If DIABLO was a person, it could finally enter a liquor store and buy booze without a fake ID – the nowadays Tampere-based band turns 20 years old this year. One could have attended a sort of double anniversary party at Tavastia last Friday, since the warm-up act, Курск – the most Russian band in all of Finland – also turns 10. Having maintained a solid radio silence for the first half of the decade, DIABLO released their latest record, “Silvër Horizon,” in the fall of 2015, receiving praise from fans and media alike, but despite the good reviews, for some reason I managed to bring myself to listen through the album only a few times. I still decided to attend the show that came through Tavastia on February 18th, 2017, as at last summer’s festivals, the new tracks worked live just as well as the older (one could almost say) classics. Check out the gallery here.
Because of Saturday disco – Tavastia’s every-Saturday teenager-hell concept – the doors opened as early as 19:00. As I arrived at the venue 15 minutes later, there was a nice bunch of people smoking cigarettes outside, and the ticket queue spanned almost to the front door. A pleasant surprise presented itself at the bar, as DIABLO’s own Corium Black stout was priced at 6€, instantly heightening Tavastia’s price-to-quality ratio considerably. The actual band space was still pretty empty, but once Курск began their set with “Ya Svoboden,” the opening track of their latest album, “Zero,” the hall filled up pretty quickly.
After the second track, “Stalingrad,” vocalist Erkki Seppänen did a quick catch-up of the band’s recent doings, receiving a hefty applause on the fact that Курск is already 10 years old. The set continued with “Progulka po Neve” and “2017,” nodding towards the 100 years “older” song of the debut album, “Cherno.” As I was listening to “Inema na Stene”’s title track, I couldn’t help but wonder about how consistently strong the band’s songs have always been. Курск has toured Russia on several occasions and after “Russofob,” Seppänen announced that the band will embark on a Russian tour later in the spring. They’ve always returned so far, hopefully this time will be no different! If I compared the set, ending with “Alleya Stalina,” to the previous Курск show I’ve seen – also in Tavastia – very few things have changed, but why fix something that’s not broken? The little-less-than-hour-long show went by before I even noticed.
I’ve always liked Курск; the band’s concept is simply brilliant. If Seppänen didn’t do his speeches in Finnish, one would totally mistake him as Russian, that’s how fluent his pronunciation is. Sami Lopakka’s and Sami Kukkohovi’s impact in SENTENCED (RIP) cannot be undermined, but personally I’ve always preferred Курск’s leaden doom metal over Sentenced’s angsty rock. The band’s visual appearance is also thought-through; why does a bass guitar even have four strings, if J.T. Ylä-Rautio does well with only one? Lopakka’s custom-built AK-47 guitar and A.K. Karihtala’s Tsar Bomba drum kit are always impressive to see live, and the cherry on top was the Soviet era pictures and videos projected on the band’s backdrop.
Курск’s set
1. Ya Svoboden
2. Stalingrad
3. Progulka po Neve
4. 2017
5. Inema na Stene
6. Chernaya Dyra
7. Russofob
8. Alleya Stalina
At 20:30, Tavastia’s stage lit up again as the dark blue lights were turned on, and DIABLO’s grin-inducing intro tape began playing. Expressing the visual appearance of their latest album, the members Rainer Nygård [vocals, guitar], Aadolf Virtanen [bass], Marko Utriainen [guitar], and Heikki Malmberg [drums] climbed on stage wearing identical worker shirts and began their set with the album’s opening track, “The Call,” and from Nygård’s first “Hiiop!” scream onwards, the audience was fully committed to the show. Things continued on with “Isolation” and “The Serpent Holder;” and considering the band’s outfits, things started to incline towards playing the album from start to finish. This eventually happened, as all ten of “Silvër Horizon”’s tracks were played back-to-back, with only the album’s ambient interludes in between. A pretty bold move to pull off at an anniversary show, I thought, but the concept turned out to be excellent – since “Silvër Horizon” is a concept album, the story was conveyed to its full extent, and at some point I suddenly became aware of the amount of kick-ass choruses; the chorus in “The Serpent Holder” is insane! After the album’s closer, “Voyage to Eternity,” the band suddenly left the stage, and a midtro tape, spoken in Finnish and Russian, announced a 10-minute intermission. Quite something at a venue of this size!
