OPETH‘s “Sorceress“ tour didn’t reach Finland last year, although mainman Mikael Åkerfeldt had said they would come to Helsinki. Luckily this year, the Swedish progsters made up for it by announcing a show at Finlandia-talo – yet another addition to the list of prestigious venues in the band’s touring history. They were joined by HEXVESSEL, the Finnish-English psychedelic folk rock group. Musicalypse was present on October 16th to see how the two bands’ music would come alive in an all-seated venue. Check out the full gallery here.
Scroll down to read in Finnish.
Starting back in 2014, I’ve seen OPETH once a year up until now, so I was happy to continue the tradition. This was also a good reason to visit Finlandia-talo for the first time – APOCALYPTICA had played there before, but they’re in a bubble of their own due to the use of cellos, so OPETH would be the first metal band with guitars to play at the concert hall. Having admired Alvar Aalto‘s architecture for a bit, we went in and started waiting for the first band of the night.
HEXVESSEL is one of the numerous groups that I’ve heard of but never actually listened to. I had reviewed the latest album by GRAVE PLEASURES, frontman Mat McNerney‘s other band, but obviously HEXVESSEL is a totally different beast. While HEXVESSEL‘s songs sounded interesting, their 30-minute set flew by so quickly that it felt like it was over before it had even begun properly and left very little room for natural interaction between the band and the audience, so it was hard to judge their music fairly based on this show alone. Besides, the lighting was very static and minimalistic, and they were plagued by the bad sound – the PA volume was so low that the acoustic sound of the drums bled through and covered up the rest of the instruments in a distracting way. I had heard criticism for Finlandia-talo‘s acoustics before, but I had no idea that a band could sound that bad in the concert hall. However, from what I could make out, the songs were nicely varied with both atmospheric and rocking moments, and McNerney‘s Robert Smith [THE CURE]-like voice worked surprisingly smoothly with this kind of music. “When I’m Dead” in particular was a smart pick to close the set with, as it was very immediate and catchy. I’ll have to check out some of HEXVESSEL‘s studio material to get a better idea of what their music is like when half the mix doesn’t consist of the drums alone.
Although OPETH‘s lineup and music have changed over the years, the one constant fixture in the band’s live shows is the intro, “Through Pain to Heaven,” by Popol Vuh. At 20:00, the familiar music started playing and the audience was greeted by bassist Martin Mendez, drummer Martin “Axe” Axenrot, and keyboardist Joakim Svalberg, who launched into the title-track of Sorceress. They were soon joined by the guitar tandem of Mikael Åkerfeldt and Fredrik Åkesson, who started the chugging the heavy main riff. The song sounded crushing just like on the album, although Åkerfeldt held back a little vocally and didn’t go all out with raspy singing. An extended spooky sound effect break, which allowed time for a guitar change, led into “Ghost of Perdition.” I was happy to hear it again, having missed the first half of the song while queuing to the cloakroom and finding my seat at Kulttuuritalo 2 years ago. Svalberg‘s backing vocals were on point and Axenrot‘s drumming was relentless, although the quiet volume of Åkerfeldt‘s microphone made it a little hard to make out his growls, which were quite probably the first ever uttered on the Finlandia-talo stage.
The classic “Demon of the Fall” – a song that had been, “written in a hostel in the anus of Sweden: Gothenburg” according to Åkerfeldt – sounded considerably better than at last year’s Monsters of Rock event due to the better mix, but it was performed slightly routinely. Maybe Åkerfeldt‘s joke about the song being “a bit dull to be honest” was a Freudian slip with an ounce of truth to it, and it might be a good idea to retire it for a few years. “The Wilde Flowers” from the latest album, on the other hand, sounded tight and energetic, and Åkesson‘s fierce solo and the quiet yet uneasy buildup to the explosive conclusion made it the best song of the night. The contemplative “In My Time of Need” offered a nice little respite, and Svalberg‘s Rhodes solo sounded great in place of the slide guitar bit of the studio version. “Cusp of Eternity” brought the energy levels up again, and it’s become a setlist staple for a reason, as it is uptempo and quite catchy. It transitioned directly into the brutal “Heir Apparent,” another song from last year’s poor-sounding Monsters of Rock show that I got a second chance to hear indoors. Åkesson looked like a true rock god while shredding with his foot on the monitor, and the melodic outro was glorious.
