20-23.6.2018 Nummirock @ Nummijärvi, Kauhajoki (Musicalypse Archive)


Midsummer, along with Christmas, is probably the holiest of annual festivities for us Finns. Celebrated on the shores of Kauhajoki’s lake, Nummijärvi, Nummirock has offered an alternative for a quiet weekend at the summer cabin for over 30 years already. Over the years, the event has become a concept for its attendees, as people arrive to the camping area several days before the festival even starts, the party continues throughout the Midsummer week, and it’s a respectable feat to see three or more bands. This year’s Nummirock was already the tenth for me, and we began our journey towards Southern Ostrobothnia on Wednesday morning. Check out the gallery here.

Scroll down to read in Finnish

Day 1

When I was young, Nummirock used to be a 2½ day festival: on Thursday evening, the beer tent hosted a couple of bands, and two whole festival days followed. A couple of years ago, Nummirock decided to expand to a 4-day event to celebrate their 30th anniversary, and the situation has remained the same since, so this year the beer tent evening was Wednesday. Mikkeli-based HANGING GARDEN had the honor of opening the festival; I’ve had numerous (unused) chances to see them live before, so I decided to go check them out, and the band’s hour-long set went by smoothly. Their melodic doom metal isn’t the most original type of stuff out there, but their compositions and arrangements were quite exquisite and the stage presence excellent.

Nummirock is about optimizing one’s alcohol intake, so I had to skip VERIKALPA in favor of drinking beer at our camp, but BARATHRUM couldn’t be missed. Quite a few festivalgoers had the same thought, as the beer tent was totally packed – I had trouble fitting in, let alone seeing anything that was going on at the stage. BARATHRUM is a kind of Finnish legend – the list of the band’s former members is enormous, but the group, led by Janne “Demonos” Sova, has made a decently consistent career of their mid-tempo black metal. The last time I saw them, Sova had to do the show sitting in a wheelchair after breaking his leg, but this time the man was in good shape and the rest of the band also played better than a few years ago. The set featured songs from their first demos all the way to the latest “Fanatiko” record, classics like “Last Day in Heaven” naturally included. According to Sova, this was his 19th Nummirock: congratulations for the track record!

Day 2

Thursday presented itself as partly cloudy, and all the wind and rainfall forecasted for the rest of the week hadn’t fortunately shown itself yet. We had time to go swimming at the beach camp, and Nummijärvi didn’t fail this year around – the water was as cold as last year. We had a few hours to prepare for the first band of the day, KALMAH, but I was already worried about my stamina… no matter how you looked at the timetables, it seemed that almost every band on Thursday was worth seeing.

KALMAH started off on the Inferno stage at 15:00. The band decided to start with a bang and played “Swamphell” first, but the effect was drowned because of the stage mix – it sounded like literally nothing was being done at the mixing booth. Fortunately, Pekka Kokko was just as cringe-worthy with his in-between jokes, and it’s just an established fact that KALMAH can play anything they wish live and every song is still a hit. Their latest “Palo” record was nicely featured in the set, and even though it has polarized their fanbase, I feel that the album is a good continuation to their already of-quality discography. Traditionally, “Hades” was their last song. A good show once again!


I had seen HAVUKRUUNU in Steelfest last month, and this time around they seemed to be even more intense. I only had time to check out the first few songs before returning to our camp, but the brand new track, ”Ja kohta on yö,” surely nods towards a strong followup to their latest “Kelle surut soi” record from last year.

The Tampere-based MEDEIA was in a pinch on the Inferno stage. Their previous vocalist, Keijo Niinimaa [ROTTEN SOUND], quit the band because of his other commitments, and the band snatched Frans Aalto to replace him, as Aalto had done quite convincing vocal covers of their songs on YouTube. MEDEIA played as the first main stage band in 2014’s Nummirock, and Aalto was quite a shy performer back then, so I was enthusiastic to see how he’d improved… and unfortunately I have to say not that much. As a growler, Aalto is clearly on par with Niinimaa, but any kind of interaction with the audience is still pretty challenging – his speeches were awkwardly apologetic, and his overall silliness was pretty unneeded, as everyone present was committed to support MEDEIA in the light-showering rain. The rest of the band played their stuff as convincingly as ever and their setlist was a great mix of old and new songs, so as a whole, the show had a positive vibe to it. As an act of pure idiotism during the show, someone threw their still lit cigarette to a hollowed-out birch stump near the stage. When extinguished, the cavity already let out a lot of smoke and the inside was totally charred. We’re smarter than this, all right?


Before going for a refill at the camp, I checked out a few songs from MORS SUBITA’s set. The band’s stage presence and material were clearly top-notch, though totally uninteresting for me – had I been 10 years younger, their snarky melodeath would surely have hit like a million volts. I also had to skip THE UNGUIDED in favor of RED MOON ARCHITECT. As it had already started raining a few hours earlier, the setting for the band’s sluggish doom metal was perfect, and even if their audience wasn’t that huge, the show was still excellent. The vocalists, Ville Rutanen and Anni Viljanen, make an excellent match, and for once Viljanen had positioned herself in the front row, as her voice is the band’s soul. Jukka Jauhiainen with his wide stance was also a formidable sight once again. If you’re into slow music, checking RMA out is absolutely recommendable.


Up next was probably the most requested band in the near history of the festival, as someone even fired up a petition to get ALESTORM to perform in Nummirock. This year, the Scotsmen were finally here, and the band threw their 1-hour set to an almost ecstatic crowd in the drenching rainfall. Almost everyone seemed to know their totally goofy pirate themes by heart, and it’s safe to assume that a lot of people had come to Nummirock only to see ALESTORM. I’d seen them live for the first time almost 10 years ago, and the development clearly shows, as the band was almost laughably bad live back then, but today Christopher Bowes and co. were a full-fledged party machine. The setlist had stuff from all of their records, and I was delighted to notice that the title track of “Captain Morgan’s Revenge” is still a staple. The Taio Cruz cover of ”Hangover” was also played. Near the end of the set, Alestorm’s roadie threw a giant inflatable rubber duck to the audience, and the poor thing was slated back and forth in such fashion that after the last song, it didn’t seem to have any air left inside. If it’s totally futile to even try to take a band seriously, ALESTORM is a prime example. Fuck you with a fucking anchor indeed!