The second half of the show started out with a bang, as DIABLO played “Mimic47”’s closing track, ”D.O.A” – I doubt that the song has been played too many times since the album’s release tour. After the song, the show had finally progressed to one of its most essential elements: Nygård’s shamelessly Finnish speeches. It turned out that there was a bunch of first-timers in the audience, so it seemed only appropriate to play “The Preacher,” since that’s what DIABLO’s known for, at least according to Nygård. You can probably guess that he had to shout “PERKELE!” at all in the beginning. The set seemed to be full of more peculiar choices, since the band threw in their legendary ABBA cover of ”Dancing Queen” before playing ”Read My Scars.” I took a trip to the bar during “Resign From Life,” but I almost left my Visa to the card machine as I had to hurry back to the audience afterwards – the guys decided to play ”Crystal Mountain” by the legendary DEATH, and boy, did they do a fantastic job!
The fans of the old DIABLO were spoiled with “Icon of Flesh” from the “Renaissance” album, after which the set seemed to near its end. The band concluded their set on a high note with “Icaros” and “Into the Sea” – I haven’t heard the latter since the “Icaros” album’s release tour in 2008. A truly great song! The band asked people to pose for a group photo, after which a good deal of people with some shit-eating grins started to make their way towards the coatroom. In that moment, the second half of the show seemed awfully short, but afterwards I realized that it was only one song shorter than all of “Silvër Horizon.”
Although I can’t say that I’ve ever listened to DIABLO at home or attended many of their shows, I cannot deny their significance in the Finnish metal scene, and I know people who place the band as high as first place in their domestic ranking. DIABLO manages to entertain thoroughly every time, and as a drumming enthusiast I cannot help but emphasize Heikki Malmberg’s role behind the kit. The man is undoubtedly one of the best drummers in Finland, and he’s clearly grasped something very essential on constructing a drum set; one simply cannot have too many chinas – I think I counted ten. The sounds were brilliant, not to mention the lights. I decided to attend the show on a whim, but afterwards I’ve found myself already waiting for the next shows. Thank you, DIABLO!
Diablo’s set
1. The Call
2. Isolation
3. The Serpent Holder
4. Into the Void
5. Illuminati
6. Prince of the Machine
7. Silver Horizon
8. Savage
9. Corium Black
10. Voyage to Eternity)
Intermission
11. D.O.A
12. The Preacher
13. Dancing Queen (ABBA cover)
14. Read My Scars
15. Resign From Life
16. Crystal Mountain (Death cover)
17. Icon of Flesh
18. Icaros
19. Into the Sea
Jos Diablo olisi ihminen, se voisi viimeinkin kävellä Alkoon ja ostaa jallua ilman vääriä papereita; Tampereella jo pidemmän aikaa vaikuttanut bändi täyttää nimittäin tänä vuonna 20 vuotta. Viime lauantaina Tavastialla päästiin viettämään tietynlaisia kaksoissynttäreitä, sillä lämmittelijänä toiminut KYPCK – tuo Suomen venäläisin bändi – tulee myös kuluvana vuonna 10 vuoden ikään. Kuluvan vuosikymmenen alkupuoliskon ajaksi täyteen radiohiljaisuuteen vaipunut Diablo julkaisi fanien pitkän odotuksen päätteeksi toissasyksynä kehutun Silvër Horizon –levyn, joka ainakin allekirjoittaneella jäi valitettavan vähälle kuuntelulle kovista arvioista ja tuttavien kehuista huolimatta. Päätin silti osallistua bändin juhlakeikalle, sillä viime kesän festareilla kuullut livevedot uuden levyn kappaleista toimivat vähintään yhtä hyvin kuin vanhemmat – voidaanko jo sanoa – klassikot.