Next up was a bit of musical humor, as Åkerfeldt introduced a cover of “You Suffer” by NAPALM DEATH, the world’s shortest song. After it had been played, someone shouted: “Play it again!” Åkerfeldt‘s response was, “why not?” and hence the burst of grindcore graced the concert hall for a second round. The genre exploration continued with the “cock rock” tune, “Era,” from the latest album, which was a last-minute addition to the setlist that the band had rehearsed in the soundcheck. I doubt the average listener noticed that though, as it was performed with precision, and Axenrot in particular was on fire, pounding his drums like a madman. As a response to some audience requests, Åkerfeldt teased the audience with snippets of “Paranoid” [BLACK SABBATH] and “Black Rose Immortal,” as well as “Harvest,” before “The Drapery Falls” closed the main set beautifully. Finally the rhythmic riffage of the traditional encore song, “Deliverance,” sent everyone home with a blast of heaviness.
I was a little worried about OPETH‘s live mix beforehand due to HEXVESSEL‘s poor sound, but in the end they sounded alright, although the vocals were a little low at first. The light show was elaborate, and the patterns reflected onto the walls during “Demon of the Fall” in particular looked cool. Unfortunately, the combination of a Monday evening, a Finnish crowd, and seated venue sucked out all the potential energy on the audience’s part, although the concert hall was almost full of people. The absolute lack of clapping and cheering during “Sorceress,” even in the most quiet moments, was a little awkward, and even later on there were points where Åkesson had to try and encourage people to clap. Before “In My Time of Need,” Åkerfeldt announced that at one point he would stop singing and let the audience take over, but despite this the singalong ended up being very subdued. Luckily the applause became more enthusiastic as the show went on and people became at least a bit more engaged, although you could never see more than a handful of fans banging their heads or raising their fists. Åkerfeldt‘s various jokes and stories in between the songs resulted in a lot of laughter and broke the ice as well: after his traditional boasting about Sweden being a superior hockey country, he admitted that he can’t even skate himself, and that the high point of his sports career as a child was getting a package of banana ice cream for being the most valuable player as the goalkeeper in his football team. He also told the fans about the sorry story of “The Drapery Falls” CD single with a 5-minute edit that OPETH‘s American label at the time pushed to get released, despite his skepticism about the song’s radio-friendliness.
Progressive metal isn’t the kind of music you get to hear at Finlandia-talo too often, so OPETH‘s show was certainly a one-of-a-kind experience. Too bad the environment ended up being a little too sterile in terms of audience participation – Kulttuuritalo 2 years ago was better in this regard due to the fact that the whole venue wasn’t seated. Although the band played well and tried their best, the lack of response must’ve eaten away some of their enthusiasm. Additionally, Åkerfeldt admitted that he was a little tired, having just played in Japan 2 days earlier, and I think this showed a bit in his performance. While the show was a good experience musically, I hope next time OPETH will play at a club(s) again – my first OPETH gig at Pakkahuone, Tampere in 2014 remains my favorite, because both the crowd and the band were in a great mood, and there was lots of energy in form of mosh pits and headbanging. Maybe the sabbatical Åkerfeldt has talked about and a bit of a setlist shake-up would also help, as the guys in the band clearly have the most fun playing the newer stuff. Nevertheless, OPETH‘s shows are always worth attending for the great musicianship and Åkerfeldt‘s comedy alone.