Before the festival, I was committed to watch DEMONIC DEATH JUDGE’s set, but ALESTORM was so awesome that I had to choose having a beer at the camp instead. Although, at 23:00, one just had to return to the band area, as SEPTICFLESH wasn’t something to be missed. The vocalist-bassist Spiros Antoniou had injured his arm, but played throughout the set with his hand apparently in a cast – though a free E-string seems to be a prominent factor in the band’s songs. Still, Antoniou is a wonderful performer and frontman. The hour-long slot went by in a flash, even with the light rainfall, as the band has a lot of killer songs to pick from: ”The Vampire from Nazareth,” ”Pyramid God,” ”Communion,” ”Anubis,” ”Dark Art”… Orchestrations were bellowing and drummer Krimh, who changed bands from DECAPITATED a few years ago, kept everything together. What a blast!

As Nummirock had done the right choice in placing Finland’s all-time best, MOONSORROW, as Thursday’s final act, I had to skip FEAR OF DOMINATION to prepare for the show. Their set, as I heard, wasn’t devoid of dangerous situations, as vocalist Sara Strömmer had accidentally taken a boot to the face and percussionist Miikki Kunttu had stage-dived and landed straight on the rootsy ground. At 1:00, the Inferno stage was packed when MOONSORROW began their set with ”Pimeä” off “Verisäkeet,” continuing straight to ”Ruttolehto” and ”Suden tunti” off the latest Jumalten aika.” It’s really easy to lose track of time during MOONSORROW’s shows, as after ”Kivenkantaja” – played fourth – the show had already gone on for a good 45 minutes. Things were far from over, though: ”Mimisbrunn” (so far scarcely played live) and the monumental ”Kuolleiden maa” were played next, with both songs spanning over 15 minutes. And because this hadn’t caused enough shivers, MOONSORROW returned to play ”Sankaritarina” as an encore. What a way to conclude the Nummirock Thursday.


Day 4

The rainfall continued on throughout the night, leaving the forest camp totally soaked on Friday morning. Foul weather hasn’t prevented celebration in Nummirock, but a little less would’ve sufficed this year… our tent had had a small hole in the bottom and my girlfriend’s clothes bag had sucked everything in – changing clothes is way overrated anyway. There were large puddles everywhere, so as a precaution, we had to dig trenches around our tents. I would’ve wanted to see BARBE-Q-BARBIES, but didn’t make it because of the hassle.

I can only wonder where in the hell did Tero Viertola, Nummirock’s promoter, dig the American VIXEN from to perform at the festival. Founded already in the ’80s and – I hope that the world evolves so that this isn’t needed to be mentioned as a curiosity in the future – consisting solely of women, the band has visited Finland last in 2006, so this just had to be seen. The rain had clearly affected the number of people present, but VIXEN didn’t care and easily earned the Biggest Surprise award of the weekend. The band’s material holds up with ease in comparison to pretty much every ’80s or ’90s hard rock act, so I can only wonder why hits like ”Rev It Up,” ”Cryin’,” or ”Edge of a Broken Heart” aren’t played alongside Bon Jovi and others on domestic radio stations. Also when considering the band’s playing and performance skills, I could easily imagine VIXEN being an interesting band at other Finnish rock events. They even stepped on DEEP PURPLE’s and THE BEATLES’ toes by extending ”I Want You to Rock Me” with pretty decent versions of ”Perfect Strangers” and ”Come Together” respectively. I exited the stage with a wide grin – a great show, no question about it.

I decided to check a couple of songs from the young thrash band, MANIAC ABDUCTOR, up next before going back to the camp. They had a lot of energy on stage, but literally everything in their visual appearance was straight from the genre’s textbook. The audience seemed to like it, but thrash metal just hasn’t ever cut it for me, so I left for camp. I enjoyed my time past RYTMIHÄIRIÖ as well; not my cup of tea in the slightest.

“Power metal is always at least bearable live,” I remember thinking as I walked towards the main stage to check out BEAST IN BLACK. The “new” band of Anton Kabanen – who got kicked out of his own band, BATTLE BEAST, a few years ago – released their debut album, Berserker,” last year, and the summer festivals seem to keep them busy these days. Kabanen surely hasn’t tried to ration the cheesiness, as BEAST IN BLACK’s material is about as over-the-top as it can be. Still, reason enough to go see them live at least once is their vocalist, Yannis Papadopoulos – his voice and vocal range are inhuman. In addition to their own stuff, the setlist featured selected cuts from Kabanen’s BATTLE BEAST years. If you hadn’t heard either band beforehand, you wouldn’t have been able to tell them apart, that’s how conventional the man is as a composer. Either you like BEAST IN BLACK or you hate it, but it’s an entertaining live act nonetheless.

Beast in Black

I managed to get stuck at the campsite, and even when I had decided to go see the Finnish synthwave group, MEGAHAMMER I only returned to the band area just in time for SODOM, which was up next. The German thrash metal legends had their slot right in the middle of the day’s highest winds, but the crowd in front of the stage didn’t mind the weather one bit, and it seemed that SODOM was the most anticipated band on Friday. As frontman Tom Angelripper had decided to collectively sack the rest of the band around New Years and found new members, I had no idea what to expect. The first few songs that I managed to put myself through seemed to work decently, but later on I heard that guitarist Frank Blackfire, who had returned to the band after decades of absence, wasn’t quite on point. I pivoted towards the main stage’s beer tent, because the other synthwave band, NIGHTSTOP, was already going full force with their set. The weather might’ve been a factor, but the tent was pretty crowded and the audience was really into the show. In a sense, NIGHTSTOP played the best gig of the evening.


The British heavy metal legends SAXON were up next on the main stage. If SODOM took the heavy winds to the face, the heaviest rainfall seemed to happen during SAXON’s set. Compared to the sheer size of the band, an almost regrettably small crowd had come to see them, but sAXON didn’t care and steamed through their hour-and-15-minute slot with immense confidence. I only had time to watch the first five songs or so, but already at that time it was clear that SAXON was in excellent shape, and Bill Byford’s voice is still top-notch, even in his late 60s.


