Last November, OPETH announced that they would play a 25th anniversary show in London in October 2015. OPETH’s previous anniversary tour (Evolution XX in 2010) had only included a handful of dates, and I dared not dream of a show in Helsinki. However, little by little, more performances were announced, and finally a concert in Helsinki was confirmed for October 6th. “Ghost Reveries” is my favorite OPETH album (or observation, as the booklet says), so it would be an understatement to say I was pumped to hear it in full, along with a second set of songs from the rest of the Swedes’ proggy discography as icing on the cake. Check out the full gallery here.
Scroll down to read in Finnish.
Due to some unfortunate mishaps with public transport, I didn’t arrive at Kulttuuritalo until less than 10 minutes before the show was scheduled to start. I wasn’t the only latecomer, though, as there was still a long line outside the venue. The cloakroom line was painfully slow, but luckily the band seemed to have acknowledged the late-arrivers and took the stage at 19:10 instead of 19:00. I finally found my way to my seat in the middle of “Ghost of Perdition”: this time at Kulttuuritalo would be different for me than the DREAM THEATER show in August, as back then I’d been standing. The venue was packed due to being sold out (or very near to it), so there clearly was a lot of interest in the show.
As expected, the “Ghost Reveries” set didn’t disappoint, though before “Beneath the Mire,” frontman Mikael Åkerfeldt warned us that the song “went like shit” when they played it for the first time on the opening night of the tour in Stockholm. Although this was just the second show, I didn’t notice any blatant screw-ups at any point, which goes to show how skilled the musicians in the band are. Speaking of musicianship, the psychedelic “Atonement” ended with an extended jam, during which keyboardist Joakim Svalberg and guitarist Fredrik Åkesson got to show off their chops with brilliant solos.
The moment I’d especially been looking forward to was “Harlequin Forest,” which is my favorite song on the album. The band nailed the heavy rhythmic part at the end, and much to my surprise they even played the hidden track “Reverie,” which is heard before “Harlequin Forest” on the album. The drumless ballad, “Hours of Wealth,” gave Åkerfeldt a chance to show what a soulful singer and guitarist he is. The diabolic video track, “The Grand Conjuration,” seemed to be the last good song on the album for many, as several people headed out during the underrated closer, “Isolation Years” – shame on them! After that tune it was time for a 30-minute break.
At the start of the show, Åkerfeldt had joked that everyone had probably looked up the second set on the internet. However, I hadn’t given in to temptation because I wanted to be surprised. The first song after the intermission was “Eternal Rains Will Come,” which had been the opener for every OPETH show for a year already. As usual, it was followed by “Cusp of Eternity,” which seems to have become a good live song, thanks to its straightforward drive. After a long distorted organ note, the band kicked into “The Leper Affinity” from the classic “Blackwater Park” (2001). The song had people banging their heads and was clearly what the audience had waited for, but unfortunately drummer Martin “Axe” Axenrot played the double-bass parts pretty slowly, which took away some of the song’s ferocity.
The mellow yet ominous “To Rid the Disease” was a good setlist pick for a venue like Kulttuuritalo and featured great backing vocals by Åkesson. “I Feel the Dark” was the first real surprise for me, because it hadn’t been in any OPETH sets earlier this year and sounded heavier than I’d expected, though it didn’t seem to be a hit among the metalheads. It was followed by yet another new song, “Voice of Treason.” Åkerfeldt once again warned that the song might “sound like shit,” because they didn’t have an orchestra playing with them. The climactic ending sounded good live, but it’s true that the song was missing something because of the lack of strings. Then it was time for the next big surprise of the evening, “Master’s Apprentices.” I’d expected OPETH to represent “Deliverance” (2002) with its title-track as always, but it was great to hear the “Morbid Angel meets The Beatles” song, which happens to be one of my personal favorites and includes gorgeous vocal harmonies amidst all the brutal riffing. That’s why it was disappointing when the band said “thank you” and exited the stage, just after the energy level had gone up.
The wait for the encore wasn’t long; according to Åkerfeldt, he had to go to the toilet. During the band introduction, Martin Mendez played a short but sweet bass solo and Åkerfeldt introduced himself as Åke, as a response to the constant “Åke!” shouts that had been heard throughout the show. After that, the familiar humming from “The Lotus Eater” was received with a roar of approval. The schizophrenic tune was fun, but I’d heard it last year already, and a classic like “Demon of the Fall” would’ve been a better closer.