Setlist
1. Sorceress
2. Ghost of Perdition
3. Demon of the Fall
4. The Wilde Flowers
5. In My Time of Need
6. Cusp of Eternity
7. Heir Apparent
8. You Suffer (Napalm Death cover)
9. You Suffer (Napalm Death cover)
10. Era
11. The Drapery Falls
12. Deliverance (encore)
Opethin Sorceress-kiertue ei saapunut Suomeen viime vuonna, vaikka johtohahmo Mikael Åkerfeldt oli lupaillut bändin tulevan Helsinkiin. Onneksi Ruotsin progeilijat korvasivat tämän julkistamalla keikan Finlandia-talossa, joka oli jälleen yksi lisäys bändin konserttihistoriasta löytyvien hienojen keikkapaikkojen listaan. Mukana menossa oli myös suomalais-englantilainen psykedeelisen folk rockin sanansaattaja Hexvessel. Musicalypse oli paikalla 16. lokakuuta katsomassa, miten näiden kahden yhtyeen musiikki tulisi eloon pelkillä istumapaikoilla varustetussa salissa.
Vuodesta 2014 alkaen olen nähnyt tähän mennessä nähnyt Opethin aina kerran vuodessa, joten jatkoin perinnettä mielelläni. Tämä oli myös hyvä syy vierailla Finlandia-talossa ensimmäistä kertaa – Apocalyptica oli soittanut paikassa jo aiemmin, mutta kyseinen poppoo on selloineen aivan omassa kuplassaan, joten Opeth olisi ensimmäinen metallibändi, joka soittaisi konserttisalissa kitaroiden kera. Hetken aikaa Alvar Aallon arkkitehtuuria ihailtuamme menimme sisään ja aloimme odottaa illan ensimmäistä bändiä.
Hexvessel on yksi lukuisista bändeistä, joista olen kuullut, mutta joita en ole kuunnellut. Olin toki arvostellut keulahahmo Mat McNerneyn toisen pumpun, Grave Pleasuresin, levyn, mutta Hexvessel on tietysti aivan oma lukunsa. Vaikka Hexvesselin biisit kuulostivat mielenkiintoisilta, sen puolituntinen setti oli ohitse niin pian, että se tuntui päättyneen ennen kuin oli edes päässyt kunnolla alkuun ja jätti niin vähän tilaa luonnolliselle vuorovaikutukselle bändin ja yleisön välillä, että musiikkia oli vaikea arvioida reilusti pelkästään tämän esityksen perusteella. Lisäksi valot olivat melko staattiset ja minimalistiset, ja musiikkia varjostivat huonot soundit – PA:n äänenvoimakkuus oli niin matala, että rumpujen akustinen pauke kuului läpi ja peitti muut soittimet alleen häiritsevästi. Olin kuullut kritiikkiä Finlandia-talon akustiikkaa kohtaan, mutten tiennyt että yhdenkään bändin soundit salissa voisivat olla näin huonot. Sikäli kun sain soitosta selvää, kappaleet olivat mukavan vaihtelevia, sisältäen niin tunnelmointia kuin rokkaavuutta, ja McNerneyn robertsmithmainen ulosanti toimi yllättävän luontevasti tällaisessa musiikissa. “When I’m Dead” oli erityisesti hyvä valinta keikan lopetukseksi, sillä se oli hyvin helposti omaksuttava ja tarttuva ralli. Pitääpä tsekata Hexvesselin studiomateriaalia, jotta voin saada paremman käsityksen siitä, miltä sen musiikki kuulostaa kun puolet miksauksesta ei koostu ainoastaan rummuista.