After a quick detour to our camp, it was time for Friday’s last band on the small stage, our own BARREN EARTH. Consisting of members of AMORPHIS, MOONSORROW, and KREATOR to name a few, the band can be seen as a supergroup of sorts, but the main attraction is Jón Aldará from Hamferð, who has nailed the growling and clean vocals for two albums in the running. The last time I’d seen them was in 2012 with their previous vocalist, and with the latest, almost obscenely good album, “A Complex of Cages,” under their belt, a rerun was totally in order. The weather had culled the audience to only thirty or so people in the beginning of the set, but the band was immensely good nonetheless. Aldará jokingly described the setting as the most Finnish ever: a forest, lake, people are shitfaced… he even claimed to have brought the foul weather along from the Faroe Islands. His drink of choice was Gambina, and he received a hefty applause when the bottle first appeared on stage – I wonder if the guitarist, Janne Perttilä, had anything to do with it, as he had already played with RYTMIHÄIRIÖ earlier on? BARREN EARTH performed with a stand-in guitarist, Kimmo Korhonen, as Sami Yli-Sirniö was on stage with KREATOR in Copenhagen at the same time.

When the Swedish black metal act TSJUDER started their set on the Inferno stage, only a handful of people were present, but the front of the stage started to fill up quickly. The band hasn’t ever seemed to be as well-known as their countrymen DARK FUNERAL or MARDUK, even when their material isn’t put to shame by either band, and I have to say that TSJUDER cranks the snarkiness scale one step higher. Unfortunately, TSJUDER suffered from (I believe) the only technical difficulties of the whole weekend, as guitarist Draugluin’s wireless transmitter went mute for a while mid-set. The band had a brief council on how to continue, and decided to do a couple of songs with only bass and drums. The Inferno stage seems to bring bad luck to black metal bands – I remember WATAIN breaking their bass amp in 2008 in the same fashion.

ABBATH concluded the main stage on Friday. The importance of the former IMMORTAL vocalist’s solo project in today’s metal scene is something that I’m not completely sure of. The eponymous debut album wasn’t that great, and it was evident beforehand that the set would also include some IMMORTAL tunes. The show ended up being really entertaining, but not in a completely good way: ABBATH’s vibe on stage was pretty identical to his IMMORTAL years – even his gestures were the same – and his in-between speeches were almost incomprehensible because of his croaking voice. ABBATH’s solo material doesn’t differentiate too much from the Immortal songs, and at times I felt like I was watching an “ABBATH plays IMMORTAL” gig. Still, hearing “In My Kingdom Cold,” “One by One,” or “Tyrants” live is always heartwarming, so the show was a positive experience in the end, and it was great to watch our own Ukri Suvilehto being the drummer wizard that he is.


Checking out BEFORE THE DAWN, risen from the dead once again, would have, in a sense, been recommendable as the last act of the Inferno stage, but Tuomas Saukkonen’s fairly generic melodeath hasn’t ever appealed to me, so I declared Friday as done after ABBATH and went back to camp to get some sleep.

Before the Dawn

Day 5

“Like, Hevisaurus is the only thing that matters today!” seemed to be a popular opinion in the camping area on Saturday. Having won the Facebook poll by a large margin, Nummirock’s legendary hangover slot – the first main stage band on Saturday – featured HEVISAURUS, a Finnish dinosaur-themed children’s metal band. The festival had capitalized on the situation ingeniously by also selling family group tickets for Saturday, allowing entry to the band area until the end of the show, and the area also boasted two bouncy castles, a cotton candy machine, and everyone could also receive a black Nummirock balloon.

The early afternoon was honest beer drinking time, so ONE DESIRE on the Inferno satge went past me – their playing carried to the campsite, sounding like decent melodic metal. Once we got to the main stage, the sight was really heartwarming – HEVISAURUS had gathered the largest audience of the weekend, as a huge number of families had turned up. The front of the stage was full of balloons and children with brightly-colored earmuffs, and actual festival-goers seemed to be in the minority. At a quarter to three, the band climbed on stage dressed as different species of dinosaur (and one dragon).


I have seen HEVISAURUS live once before, but the show a few years ago was nothing compared to this one. It’s almost futile to even try to describe the atmosphere that took over the area during the 1-hour show – during “Viimeinen mammutti,” grown men seemed to be in a more susceptible state than on any for-adults show I’ve seen in a while. Vocalist Herra Hevisaurus threw ironic jokes at the adults relentlessly, and he introduced the last song, “Hirmuliskojen yö,” to honestly be about the night between Sunday and Monday. The absolute highlights were “Liskodisko,” sung by the keyboardist, Milli Pilli, and the last song of the actual set, “Jurahevarit,” during which we witnessed the most polite circle pit ever – everyone was really careful not to bump on nearby children, who looked at the situation with round eyes, clearly not understanding why the adults ran around like that.

HEVISAURUS was something incredibly beautiful. Their material is heavy metal made by hardened professionals and clearly of better quality than roughly 95% of comparable Finnish stuff. It’s also evident that Nummirock won’t experience anything like this show for a while, unless HEVISAURUS themselves return and do it again. Actually, I demand HEVISAURUS to return to Nummirock in 2019, because “Pirkolla on purkkaa” and “Laika-koira” were not played!


As we returned to camp, everyone was so stoked about what had just happened that we just had to spend some time listening to their songs on every portable speaker available. As the moment went on, seeing any of the upcoming bands felt completely indifferent. I only got back to the band area to check out BLOODRED HOURGLASS, couldn’t bring myself to get interested of their fairly decent melodeath, returned to camp, and didn’t even try again. In all the previous years I’ve tried seeing something every night, but this time around, all the partying at the campsite was so much more fun that the only thing I saw from the headliner, TURMION KÄTILÖT, was the fireworks that ignited right after their show.


My personal 10th Nummirock was once again – despite the usual midsummer weather on Friday – a wonderful experience. Thursday was a festival day of the utmost quality, Friday featured a bunch of great shows, but HEVISAURUS hit the jackpot on Saturday. For the first time ever, I had to sit and wait for a while before starting up our car, as I apparently had gone to bed at such hour that the info booth’s breathalyzer reported me still being a bit fuzzy.