I left the show with mixed feelings because of the setlist: this was supposed to be a 25th anniversary concert, but not a single song from the 90s was played. Adding insult to injury was the fact that on the Facebook page of the event it’d been announced that the second set would be 120 minutes long, but in fact OPETH played for an hour and 20 minutes after the intermission. You’d think that after a 30-minute break the band could’ve pulled off two hours of music, especially when bands like RUSH and DREAM THEATER take shorter breaks, although the members of both bands are older and play more technical music.
On the plus side, the visual side of the show was great, as there was a big screen with visuals for each song. For the most part they were animated patterns or pieces of Travis Smith’s album artwork, and during “The Grand Conjuration” there were stills from the song’s music video – nothing too showy, but the projections served their purpose, enhancing the show. For the first set, the band also had candles on stage, which added to the atmosphere.
OPETH performed well, but the members seemed less relaxed than last year when I saw them at Pakkahuone in Tampere. This probably stemmed from the fact that the band hadn’t gotten into the routine yet, having played only one show on the tour. The less-intimate setting of Kulttuuritalo was a great fit for the soft songs and sections, but I think the heavy material and the interaction between the band and the crowd suffered in this environment. Luckily Åkerfeldt’s humor wasn’t absent, as he told us that the band’s backstage antics were tame compared to MÖTLEY CRÜE – he’d only had a cup of coffee during the intermission. He also said that a fan had given him a gift, but it was a copy of an album by TASAVALLAN PRESIDENTTI that he already owned. He hinted that he’s looking for the original pressings of two HAIKARA albums – Finnish prog fans, take note!
All-in-all, the show was good, but unfortunately the second half didn’t measure up to the brilliance of the “Ghost Reveries” set. I wish the band would at least have played something from “My Arms, Your Hearse” (1998) and “Still Life” (1999) instead of doing three songs from “Pale Communion” (2014). I like newer OPETH as well, but that was way too much for a set that was supposed to span the band’s entire career. Hell, they played more old songs on the actual Pale Communion tour! That said, it’s always a pleasure to see OPETH play its dynamic and adventurous music live, even if the setlist isn’t ideal and the venue not the most suitable.
Setlist
1. Ghost of Perdition
2. The Baying of the Hounds
3. Beneath the Mire
4. Atonement
5. Reverie/Harlequin Forest
6. Hours of Wealth
7. The Grand Conjuration
8. Isolation Years
Intermission
9. Eternal Rains Will Come
10. Cusp of Eternity
11. The Leper Affinity
12. To Rid the Disease
13. I Feel the Dark
14. Voice of Treason
15. Master’s Apprentices
16. The Lotus Eater (encore)
Viime vuoden marraskuussa Opeth ilmoitti soittavansa 25-vuotisjuhlakeikan Lontoossa lokakuussa 2015. Opethin edelliseen juhlakiertueeseen (Evolution XX vuonna 2010) sisältyi vain noin kädellisen verran päivämääriä, enkä voinut edes haaveilla Helsingin-keikasta. Esiintymisiä julkistettiin kuitenkin lisää pikkuhiljaa ja lopulta keikka Helsingissä varmistui lokakuun 6. päivälle. Ghost Reveries (2005) on suosikkialbumini Opethilta, joten olin innoissani päästessäni kuulemaan sen kokonaan, ja ruotsalaisten muusta progeilevasta tuotannosta kappaleita sisältävä toinen setti olisi vielä kirsikkana syntymäpäiväkakun päällä.
Julkisen liikenteen kanssa sähläämisen vuoksi en kerennyt Kulttuuritalolle ennen kuin kymmenisen minuuttia ennen keikan ilmoitettua alkamisaikaa. En ollut kuitenkaan ainut mattimyöhäinen, sillä keikkapaikan ulkopuolella oli yhä pitkä jono. Narikkajono oli tuskallisen pitkä, mutta onneksi bändi vaikutti ottavan huomioon myöhään saapuneet ja nousi lavalle vasta noin 19:10. Löysin oman istumapaikkani vihdoin ”Ghost of Perditionin” puolivälissä. Tämä kerta Kulttuuritalolla oli erilainen kuin elokuun Dream Theater -keikka, jolla minulla oli ollut seisomapaikka. Talo oli täynnä väkeä, joten keikkaan oli selvästi kiinnostusta.
