Holmes’ clean vocals sounded rather weak, in contrast with his strong growls on “Gothic” and the new songs. The sound mix didn’t help either, as his voice was drowned out by the tape’s backing vocals on “Requiem” and “Faith Divides Us – Death Unites Us.” In the bridge of “Enchantment,” Holmes skipped the highest note altogether, and at the end of the song he forgot the lyrics. Seemingly angry at this, he changed the last line to “All I need is a fucking excuse.” Holmes has never been the most consistent live performer, but I remember him singing with more power and staying better in key at that other gig, especially on the classic “As I Die.” On the other hand, my judgment may have been clouded by my excitement seeing PARADISE LOST for the first time back then, and to his credit he pulled off the dance-tinged anthem “Say Just Words” well.
The band’s playing was spot on, and substitute drummer Väyrynen did an admirable job filling Erlandsson’s role. For the most part he stayed true to the original songs, but he also added some jaw-dropping fills to “Gothic.” Playing on his native soil was clearly a big thing for him, which was visible in his energy. For better or worse, the old hands of the band were their usual selves – bassist Steve Edmondson was quietly doing his thing, rhythm guitarist Aaron Aedy was bobbing his bald head, lead axeman Greg Mackintosh played his solos and melodies with precision while dreadbanging, and Nick Holmes gave glimpses of his dry British humor between the songs. For example, during the encore he tasted Lapin Kulta, and after making a so-so face declared it better than Swedish beer.
PARADISE LOST proved itself to be a band that can proudly rely on their new material in a live environment, but I can’t help wondering why a group that has released 14 albums keeps sticking to such a narrow selection of songs from its back catalog. I found out that just two nights earlier in Gothenburg, the band had played “The Painless” for the first time in 23 years – these are the kind of surprises that would’ve made the gig in Helsinki more special and less routine. Hopefully next time PARADISE LOST comes to Finland there’ll be some curveballs thrown in the set and Holmes will have a better day vocally.
Lucifer setlist
1. Anubis
2. Abracadabra
3. Sabbath
4. Purple Pyramid
5. A Grave for Each One of Us
6. Morning Star
7. Izrael
Paradise Lost setlist
1. No Hope in Sight
2. Widow
3. Gothic
4. Terminal
5. Erased
6. Praise Lamented Shade
7. Victim of the Past
8. Enchantment
9. Flesh from Bone
10. Beneath Broken Earth
11. As I Die
12. Requiem
13. Return to the Sun (encore)
14. Faith Divides Us – Death Unites Us (encore)
15. An Eternity of Lies (encore)
16. Say Just Words (encore)
Brittiläinen goottimetallin edelläkävijä Paradise Lost on tuttu vieras Suomessa, sillä se soitti Helsingissä ensi kertaa jo Shades of God -kiertueella vuonna 1992. Vajaa vuosi HIMin Helldone-festivaalilla esiintymisen jälkeen bändi palasi Helsinkiin 13.10. promotoimaan viimeisintä teostaan The Plague Withiniä The Circuksessa. Mielenkiintoisena lisänä oli se, että nuori suomalaisrumpali Waltteri Väyrynen oli tuuraamassa Adrian Erlandssonia, jota kiireet At the Gatesin kanssa estivät osallistumasta kiertueelle.
Saksalais-brittiläinen stoner doom -yhtye Lucifer avasi illan kellon lyödessä kahdeksan. Okkultistisella pohjavireellä varustettu 70-lukulainen metalli on ollut suosittu ilmiö viime vuosina Ghostin läpimurrosta lähtien. Lucifer on myös epäilemättä vanhan liiton bändi – sen huomaa vaikka bändin Rush-vaikutteisesta logosta tai kappaleen ”Sabbath” otsikosta. Keulahahmo Johanna Sadoniksen omalaatuisen eteerisen äänen ja kitaristiveteraani Gaz Jenningsin (Cathedral) riffittelyn ansiosta Lucifer ei kuitenkaan ole vain yksi retrobändi muiden joukossa. Olin kuunnellut settilistan kappaleet ennen keikkaa vain kerran Spotifystä, joten ne eivät olleet järin tuttuja, mutta ”Purple Pyramid” nousi esiin upean kitaroinnin ja ”Izrael” melodisemman lähestymistapansa voimin. Sadoniksen esiintyminen oli vangitsevaa ja tuuraajabasisti Alasdair Mitchell teki jopa rokkihypyn rumpukorokkeelta yhden kappaleen lopussa. Luciferin musiikki ei välttämättä löytänyt tietään lavan eteen kerääntyneen vaatimattoman kokoisen väkijoukon sydämiin, mutta minusta se sai uuden fanin.