Once again, Nummirock was organized smoothly. The truck full of toilet booths wasn’t around the camp this year, but the portable toilets brought out to replace it were probably in the cleanest condition that I’ve seen at any festival. There were virtually no queues in the main gate or at any bar area, and the food stalls were thought through far better than last year as a reaction to last year’s pouring of angry complaints about the horrible quality of the dishes. They were far from perfect, though – “all condiments” doesn’t mean the same thing in a kebab plate than in a sausage hash. The only clear negativity that comes to mind goes towards raised prices in the bar areas, as a can of beer cost a hefty 7€ this year.

Considering the Finnish festival scene, Nummirock is a one-of-a-kind event and should be experienced at least once. The feared Post-Nummirock Depression hit me as soon as I got home, so we’ll lick our wounds for a while, and we’ll see each other again next year!

Written by Atte Valtonen
Musicalypse, 2018
OV: 8912

Photos by Janne Puronen & Sander Burmeister

Juhannus on monelle suomalaiselle yhdessä joulun kanssa vuoden pyhin juhla. Kauhajoella Nummijärven rannalla vietettävä Nummirock on tarjonnut vaihtoehdon rauhalliselle mökkiviikonlopulle jo yli 30 vuoden ajan, ja vuosien saatossa tapahtumasta on muodostunut sen osallistujille käsite: Nummeen saavutaan jopa useita päiviä ennen festivaalin alkua, leirintäalue raikaa koko juhannusviikon, ja jos bändejä näkee vaikka kolmekin, se on aika hyvä suoritus. Tämän kesän festivaali oli allekirjoittaneelle jo kymmenes, ja automatka Helsingistä Pohjanmaalle pääsi alkamaan keskiviikkoaamupäivällä.


Silloin kun minä olin nuori, Nummirock oli varovaisesti kolmipäiväinen festari: torstai-iltana kaljateltassa soitti muutama bändi ja varsinaisia festaripäiviä oli kaksi. Pari vuotta sitten Nummirock päätti 30-vuotisjuhlansa kunniaksi laajentua nelipäiväiseksi, joten kaljatelttaillan virkaa toimittaa nykyään keskiviikko. Festivaalin sai kunnian avata mikkeliläinen Hanging Garden; käyttämättömiä mahdollisuuksia nähdä bändi livenä on vuosien saatossa ollut useita, joten päätin käydä viimein katsastamassa mistä on kyse, ja tunnin slotti sujahtikin kuin huomaamatta. Hanging Gardenin melodinen doom metal ei sinänsä ole mitään kaikkein omaperäisintä musiikkia, mutta sävellys- ja sovitusratkaisut ovat varsin tyylitajuisia ja lavapresenssi erittäin hyvä.

Nummirockin juhlinnassa on kyse optimoinnista, joten oululaisen Verikalvan keikka oli pakko laittaa skip-osastoon, mutta Barathrumia oli pakko mennä katsomaan. Parilla muullakin festaroijalla taisi olla sama suunnitelma, sillä keikan alkaessa kaljateltta oli niin täynnä, että oli vaikeuksia mahtua sekaan, lavalle näkemisestä puhumattakaan. Barathrum on omanlaisensa suomalainen legenda: bändin entisten jäsenten lista on nälkävuoden mittainen, mutta Janne ”Demonos” Sovan luotsaama ryhmä on puskenut jo yli 25 vuotta mukavan tasalaatuista keskitempoista black metalia. Edellisellä kerralla Barathrumin nähdessäni Sova joutui vetämään keikan jalkapuolena pyörätuolista, mutta tällä kertaa mies oli täydessä iskussa, ja bändi muutenkin selkeästi paremmassa vedossa kuin pari vuotta sitten. Settilistassa operoitiin aina ensimmäisistä demoista uusimpaan Fanatiko-levyyn (2017) asti, ja ”Last Day in Heavenin” kaltaiset klassikot olivat luonnollisesti mukana. Sovan sanojen mukaan tämä oli miehen yhdeksästoista Nummirock, joten ei voi kuin hattua nostaa!


Torstaipäivä valkeni puolipilvisenä, ja loppuviikolle harmillisesti luvatut sateet eivät ainakaan vielä antaneet kuulua itsestään. Päivällä oli hyvää aikaa käydä uimassa rantaleirinnän puolella, eikä Nummijärven vesi pettänyt tälläkään kertaa: aivan yhtä kylmäähän se oli kuin viime vuonnakin. Leirissä oli muutama tunti aikaa nostattaa juhlafiilistä päivän ensimmäistä bändiä, Kalmahia, varten, mutta jaksaminen huoletti toden teolla, sillä pyöritteli aikataulua miten päin tahansa, vaikutti siltä että lähes jokainen bändi olisi katsomisen arvoinen.

Kalmah korkkasi torstaipäivän Inferno-lavalla kolmelta. Bändi päätti ottaa suoraan luulot pois ”Swamphell”-klassikollaan, mutta keikan alkupuolen tehot hupenivat täysin olemattomaan miksaukseen; kuulosti aivan kuin lavaääni olisi työnnetty takaisin PA:han sellaisenaan. Tilannetta kuitenkin paikkasivat vokalisti Pekka Kokon aina yhtä jäätävät lavaspiikkivitsit sekä se fakta, että Kalmah voi soittaa keikalla käytännössä mitä tahansa, ja jokainen biisi on silti hitti. Tuore Palo-levy oli setissä mukavasti edustettuna, ja vaikka levy on tuntunut jakavan mielipiteitä, on se mielestäni ehdottomasti hyvä jatko bändin jo valmiiksi kovatasoiseen diskografiaan. Setti päätettiin perinteisesti debyyttilevyn ”Hadesiin”. Kyllähän tuo kelpasi taas kerran!

Havukruunu tuli nähtyä jo edelliskuussa Steelfesteillä, ja tuolloin vaikutuksen tehnyt bändi veivasi Kaaos-stagella tällä kertaa jopa kovemmalla intensiteetillä. Katsoin setistä muutaman ensimmäisen biisin, minkä jälkeen oli pakko vetäytyä leirintään varikkopysähdykselle, mutta setin alkupuolella soitettu uunituore ”Ja kohta on yö” antaa selkeästi odottaa kovaa jatkoa viimevuotiselle Kelle surut soi-levylle.