Vaikka Opethin kokoonpano ja tyyli ovat vaihdelleet vuosien mittaan, yhtenä pysyvänä elementtinä bändin live show’ssa on ollut intronauhana toimiva Popol Vuhin “Through Pain to Heaven”. Iltakahdeksalta tuttu musiikki alkoi soimaan, ja basisti Martin Mendez, rumpali Martin :”Axe” Axenrot ja kosketinsoittaja Joakim Svalberg tervehtivät yleisöä ja ponkaisivat käyntiin Sorceressin nimikkoraidan. Pian mukaan liittyi Mikael Åkerfeldtin ja Fredrik Åkessonin kitaraparivaljakko, ja pääriffin jytinä alkoi. Biisi kuulosti jyräävältä kuten levylläkin, vaikka Åkerfeldt hieman pidätteli laulun suhteen eikä revitellyt raspillaan täysin palkein. Aavemaisista ääniefekteistä koostunut tauko, jonka aikana kitarat vaihtuivat toisiin, johdatteli “Ghost of Perditionin” pariin. Olin iloinen saadessani kuulla biisin uudelleen, sillä kaksi vuotta sitten Kulttuuritalolla sen ensmmäinen puolisko jäi väliin narikassa jonottaessa ja omaa paikkaa etsiessä. Svalbergin taustalaulut olivat kohdillaan ja Axenrotin takominen sinnikästä, mutta Åkerfeldtin mikrofonin alhainen volyymi teki hänen murinoistaan – mitä todennäköisimmin ensimmäisistä Finlandia-talon lavalta kuulluista sellaisista – hieman hankalasti erottuvia.
Klassikkobiisi “Demon of the Fall” – joka Åkerfeldtin mukaan oli “written in a hostel in the anus of Sweden” eli Göteborgissa – kuulosti huomattavasti paremmalta kuin viime vuoden Monsters of Rock -tapahtumassa parempien soundien ansiosta, mutta se soitettiin hieman rutiininomaisesti. Kenties Åkerfeldtin vitsailu kappaleen lievästä tylsyydestä oli freudilainen lipsahdus, jossa oli totuuden siemen, ja biisin laittaminen jäähylle pariksi vuodeksi voisi olla hyvä idea. “The Wilde Flowers” tuoreimmalta albumilta sen sijaan kuulosti tiukalta ja energiseltä, ja Åkessonin raivokas soolo ja hiljaisen levoton nostatus räjähtävään lopetukseen tekivät siitä illan kohokohdan. Pohdiskeleva “In My Time of Need” tarjosi mukavan pienen hengähdystauon, ja Svalbergin Rhodes-soolo kuulosti hyvältä studioversion slide-kitaroinnin paikalla. “Cusp of Eternity” nosti energiatasoa jälleen ylös, ja siitä on tullut vakiokappale hyvästä syystä, tarttuvuutensa ja menevyytensä vuoksi. Tästä siirryttiin suoraan brutaaliin “Heir Apparentiin”, joka oli toinen viime vuoden Monsters of Rock -keikalla huonoista soundeista kärsinyt biisi, joka sai nyt revanssin sisätiloissa. Åkesson näytti oikealta rokkijumalalta tiluttaessaan jalka monitorilĺa, ja melodinen outro oli kunniallisen kuuloinen.
Seuraavaksi oli vuorossa musiikillista huumoria, kun Åkerfeldt esitteli Napalm Death -cover “You Sufferin”, joka on tunnetusti maailman lyhyin kappale. Kun se oli soitettu, joku halusi kuulla sen uudelleen – Åkerfeldtin vastaus oli “why not?”, ja näin konserttisalissa ilmoille kajahti toinen kierros grindcorea. Genretutkiskelu jatkui “cock rockia” edustavan “Eran” voimin; tämä oli viime hetken lisäys settilistaan, jota bändi oli treenannut soundcheckissä. Arvelen kuitenkin, ettei keskivertokuulija huomannut tätä, sillä ralli vedettiin läpi tarkkuudella, ja varsinkin Axenrot oli liekeissä paukuttaessaan rumpujaan mielettömästi. Yleisön pyynnöstä Åkerfeldt tarjoili lyhyitä pätkiä “Paranoidista”, “Black Rose Immortalista” sekä “Harvestista” ennen kuin “The Drapery Falls” päätti setin kauniisti. Lopuksi perinteinen, rytmisesti riffittelevä encoreralli “Deliverance” lähetti ihmiset kotiin raskaalla jyräyksellään.