Myöhemmin käynnistyneen, Tavastian jokalauantaisen teinihelvettikonsepti Lauantaidiskon vuoksi ovet avautuivat edellisillan Arkona-keikan tavoin jo seitsemältä illalla. Päästessäni paikalle noin varttia yli, baarin ulkopuolella parveili jo mukavasti siirtymäröökejään imailevia keikkakävijöitä, ja lippujonokin ulottui melkein ulko-ovelle saakka. Baaritiskillä odotti iloinen yllätys, kun Diablon omaa Corium Black –nimikko-stoutia sai lunastettua kohtuulliseen kuuden euron hintaan, mikä nosti Tavastian juomavalikoiman hinta-laatusuhdetta huomattavasti. Salin puoli oli vielä kohtuullisen tyhjillään, mutta KYPCKin aloittaessa settinsä uusimman Zero-levynsä ”Ya Svobodenilla” tasan varttia yli seitsemän tila täyttyi hyvinkin nopeasti.
Toisena soitetun ”Stalingradin” jälkeen laulaja Erkki Seppänen kertoili bändin kuulumisia ja kertoi bändin tulleen kymmenen vuoden ikään, saaden yleisöltä raikuvat aplodit. Setti jatkui uusilla kappaleilla ”Progulka po Neve” sekä ”2017”, viitaten debyyttilevy Chernon sata vuotta ”aikaisempaan” teokseen. Kolmoslevy Inema na Stenen nimiraitaa kuunnellessa havahtui väkisin siihen, kuinka tasavahvaa bändin materiaali on aina ollut. KYPCK on kiertänyt Venäjää useampaan otteeseen, ja toiseksi viimeisenä kuullun ”Russofobin” jälkeen Seppänen kertoi yhtyeen kääntävän Ladan nokan keväämmällä taas kohti itänaapuria. Aina sieltä on kuulemma takaisin päästy, toivottavasti tälläkin kertaa! Jos ”Alleya Stalinaan” päättynyttä settiä vertaa edelliseen näkemääni KYPCK-keikkaan, joka myöskin soitettiin Tavastialla, hyvin harva asia bändin livemenossa oli muuttunut, mutta miksi korjata jotain mikä ei ole rikki? Vajaan tunnin mittainen setti hujahtikin kuin siivillä.
Olen pitänyt KYPCKista sen uran alusta saakka – bändin konsepti on kaikessa yksinkertaisuudessaan loistava. Jos Seppänen ei puhuisi välispiikkejään suomeksi, hän menisi täydestä venäläisestä, niin sujuvaa miehen ääntämys on. Jäsenten S.S. Lopakka ja S. Kukkohovi panosta jo kuopatussa Sentencedissä kukaan tuskin tohtii kiistää, mutta henkilökohtaisesti KYPCKin lyijynraskas doom metal kolisee paljon kovempaa kuin Sentencedin angstirock koskaan, minkä lisäksi bändin visuaalinen ilmekin on loppuun asti mietitty: miksi bassokitarassa ylipäätään tarvitsee olla neljä kieltä, jos J.T. Ylä-Rautio pärjää yhdellä? Lopakan AK-47:n runkoon rakennettu kitara sekä Hiili Hiilesmaan viitisen vuotta sitten korvanneen rumpali A.K. Karihtalan Tsar Bomba –settikin ovat aina vaikuttavia näkyjä lavalla, ja kokonaisuuden kruunasivat tälläkin kertaa bändin taustalakanalle heijastetut neuvostoliittolaiset arkistokuvat ja –videot.
Puoli yhdeksältä Tavastian lava heräsi eloon tummien valojen syttyessä, ja Diablon väkisinkin suupieliä kohottava intronauha pärähti soimaan. Uuden levyn teemaa mukaillen jäsenet Rainer Nygård [laulu, kitara], Aadolf Virtanen [basso], Marko Utriainen [kitara] ja Heikki Malmberg [rummut] nousivat lavalle identtisissä työmiespaidoissaan, setti käynnistyi Silvër Horizonin avausraita ”The Callilla” ja Nygårdin ensimmäisestä ”Hiiop!”-huudosta lähtien yleisö oli saman tien mukana. Seuraavana vuorossa olivat ”Isolation” ja ”The Serpent Holder”, ja ottaen huomioon bändin pukeutumisen, ilmassa alkoi jo kärytä uuden levyn soittaminen kokonaisuudessaan. Näinhän siinä lopulta kävikin, sillä Silvër Horizonin kaikki 10 kappaletta soitettiin putkeen pelkillä asiaankuuluvilla ambient-välikkeillä. Aika rohkea veto juhlakeikalle, mutta myös äärimmäisen toimiva – teemalevyn draaman kaari välittyi hienosti, ja tulipa sitä myös havahduttua äärimmäisen kovien kertosäkeiden määrään levyllä ihan eri tavalla kuin aiemmin; varsinkin ”The Serpent Holderin” kertsi on aivan TÖRKEÄN kova! Levyn päätösraita ”Voyage to Eternityn” päätteeksi bändi poistui yllättäen lavalta, ja sekä suomeksi että venäjäksi spiikattu taustanauha kertoi keikalla olevan 10 minuutin väliaika. Ison maailman meininkiä!