Tamperelainen Medeia oli Inferno-lavalla kovan paikan edessä. Bändi menetti muutama vuosi sitten vokalistinsa Keijo Niinimaan muille kiireilleen, ja paikkaamaan napattiin Youtubeen Medeian biiseistä vokaalicovereita tehtaillut Frans Aalto. Medeia avasi Nummirockin päälavan vuonna 2014 Aallon kanssa, ja tuolloin miehen oleilu lavalla oli vielä kovin varovaista. Medeia on aivan loistava bändi, joten odotin innolla miten Aalto on kehittynyt esiintyjänä… ja joudun valitettavasti toteamaan, ettei kovinkaan paljoa. Örisijänä Aalto on ehdottomasti Niinimaan veroinen mies, mutta kaikenlainen kontakti yleisön kanssa tuntuu olevan todella vaikeaa: välispiikit olivat vähän vaivaannuttavia anteeksipyyteleväisyydessään, mutta jokainen paikallaolija kyllä suhtautui bändiin täysin vakavasti, joten hommaa ei olisi tarvinnut lyödä läskiksi. Koko muu bändi veti totutun antaumuksella ja settilista oli mainio, joten kyllä keikka oli kokonaisuutena plussan puolella. Keikan aikana nähtiin myös viikonlopun ehdoton idiotismiesitys, kun joku sankari tumppasi palavan röökin lavan lähellä olevaan onttoon koivunkantoon. Sammutushetkellä onkalo savusi jo hyvää tahtia ja sisäpuoli oli hiiltynyt täysin. Vähän niitä valoja päälle, jooko?

Ennen pyörähdystä leirissä tarkastelin parin biisin ajan Mors Subitaa Kaaos-lavalla. Jätkien lavapresenssi sekä biisimateriaali ovat selkeästi tikissä, mutta kiinnostavuus itselleni täysin nollassa – jos olisin ollut 10 vuotta nuorempi, olisi bändin äkäinen melodeath varmasti kolissut ihan täysillä. The Unguided oli myös pakko skipata, jotta paukut jaksaisi laittaa kouvolalaiseen Red Moon Architectiin. Tihkusade oli alkanut jo paria tuntia aiemmin, joten puitteet bändin laahaavalle doom metalille olivat täydelliset, ja vaikka paikalla ei mitään yleisöryntäystä nähtykään, keikka oli silti erittäin hyvä. Ville Rutasen ja Anni Viljasen vokaalit toimivat loistavasti yhteen, ja Viljanen oli kerrankin asemoitunut lavalla eturiviin, sillä hän on ehdottomasti bändin soundin ytimessä. Myös Jukka ”Suomen levein haara-asento” Jauhiainen oli basson varressa kunnioitettava ilmestys jälleen kerran. Red Moon Architectin tsekkaaminen on hitaasta musiikista pitäville ehdottoman suositeltavaa.

Sitten vuorossa olikin todennäköisesti tämän vuoden Nummirockin odotetuinta tavaraa. Alestormia on toivottu Nummeen vuosien ajan, ja viime vuonna aiheesta perustettiin jopa adressi. Nyt skotlantilaisviisikko saatiin viimein paikalle, ja bändi paukuttelikin tunnin settinsä miltei hurmioituneelle festarikansalle tukevassa tihkusateessa. Bändin täysin pöhelöt merirosvoaiheiset rallit osattiin selkeästi ulkoa, ja on perusteltua olettaa että osa yleisöstä oli tullut paikalle vain Alestormin takia. Olen nähnyt bändin ensimmäistä kertaa lähes 10 vuotta sitten, ja kehitystä on selkeästi tapahtunut, sillä tuolloin meininki lavalla oli lähinnä surkuhupaisaa koheltamista, siinä missä Christopher Bowesin johtama ryhmä on tätä nykyä täysiverinen bilebändi. Settilistassa mentiin mukavasti laidasta laitaan, ja debyyttilevy Captain Morgan’s Revengen (2008) nimiraita kuuluu allekirjoittaneen mieliksi edelleen vakiokalustoon. Myös Taio Cruz -cover ”Hangover” kuultiin. Keikan loppuvaiheessa Alestormin roudari heitti yleisöön jättikokoisen kumiankkavesilelun, ja se lenteli ympäri lavan edustaa sen verran railakkaasti, että keikan lopussa ilmaa ei tainnut olla yhtään jäljellä. Alestorm on hyvä esimerkki bändistä, jota on turha yrittääkään ottaa vakavasti. Fuck you with a fucking anchor indeed!

Olin ennen festareita asennoitunut katsomaan myös Demonic Death Judgen keikan, mutta Alestorm veti mehut sen verran finaaliin, että seuraava tunti oli pakko käyttää iloliemitankkaukseen leirissä. Yhdeltätoista tie vei kuitenkin takaisin alueelle, sillä Septicfleshiä ei kuitenkaan kehdannut missata. Vokalisti-basisti Spiros Antoniou oli telonut toisen kätensä, mutta soitti keikan ihailtavasti käsi paketissa – tosin jos totta puhutaan, vapaa E-kieli tuntuu olevan Septicfleshin biiseissä hallitsevassa osassa. Mies on kuitenkin loistava esiintyjä ja bändin keulakuva. Bändin tunnin slotti meni kuin siivillä pienessä vesisateessakin, sillä diskografiasta löytyy mistä valita: ”The Vampire from Nazareth”, ”Pyramid God”, ”Communion”, ”Anubis”, ”Dark Art”… todella kovia ralleja kautta linjan. Orkestraatiot pauhasivat ja bändiin muutama vuosi sitten Decapitatedista loikannut rumpali Krimh piti paketin tiukasti kasassa. Erittäin kova!