Pitkän odotuksen jälkeen Paradise Lost nousi lavalle esittämään ”No Hope in Sightin” uudelta albumiltaan, minkä jälkeen bändi sukelsi välittömästi alkuvuosiensa pariin ”Widowin” ja ”Gothicin” muodossa. Tässä vaiheessa yleisöä oli runsaasti paikalla ja useat nyrkit takoivat ilmaa. Ennen murskaavaa ”Terminalia” solisti Nick Holmes sanoi bändin soittavan paljon uutta musiikkia, ja hän pitikin sanansa, sillä The Plague Within oli edustettuna setissä seitsemän kappaleen verran. Yli 25 vuotta kasassa olleelta yhtyeeltä tämä oli rohkea ratkaisu, mutta yleisö reagoi hyvin tuoreeseen materiaaliin, joten death metal -elementtien paluu oli selvästi suomalaisfanien mieleen. Paradise Lost myös nautti uusien kappaleiden esittämisestä – kaksi niistä kuultiin encoressa, ja kun Holmesin kysymys ”do you wanna hear another new song?” sai myöntävän vastauksen, hän totesi: ”Correct answer!” The Plague Withinin monipuolisuus kävi parhaiten ilmi, kun yhtye soitti uransa nopeimman ja hitaimman kappaleen – ”Flesh from Bone” ja ”Beneath Broken Earth” – perätysten. Tunnelman muutos oli raju, mutta toimiva.
Valitettavasti olin kuullut lähes kaikki bändin soittamat vanhat biisit jo ensimmäisellä Paradise Lost -keikallani Tampereella kaksi vuotta sitten. Lisäksi Holmesin puhdas laulu kuulosti melko heikolta, vastapainona vahvalle murinalle ”Gothicissa” ja uusissa kappaleissa. Miksaus ei myöskään auttanut asiaa, sillä miehen ääni jäi nauhalta tulleiden taustalaulujen jalkoihin ”Requiemin” ja ”Faith Divides Us – Death Unites Usin” aikana. ”Enchantmentin” väliosassa Holmes jätti korkeimman nuotin kokonaan väliin ja unohti sanat kappaleen lopussa. Tästä ilmeisesti ärtyneenä hän muutti viimeisen rivin muotoon ”All I need is a fucking excuse.” Holmes ei koskaan ole ollut järin tasainen live-esiintyjä, mutta muistan hänen laulaneen voimakkaammin ja vähemmän nuotin vierestä kaksi vuotta sitten, varsinkin klassikkobiisissä ”As I Die”. Toisaalta voi olla, että tuolloin arviointiani sumensi innostus bändin näkemisestä ensi kertaa, ja hänen edukseen on sanottava, että setin tanssittavassa päätöskappaleessa ”Say Just Words” laulu sujui hyvin.
Bändin soitto sujui ja vararumpali Väyrynen teki ihailtavaa työtä Erlandssonin roolin täyttämisessä. Hän pysyi pitkälti uskollisena alkuperäisille kappaleille, mutta lisäsi myös leuat auki loksauttaneita fillejä ”Gothiciin”. Kotikentällä soittaminen oli selvästi iso juttu, mikä näkyi nuoren miehen energiassa. Niin tai näin, bändin konkarit olivat omia tyypillisiä itsejään: basisti Steve Edmondson keskittyi soittoon, rytmikitaristi Aaron Aedy nyki kaljua päätään, soolokepittäjä Greg Mackintosh hoiti soolonsa ja melodiansa täsmällisesti heiluttaen samalla rastojaan ja Nick Holmes tarjosi näytteitä kuivasta brittihuumoristaan biisien välillä. Esimerkiksi encoren aikana mies maistoi Lapin Kultaa ja ”niin ja näin” -naamaa näytettyään julisti sen olevan parempaa kuin ruotsalainen olut.
Paradise Lost osoitti olevansa bändi, joka voi ylpeydellä luottaa uuteen materiaaliinsa livetilanteessa, mutten kuitenkaan voi olla ihmettelemättä, miksi 14 albumia julkaissut yhtye tukeutuu niin kapeaan valikoimaan kappaleita back-katalogistaan. Sain tietää, että vain kaksi iltaa aiemmin Göteborgissa bändi oli soittanut ”The Painlessin” ensimmäistä kertaa 23 vuoteen – tällaiset yllätykset olisivat tehneet Helsingin-keikasta erityisemmän ja vähemmän rutiininomaisen. Toivon mukaan seuraavalla Suomen-vierailulla Paradise Lostin setissä kuullaan joitain erikoisuuksia ja Holmesin ääni on paremmassa iskussa.
Written by Wille Karttunen
Musicalypse, 2015
OV: 7361
Recent posts
[recent_post_carousel design=”design-1″]