Odotetusti Ghost Reveries -setti ei ollut pettymys, vaikka ennen ”Beneath the Mirea” keulahahmo Mikael Åkerfeldt varoitti biisin menneen huonosti, kun se soitettiin ensi kertaa kiertueen avauskeikalla Tukholmassa. Vaikka tämä oli vasta toinen esiintyminen, en huomannut mitään merkittäviä soittomokia, mikä kertoo jotain yhtyeen muusikoiden taidoista. Niistä puheen ollen, psykedeelinen ”Atonement” päättyi pidennettyyn jamiin, jonka aikana kosketinsoittaja Joakim Svalberg ja kitaristi Fredrik Åkesson pääsivät näyttämään kyntensä upeiden soolojen parissa.
Erityisesti odottamani hetki oli ”Harlequin Forest”, joka on suosikkibiisini albumilla. Bändi hoiti raskaan ja rytmisen lopetuksen onnistuneesti ja suureksi yllätyksekseni soitti myös piiloraidan ”Reverie”, joka kuullaan levyllä ennen ”Harlequin Forestia”. Rummuton balladi ”Hours of Wealth” antoi Åkerfeldtille mahdollisuuden esitellä sielukasta lauluaan ja kitaransoittoaan. Pirullinen videoraita ”The Grand Conjuration” vaikutti olevan monille levyn viimeinen hyvä kappale, sillä lukuisat ihmiset suuntasivat ulos salista aliarvostetun lopetuskappaleen ”Isolation Years” aikana – saisivat hävetä! Tämän kappaleen jälkeen oli puolituntisen tauon aika.
Keikan alussa Åkerfeldt oli vitsaillut arvelevansa kaikkien katsoneen toisenkin setin sisällön netistä. En ollut kuitenkaan antautunut kiusaukselle, koska halusin settilistan yllättävän minut. Ensimmäinen väliajan jälkeinen kappale oli ”Eternal Rains WIll Come”, joka oli ollut jokaisen Opeth-keikan avausbiisinä jo lähes vuoden ajan. Tyypilliseen tapaan sitä seurasi ”Cusp of Eternity”, josta vaikuttaa tulleen hyvä livekappale suoraviivaisen draivinsa ansiosta. Pitkän säröurkunuotin jälkeen bändi siirtyi ”The Leper Affinityyn” klassikkolevy Blackwater Parkilta (2001). Biisi sai päät heilumaan ja oli selvästi yleisön odottama, mutta valitettavasti tuplabasariosuudet kulkivat rumpali Martin ”Axe” Axenrotilta melko hitaasti, mikä söi hieman kappaleen raivokkuutta.
Rauhallinen mutta uhkaava ”To Rid the Disease” oli hyvä valinta soitettavaksi Kulttuuritalon kaltaisessa paikassa ja Åkessonin taustalaulut sujuivat hienosti. ”I Feel the Dark” oli illan ensimmäinen oikea yllätys, sillä sitä ei ollut soitettu aiemmin tänä vuonna ja se kuulosti odotettua raskaammalta, vaikkei ollutkaan hitti metallifanien keskuudessa. Sitä seurasi jälleen yksi uusi kappale, ”Voice of Treason”. Åkerfeldt varoitti tämänkin kappaleen kuulostavan mahdollisesti surkealta, tällä kertaa siksi ettei mukana ollut orkesteria. Biisin kliimaksi kuulosti hyvältä livenä, mutta jotain kieltämättä jäi uupumaan jousien puutteen vuoksi. Seuraavaksi oli vuorossa illan toinen iso yllätys, ”Master’s Apprentices”. Olin olettanut bändin edustavan Deliverancea (2002) tuttuun tapaan sen nimikkoraidalla, mutta oli hienoa kuulla tämä Morbid Angelia ja Beatlesia yhdistelevä kappale, joka sattuu olemaan yksi henkilökohtaisista suosikeistani. Siksi olikin pettymys, kun yhtye kiitti ja poistui lavalta, juuri energian kohottua.