Koska Nummirock teki nappivalinnan asettaessaan Suomen kovimman bändin, Moonsorrow’n, torstain viimeiseksi esiintyjäksi, oli Fear of Dominationin kohtalona joutua skipatuksi. Keikalta ei kuulemma kuitenkaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita ollut puuttunut, sillä Sara Strömmer oli ottanut vahingossa potkun naamaan ja perkussionisti Miikki Kunttu hypännyt yleisöön vain laskeutuakseen suoraan nummijärveläiseen juurakkoon. Yhdeltä yöllä Inferno-lavan alue oli aivan täynnä Moonsorrow’n aloittaessa settinsä osuvasti Verisäkeiden (2005) ”Pimeällä” ja jatkaen Jumalten ajan (2016) ”Ruttolehtoon” ja ”Suden tuntiin”. Bändin keikoilla katoaa aina ajantaju täysin, sillä kun tähän laitetaan vielä seuraavana soitettu ”Kivenkantaja” päälle, niin nautintoa oli kestänyt jo lähemmäs kolmen vartin ajan. Keikka oli silti kaikkea muuta kuin ohi, sillä perään soitettiin vielä toistaiseksi harvoin livenä kuultu ”Mimisbrunn” sekä Varjoina kuljemme kuolleiden maassa -levyn (2011) päätösjärkäle ”Kuolleiden maa” – molemmat päälle vartin mittaisia teoksia. Ihokarvat muistuttivat pulloharjaa jo tässä vaiheessa, mutta bändi palasi vielä lavalle soittamaan encorena ”Sankaritarinan”. Tähän oli hieno päättää Nummirockin torstai-ilta.


Torstaina alkanut vesisade jatkui läpi yön, ja perjantaina metsäleirintäalue oli erittäin märkä. Huono sää ei missään tapauksessa ole Nummirockissa ennenkään estänyt juhlimista, mutta tällä kertaa oltaisiin voitu päästä vähemmälläkin: teltan pohjapressussa ollut reikä oli tulvinut aamun aikana telttaan sisälle, ja paremman puoliskon vaatekassi oli imenyt kaiken veden sisäänsä. Vaatteiden vaihtaminen onkin täysin yliarvostettua. Vettä oli kasaantunut mitään imemättömän hiekkamaan päälle lätäköiksi asti, joten ennen bänditarjonnan katsastamista oli pakko alkaa lapiohommiin ja kaivamaan ojia telttojen ympärille. Inferno-lavan ensimmäinen bändi, Barbe-Q-Barbies, ehti säätämisen vuoksi mennä ohi.

Voin vain ihmetellä, mistä Nummirockin promoottori Tero Viertola oli onnistunut kaivamaan jenkkiläisen Vixenin esiintymään. Jo 80-luvulla perustettu ja – toivottavasti tätä ei tarvitse kohta enää mainita – pelkästään naisista koostuva tukkahevibändi on käynyt Suomessa viimeksi ilmeisesti vuonna 2006, joten asiasta täytyi käydä ottamassa selvää. Vesisade oli todennäköisesti rokottanut yleisön määrää rankalla kädellä, mutta bändi tästä viis veisasi ja vastasi keikallaan viikonlopun positiivisimmasta yllätyksestä. Bändin rallit kestävät vertailua oikeastaan mihin tahansa 80- tai 90-luvun hard rock –aktin materiaaliin, joten pistää miettimään, miten ”Rev It Upin”, ”Cryin’in” tai ”Edge of a Broken Heartin” kaltaiset hitit eivät soi kerran tunnissa Radio Novalla Bon Jovien ja vastaavien seassa. Vielä kun ottaa huomioon rouvien kovan soitto- ja esiintymistaidon, voisi Vixenillä kuvitella olevan enemmänkin tilausta kotimaan rock-tapahtumissa. Bändi myös talloi Deep Purplen ja Beatlesin varpaille naittamalla ”I Want You to Rock Me” –kappaleensa perään mielestäni ihan ansiokkaat versiot ”Perfect Stangersista” sekä ”Come Togetherista”. Poistuin keikalta leveä hymy naamalla: erittäin kova, ei mahda minkään.

Päätin käydä rannassa vilkaisemassa nuoren rässibändi Maniac Abductorin keikkaa ennen paluuta leiriin. Meno lavalla oli selkeästi kova, joskin genren kaikki mahdolliset kliseet oli apinoitu mukaan visuaaliseen ilmeeseen. Yleisöön tuntui toimivan, mutta itse tyydyin toteamaan että thrash metal on edelleen aika turhaa musiikkia. Leirissä viihtyi mainiosti myös seuraavana Inferno-lavalla vuorossa olleen Rytmihäiriön ajan; kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta.

”Power metal on aina vähintään siedettävää livemusiikkia”, ajattelin kävellessäni kohti päälavaa, tarkoituksenani seurata hetkisen aikaa Beast in Blackin keikkaa. Battle Beastista pihalle potkitun Anton Kabasen uusi bändi julkaisi viime vuonna jonkin verran kehuja saaneen Berserker-debyyttinsä, ja tälle vuodelle on myyty hyvä määrä festarikeikkoja. Juustoisuuden määrässä ei ainakaan olla kitsasteltu, sillä Beast in Blackin materiaali on juuri niin mahtipontista sankaripoweria kuin olla voi. Bändi kannattaa kuitenkin käydä katsastamassa ainakin kerran livenä jo pelkästään kreikkalaislaulaja Yannis Papadopoulosin takia: miehen ääni ja ääniala ovat aivan käsittämättömän hienoa kuultavaa. Berserkerin kappaleiden lisäksi settiin oli ujutettu mukaan Kabasen säveltämiä Battle Beast –ralleja – jos kumpaakaan bändiä ei olisi aiemmin kuullut, ei eroa olisi mitenkään voinut huomata, sen verran konventionaalinen säveltäjä Kabanen taitaa olla. Beast in Blackia joko diggailee tai vihaa, mutta viihdyttävä liveakti se on silti.