Toinen puoliaika käynnistyikin sitten aikamoisella yllätyksellä, nimittäin Mimic47:n päätösraita ”D.O.A”:lla, jota tuskin on levyn julkaisukiertueen jälkeen soitettu kertaakaan. Kappaleen päätteeksi päästiin Diablo-keikkojen todelliseen suolaan: Nygårdin hävyttömän perisuomalaisiin välispiikkeihin. Kävi ilmi, että yleisössä oli useita bändin keikalla ensimmäistä kertaa olleita, joten oli vain paikallaan jatkaa eteenpäin ”The Preacherilla”; siitähän Diablo miehen mukaan tunnetaan. Voitte varmaan arvata, tarvitsiko Nygårdin itse huutaa alkuun ”PERKELE!” Setin yllättävämmät valinnat jatkuivat, sillä bändi rykäisi legendaarisen ABBA-coverinsa, ”Dancing Queenin” ennen ”Read My Scarsia”. ”Resign from Lifen” yhteydessä koin sopivaksi pyörähtää tiskillä, mutta hyvä ettei Visa-kortti jäänyt maksulaitteeseen, kun tuli kiire juosta takaisin yleisöön: päättivät sitten vetää Deathin ”Crystal Mountain” -coverin, ja hyvin muuten vetivätkin!
Vanhan Diablon faneja hemmoteltiin vielä kakkoslevy Renaissancen ”Icon of Fleshillä”, jonka jälkeen alettiin selkeästi siirtyä loppusuoralle. Bändi päättikin settinsä todella hienosti ”Icarosilla” sekä ”Into the Sealla”, jonka olen kuullut vain kerran aikaisemmin Icaros-levyn rundilla vuonna 2008. Hieno biisi! Bändi pyysi kävijöitä jäämään vielä hetkeksi yhteiskuvaan, minkä jälkeen salista alkoi purkautua leveästi virnistävää keikkakansaa kohti narikkaa. Jälkimmäinen puolisko tuntui välittömästi keikan jälkeen yllättävän lyhyeltä, mutta jälkeenpäin ajateltuna se oli vain yhtä kappaletta lyhyempi kuin Silvër Horizon-osio.
Vaikken ole käytännössä ikinä kuunnellut Diabloa kotioloissa tai kiertänyt bändin keikkoja sen kummemmin, en voi kiistää sen merkitystä suomalaisessa metalliskenessä, ja tunnen ihmisiä, jotka nostavat bändin omassa Suomi-rankingissaan jopa kärkipaikalle. Diablo viihdyttää livenä joka kerta, enkä voi rumpufanina olla alleviivaamatta varsinkin Heikki Malmbergin taiteilua setin takana. Mies on Suomen ehdotonta eliittiä, minkä lisäksi rumpusetin kasaamisesta on ymmärretty jotain todella oleellista: chinoja ei todellakaan voi olla setissä liikaa, taisin nimittäin laskea niitä olleen kymmenen kappaletta. Sounditkin olivat todella hyvät, valoista puhumattakaan. Lähdin Tavastialle hyvin pitkälti hetken mielijohteesta, mutta tässähän huomaa jo odottavansa seuraavia keikkoja. Kiitos Diablo!
Witten by Atte Valtonen
Musicalypse, 2017
OV: 5724
Photos by Janne Puronen