Encoren odotus ei ollut pitkä, koska Åkerfeldtin piti omien sanojensa mukaan käydä vessassa. Bändin esittelyn aikana kuultiin Martin Mendezin bassosoolo, ja Åkerfeldt esitteli itsensä Åkena, vastauksena jatkuviin ”Åke!”-huutoihin. Tämän jälkeen yleisö vastasi ”The Lotus Eaterin” tuttuun alkuhyräilyyn raikuvin suosionosoituksin. Vaikka skitsofreeninen kappale olikin hyvä, olin kuullut sen jo vuotta aikaisemmin, ja ”Demon of the Fallin” kaltainen klassikko olisi ollut parempi lopetus.
Lähdin keikalta ristiriitaisin tuntein settilistan vuoksi: tämän oli tarkoitus olla 25-vuotiskeikka, mutta 90-luvulta ei soitettu mitään. Suolaa haavoihin lisäsi se, että tapahtuman Facebook-sivulla oli ilmoitettu toisen setin kestävän 120 minuuttia, mutta Opeth soitti vain tunnin ja 20 minuuttia väliajan jälkeen. Puolituntisen väliajan jälkeen bändin olisi luullut jaksavan soittaa vielä kaksi tuntia, varsinkin kun Rushin ja Dream Theaterin kaltaiset yhtyeet pitävät lyhyempiä taukoja, vaikka niiden jäsenet ovat vanhempia ja soittavat teknisempää musiikkia.
Plussana mainittakoon, että keikan visuaalinen puoli oli hieno, sillä lavalla oli iso ruutu, jolla näytettiin videoita ja kuvia jokaisen kappaleen aikana. Ne olivat suurimmaksi osaksi animoituja kuvioita tai palasia Travis Smithin kansitaiteesta, ja ”The Grand Conjurationin” aikana näytettiin still-kuvia kappaleen musiikkivideosta – ei mitään prameaa, mutta kuvitukset palvelivat tarkoitustaan tehostamalla esitystä. Ensimmäisen setin aikana lavalla oli myös kynttilöitä, jotka toivat lisää tunnelmaa.
Opeth soitti hyvin, mutta bändin jäsenet vaikuttivat vähemmän rennoilta kuin viime vuonna Tampereen Pakkahuoneella. Tämä oli luultavasti alkukankeutta, koska kiertuetta oli takana vain yhden esiintymisen verran. Kulttuuritalon vähemmän intiimi ympäristö sopi pehmeämpiin kappaleisiin ja osiin, mutta raskas materiaali ja vuorovaikutus bändin ja yleisön välillä kärsivät. Onneksi Åkerfeldtin huumori ei ollut kateissa, sillä hän sanoi, että yhtyeen takahuonekäyttäytyminen on kesyä Mötley Crüeen verrattuna: hän oli juonut vain kupillisen kahvia väliajalla. ”Åke” kertoi myös saaneensa fanilahjan, mutta se oli Tasavallan Presidentti -levy, joka hänellä oli jo hyllyssään. Hän vinkkasi etsivänsä alkuperäispainoksia kahdesta Haikaran albumista – suomiprogen ystävät, huomio!
Keikka oli kaikkiaan hyvä, mutta valitettavasti toinen puolisko ei yltänyt Ghost Reveries -setin loistoon. Bändi olisi voinut soittaa ainakin jotain My Arms, Your Hearselta (1998) ja Still Lifeltä (1999) kolmen Pale Communion -raidan sijaan. Pidän myös uudemmasta Opethista, mutta tuo oli liikaa setissä, jonka oli tarkoitus olla yhtyeen koko uran kattava. Hitto vieköön, jopa varsinaisella Pale Communion -kiertueella kuultiin enemmän vanhoja biisejä! Täytyy kuitenkin sanoa, että on aina mukavaa nähdä Opeth soittamassa dynaamista ja seikkailukasta musiikkiaan livenä, vaikkei settilista olisikaan ihanteellinen ja keikkapaikka kaikkein soveliain.
Written by Wille Karttunen
Musicalypse, 2015
OV: 7148
Recent posts
[recent_post_carousel design=”design-1″]