Juutuin leiriin sen verran tehokkaasti, että vaikka kotimainen synthwave-poppoo Megahammer oli tarkoitus käydä katsomassa, pääsin takaisin alueelle vasta seuraavana vuorossa olleen Sodomin alkuun. Saksalaisen pitkän linjan thrash-partion slotti osui perjantain pahimpaan tuulenpuuskaan, mutta paikalla oli sen verran paljon säästä piittaamatonta porukkaa, että Sodom taisi olla päivän odotetuin bändi. Keulahahmo Tom Angelripper päätti taannoin antaa potkut koko muulle bändille, joten keikan toimivuus etukäteen tuntui olevan hieman kysymysmerkki. Ne pari-kolme ekaa rallia, jotka jaksoin katsoa, ainakin tuntuivat toimivan kohtuullisen hyvin, mutta bändiin vuosikymmenten tauon jälkeen palannut Frank Blackfire ei kuulemma ollut setin loppupuolella pysynyt tolpillaan. Poistuin paikalta melko nopeasti, sillä päälavan anniskelussa oli kiinnostavampaa katsottavaa: illan toinen synthwave-bändi Nightstop oli jo täydessä vauhdissa oman settinsä kanssa. Liekö säätilalla ollut vaikutusta, mutta teltassa oli paikoitellen jopa tungosta ja meininki hyvinkin isollaan. Bändi soittikin tietyllä tavalla illan kovimman keikan.

Brittiläinen heavy-legenda Saxon oli vuorossa päälavalla. Jos Sodom otti naamalleen päivän kovimmat tuulet, taisi Saxon kärsiä kovimmasta vesisateesta. Bändin kokoon nähden yleisöä oli tämän takia uskaltautunut paikalle miltei harmittavan vähän, mutta bändi ei tästä piitannut, vaan paukutti tunnin ja vartin settinsä vuosikymmenten tuomalla varmuudella. En ehtinyt katsoa keikasta kuin kolmasosan, mutta jo tuona aikana oli selvää että Saxon on todella kovassa kunnossa, ja Bill Byfordin lauluääni oli edelleen tallessa, vaikka mies lähenteleekin jo seitsemääkymmentä.

Pikaisen leirivisiitin jälkeen vuorossa oli Kaaos-lavan päivän viimeinen bändi, kotimainen Barren Earth. Esimerkiksi Amorphis-, Moonsorrow- ja Kreator-miehistä koostuvasta proge-melodödis-doom –bändistä voinee puhua jonkinlaisena superkokoonpanona, mutta bändin todellinen pihvi on viimeisten kahden levyn ajan mukana ollut Hamferð-laulaja Jón Aldará, joka taitaa suvereenisti sekä örinän että puhtaat vokaalit. Olen nähnyt bändin viimeksi vuonna 2012 edellisen vokalistinsa kanssa, joten uusintayritys oli aiheellinen, sillä uusin A Complex of Cages -levy on miltei hävyttömän kova. Vesisade oli karsinut yleisömäärän vain muutamaankymmeneen ihmiseen, mutta toimihan tämä silti ja kovaa! Aldará veisteli välispiikissään tilanteen olevan suomalaisin ikinä: metsä, järvi, ihmiset ovat kännissä… mies väitti jopa tuoneensa sään mukanaan Färsaarilta. Virvokevalintana Aldarálla oli Gambina, ja mies saikin raikuvat aplodit yleisöstä, kun pullo vilahti ensimmäistä kertaa lavalla – liekö kitaristi Perttilällä ollut vaikutusta asiaan, soittihan Rytmihäiriö aiemmin samana päivänä? Barren Earth esiintyi Nummirockissa tuuraavan kitaristi Kimmo Korhosen kanssa, sillä Sami Yli-Sirniö oli samaan aikaan lavalla Kööpenhaminassa Kreatorin kanssa.

Ruotsin black metal –jyrä Tsjuderin aloitellessa keikkaansa Inferno-lavan edusta kumisi tyhjyyttään, mutta täyttyi nopeasti bändin päästyä vauhtiin. Bändi ei tunnu olevan yhtä tunnettu kuin vaikkapa maanmiehensä Dark Funeral tai Marduk, vaikkei kalpenekaan tyylillisesti kummallekaan, minkä lisäksi Tsjuder on kyllä vielä astetta äkäisempää tavaraa. Keikan aikana kohdalle osuivat viikonlopun ilmeisesti ainoat tekniset ongelmat, kun kitaristi Draugluinin langaton lähetin sanoi hetkiseksi sopimuksensa irti. Bändi piti lyhyen palaverin, jonka jälkeen mentiin pari biisiä pelkän basson ja rumpujen voimin. Inferno-lava tuo selkeästi pahaa onnea black metal –bändeille, sillä 2008 Watainin keikalla bassokaappi pimeni vastaavasti.

Perjantain viimeisenä päälavan valloitti Abbath. Entisen Immortal-vokalistin sooloprojekti on tämänhetkisessä metallikentässä niitä asioita, joiden tarpeellisuudesta en ole täysin varma. Miehen eponyymi soololevy ei ollut kovin kummoinen suoritus, ja jo etukäteen oli varmaa, että setissä kuultaisiin myös Immortal-kamaa. Keikka oli kyllä erittäin viihdyttävä, muttei pelkästään hyvällä tavalla: Abbathin meno lavalla oli eleitä myöten identtistä Immortal-aikoihin verrattuna, minkä lisäksi miehen välispiikeistä ei oikein ottanut tolkkua, sen verran paksua mongerrusta ne olivat. Paikoitellen läsnä oli vahvakin Abbath plays Immortal –fiilis, sillä pesäeroa soolomateriaaliin ei juuri tehty. Keikan soundit olivat myös kalja-alueelle aika suttuiset. Siltikin, ”In My Kingdom Coldin”, ”One by Onen” ja ”Tyrantsin” kuuleminen livenä jossain muodossa lämmittää aina mieltä, joten kyllähän Abbathia katsoi mieluummin kuin turpaansa otti. Suomalaisittain oli myös mukavaa seurata tällä hetkellä Abbathin bändissä soittavan rumpalivelho Ukri Suvilehdon työskentelyä setin takana.

Jälleen kerran kuolleista heränneen Before the Dawnin tsekkaaminen olisi Inferno-lavan viimeisenä bändinä ollut tavallaan suotavaa, mutta Tuomas Saukkosen liukuhihna-melodeath ei ole aiheuttanut itselleni koskaan kummoisia tuntemuksia, joten perjantai oli hyvä julistaa valmiiksi Abbathin jälkeen ja lähteä nukkumaan.