Olin hieman huolestunut Opethin saliäänestä etukäteen Hexvesselin kehnojen soundien vuoksi, mutta lopulta se kuulosti kelvolliselta, vaikka laulu oli alussa hieman hiljalla. Valoshow oli huoliteltu, ja erityisesti seinille heijastuneet kuviot “Demon of the Fallin” aikana näyttivät upeilta. Valitettavasti maanantai-ilta, suomalainen yleisö ja istumapaikat osoittautuivat kohtalokkaaksi yhdistelmäksi energian kannalta, vaikka tupa oli melkein täynnä. “Sorceressin” aikana yleisössä vallinnut täysi äänettömyys hiljaisimmissakin kohdissa oli hieman vaivaannuttavaa, ja myöhemminkin Åkessonin piti rohkaista ihmisiä taputtamaan mukana. Ennen “In My Time of Needia” Åkerfeldt ilmoitti, että yhdessä kohtaa hän lopettaisi laulamisen hetkeksi ja siirtäisi vastuun yleisölle, mutta tästä huolimatta yhteislaulu jäi hyvin vaatimattomaksi. Onneksi aplodit kuitenkin muuttuivat innokkaammiksi illan edetessä, ja yleisö oli hieman paremmin läsnä, vaikkei heiluvia päitä ja nyrkkejä näkynytkään kuin yhden käden sormilla laskettava määrä. Åkerfeldtin vitsit ja tarinat saivat kuitenkin monessa kohtaa aikaan naurunremakan, mikä niin ikään rikkoi jäätä: kerskailtuaan perinteiseen tapaansa Ruotsin olevan Suomea parempi jääkiekossa, hän myönsi ettei osaa edes luistella itse ja muisteli lapsuutensa urheiluaikojen kohokohdan olleen banaanijäätelöpaketin voittaminen palkintona parhaan pelaajan tittelistä hänen ollessaan jalkapallojoukkueen maalivahtina. Hän kertoi myös onnettoman tarinan 5-minuuttisen leikatun version sisältävästä “The Drapery Falls” -CD-singlestä, jonka julkaisua Opethin silloinen levy-yhtiö Amerikassa ajoi eteenpäin, vaikka miehellä itsellään oli epäilyksiä kappaleen radioystävällisyydestä.
Progressiivinen metalli ei ole musiikkia, jota Finlandia-talossa kuulee turhan usein, joten Opethin keikka oli ehdottomasti omalaatuinen kokemus. Oli harmillista, että ympäristö oli hieman turhan steriili yleisön läsnäolon kannalta – Kulttuuritalo oli parempi paikka kaksi vuotta sitten tässä mielessä, sillä sali ei koostunut kokonaan istumapaikoista. Vaikka bändi soitti hyvin ja yritti parhaansa, vastakaiun puute varmasti söi hieman innostusta. Lisäksi Åkerfeldt myönsi olevansa hieman väsynyt, sillä bändi oli soittanut Japanissa vain kakdi päivää aiemmin, ja tämä heijastui hieman hänen esiintymiseensä. Vaikka keikka oli musiikillisilta ansioiltaan hyvä kokemus, toivon mukaan Opeth soittaa ensi kerralla jälleen klub(e)issa – ensimmäinen Opeth-keikkani Tampereen Pakkahuoneella vuonna 2014 on yhä suosikkini, koska tuolloin seä bändillä että yleisöllä oli lämmin tunnelma, ja energisyys näkyi moshpittien ja lukuisien heiluvien päiden muodossa. Ehkä myös sapattivuosi, josta Åkerfeldt on puhunut, sekä pieni settilistan uudistaminen voisivat tehdä terää, sillä bändin jäsenillä oli selvästi eniten hauskaa uudempaa tuotantoa soittaessa. Oli miten oli, Opethin keikat ovat aina näkemisen arvoisia jo pelkästään mahtavan soiton ja Åkerfeldtin komiikan ansiosta.
Written by Wille Karttunen
Musicalypse, 2017
OV: 4749
Photos by Charlotta Rajala