”Eihän tänään oo mitään muuta ku Hevisaurus!” tuntui olevan yleinen hokema metsäleirissä lauantaipäivänä. Nummirockin legendaarisessa Darraslotissa eli lauantaina päälavalla ensimmäisenä oli tänä vuonna lapsille suunnattu dinosaurushevibändi, koska Hevisaurus oli voittanut festivaalin Facebook-äänestyksen ylivoimaisesti. Nummirock oli myös tajunnut ottaa tilanteesta kaiken irti myymällä erillisiä perhelippuja, jotka oikeuttivat sisäänpääsyyn bändialueelle vain iltapäiväneljään asti. Paikalle oli tuotu kaksi pomppulinnaa, hattaralaite ja vaikka mitä muuta kivaa perheen pienimmille, ja kaikille jaettiin myös musta Nummirock-ilmapallo.

Alkuiltapäivä meni rehellisesti leirissä pohjia ottaessa, joten ennen Hevisaurusta Inferno-lavalla soittanut One Desire lipsahti ohi – bändin musiikki kantautui leiriin asti ja kuulosti ihan mukiinmenevältä meloheviltä. Kun pääsimme alueelle asti, näky oli sydäntälämmittävä: jo etukäteen oli selvää, että Hevisauruksella olisi viikonlopun suurin yleisö, sillä paikalle oli tullut todella suuri määrä lapsiperheitä. Lavan edusta oli täynnä mustia ilmapalloja ja kirkkaanvärisiä lapsi-Peltoreita, ja tuntui kuin varsinaiset festivaalikävijät olisivat olleet vähemmistössä. Varttia vaille kolme Hevisauruksen dinosauruspukuihin pukeutuneet soittajat kiipesivät lavalle.

Olin nähnyt Hevisauruksen kerran aiemminkin, muttei muutaman vuoden takainen tilanne ollut mitään verrattuna tähän. On turhaa edes yrittää kuvailla sitä tunnelmaa, joka Nummijärvellä vallitsi bändin tunnin keikan aikana: aikuisilla miehillä tuntui lentäneen roskia silmään suuremmissakin määrin, sillä ”Viimeisen mammutin” aikana yleisössä oltiin herkemmässä tilassa kuin monella aikuisille suunnatun bändin keikalla. Vokalisti Herra Hevisaurus heitteli nerokkaita herjoja aikuisen yleisönosan suuntaan läpi keikan, ja encore-kappale ”Hirmuliskojen yö” spiikattiinkin rehellisesti ”tämä kertoo sunnuntain ja maanantain välisestä yöstä”. Ehdottomat kohokohdat olivat synisti Milli Pillin laulama ”Liskodisko” sekä varsinaisen setin päättänyt ”Jurahevarit”, jonka aikana nähtiin sympaattisin circle pit ikinä: jokainen osallistuja varoi visusti tönimästä lähellä seisovia lapsia, jotka eivät tainneet ihan ymmärtää, miksi aikuiset ihmiset juoksevat tuolla tavoin ringissä.

Hevisauruksen keikka oli jotain aivan käsittämättömän hienoa. Bändin materiaali on rautaisella ammattitaidolla tehtyä heviä, joka pesee laadullaan noin 95 prosenttia kotimaan vastaavan tyylilajin edustajista. On myös selvää, ettei Nummijärvellä ihan hetkiseen saavuteta samanlaista tunnelmaa, ellei Hevisaurus sitten itse tule tuomaan sitä mukanaan uudestaan. Vaadin Hevisaurusta Nummirockiin myös vuonna 2019, sillä ”Pirkolla on purkkaa” ja ”Laika-koira” puuttuivat setistä!

Kun keikalta palasi leiriin, jokainen oli niin kierroksilla tapahtuneesta että oli pakko käyttää hetki vain Hevisaurusta matkakaiuttimista luukuttaen. Tilannetta fiilistellessä päivän muun tarjonnan katsastaminen tuntui äärimmäisen yhdentekevältä – pääsin bändialueelle uudestaan vasta Bloodred Hourglassin keikalle, enkä saanut itseäni mitenkään kiinnostumaan bändin sinänsä erittäin pätevästä melodeathista, joten palasin leiriin, enkä päässyt sieltä enää uudelleen liikkeelle. Olen aiempina vuosina yrittänyt skarpata ja käydä katsomassa bändejä jokaisena iltana, mutta tänä vuonna leirintäbileet veivät mukanaan niin täysin, että päivän pääesiintyjästä, Turmiön Kätilöistä, näin ainoastaan keikan lopuksi ammutut ilotulitteet.

Allekirjoittaneen kymmenes Nummirock oli jälleen kerran – perjantain tyypillisestä juhannussäästä huolimatta – upea kokemus. Torstai oli äärimmäisen kovatasoinen festaripäivä, perjantainakin oli hienoja keikkoja, mutta Hevisaurus putsasi pöydän totaalisesti lauantaina. Keikan jälkimainingeissa tuli juhlittua sen verran railakkaasti, että sunnuntaina tuli puhallettua ensimmäistä kertaa jälkihöyryjä alkometriin, joten kotiinlähtöä piti hetkisen aikaa odotella.

Järjestelyiden puolesta festivaali toimi taas erinomaisesti. Viime vuosilta tuttu posliinivessarekka ei ollut tänä vuonna enää leirinnässä, mutta tilalle tuodut bajamajat olivat jatkuvasti ehkä siisteimmässä kunnossa mitä olen millään festarilla nähnyt. Jonottaa ei tarvinnut turvatarkastuksessa eikä baaritiskillä, ja tapahtuman ruokatarjontakin oli petrannut edellisvuoden totaalisesta katastrofista, joka aiheutti palauteryöpyn tapahtuman Facebook-seinällä. Edelleenkään en tosin voi täysiä pisteitä antaa: ”kaikki mausteet” ei tarkoita kebab-annoksessa samoja asioita kuin makkaraperunoiden kanssa. Ainoa selkeä miinus täytyy antaa baarien hinnannoususta, sillä oluen hintaa oli tälle kesälle päätetty nostaa seitsemään euroon.

Nummirock on kotimaassamme ainutlaatuinen tapahtuma, joka jokaisen täytyisi kokea kerran elämässään. Kotiin päästessä pelätty tauti, Post-Nummirock Depression, iski päälle lujaa, joten jäämme nuolemaan haavojamme ja nähdään taas ensi vuonna!