Liverpool’s atmospheric rockers, ANATHEMA, haven’t graced Finnish stages since South Park Helsinki in 2015, which was a support set played acoustically due to the circumstances, and their last headlining shows were in 2014. Following the release of their cinematic new album, “The Optimist,” earlier this year, they finally returned for a couple of shows, together with France’s blackgaze pioneers, ALCEST, who likewise haven’t visited our country in a while. On November 8th, the tour reached Tampere, where the two groups played at Klubi.
Scroll down to read in Finnish.
Rarely have I been lucky enough to see two bands I love playing together, but the combination of ANATHEMA and ALCEST was a dream package, as both have a dreamy, emotional quality to their music. The two bands have toured together before in the States, and now it was finally Europe’s turn, so I jumped at the chance to see the Brits and the French sharing the same stage. Additionally, both ANATHEMA and ALCEST have released new albums since I’d last seen them, so hearing the new songs come to life was yet another incentive. Judging by the fact that the show had been sold out in advance, I was far from being alone in my curiosity.
ALCEST took the stage at 20:00 with an intro tape of the instrumental “Onyx” from their latest album, “Kodama” (2016), after which they played the title-track of the record. “Kodama” was represented with three tracks in the 7-song set, all of which went down well with the audience, and right from the start you could tell that some people had specifically come to see them. Vocalist/guitarist Neige – wearing a Kate Bush T-shirt – was visibly delighted at the reception, always smiling widely and basking in the applause for a moment before saying anything into the mic. Although still quite shy in his demeanor, he seemed to be a bit more more comfortable in his role as the frontman than previously. Neige‘s clean vocals were angelic as always, while his screams still managed to amaze me, although I’d seen them live twice before – how can such a gentle-looking man let out such shrieks? ALCEST‘s sound was good, and the nuances of their songs came across very nicely, the only downside being that touring guitarist Zero’s backing vocals were sometimes drowned in the mix. When I saw the band opening for OPETH at Pakkahuone 3 years ago, they looked a bit lost on the bigger stage, but at a smaller venue like Klubi the atmosphere is perfect for their music. It’s hard to talk very analytically about any specific songs in the set, because the music just wrapped itself around you and never let go until the end. The magic was broken only briefly during one mellow section in “Éclosion,” when two guys were babbling loudly to each other – shut up and enjoy, damnit! At the end of the last song, “Délivrance,” Neige stayed on stage to make his guitar howl with feedback while the others made their exit – now that’s an unusual ending! I wish they would’ve played something from their debut, “Souvenirs d’un autre monde” (2007), as it’s my favorite record and was even reissued recently, but understandably there are only so many songs you can squeeze into a 1-hour set. Definitely the best performance I’ve seen by Neige and co. so far and one of the best this year!
Alcest Setlist
Intro (Onyx)
1. Kodama
2. Là où naissent les couleurs nouvelles
3. Oiseaux de proie
4. Éclosion
5. Autre temps
6. Percées de lumière
7. Délivrance
ANATHEMA‘s show started only 5 minutes late at 21:35 with an intro video based on the cover of “A Fine Day to Exit” (2001) (to which “The Optimist” is a sequel), with the man in a car on the beach. The first song was the instrumental “San Francisco,” which started as a taped intro, but the band members entered the stage and joined in to play on it, one after the other. The track transitioned directly into the modern ANATHEMA classic “Untouchable Pt. 1,” which featured the band’s rich trademark vocal harmonies in full force and got the audience in the right mood. However, as a bit of a change from the album version, the finger-picked acoustic guitar came from a backing track, and the headphone-wearing Daniel “Danny” Cavanagh played a delay-laden guitar line over it. The first part was naturally followed by the second, after which vocalist/guitarist Vincent Cavanagh greeted the audience in Finnish: “Moi moi, terve Tampere!” They continued with a triple punch of songs from “The Optimist”: the rolling “Can’t Let Go,” the mesmerizing “Endless Ways,” and the melodic title-track. A deeper cut in the set was “Barriers,” which gave Danny Cavanagh the chance to take the lead on vocals – it was a pleasure to hear such an obscure gem from the oft-overlooked “A Fine Day to Exit.”
Towards the end, I couldn’t help noticing that Vincent was in a sullen mood – he knocked over the mic stand in front of his keyboards at the end of “A Simple Mistake,” and after “Fragile Dreams” he left the stage immediately, while the others stayed to thank the audience. I doubt the request for old stuff managed to ruin his vibe, as he and Danny laughed it off, so I bet he was having some technical issues. Meanwhile, Danny seemed a little distant and wasn’t interacting with the audience much or firing them up in his usual fashion, although at the end he said, “I hope you enjoyed it – I surely did.” During my interview with him earlier that evening he’d mentioned being tired, so apparently this was still affecting him on stage. However, singer Lee Douglas and the third Cavanagh brother, bassist Jamie, seemed to be having a good time, and I ended up paying a lot of attention to Jamie and drummer Daniel Cardoso, which made me realize how critical a tight rhythm section is on a tune like “The Lost Song Pt. 3.” Speaking of rhythm, I’m surprised the band didn’t mention the absence of drummer (nowadays mainly percussionist) John Douglas, who had left the tour a month earlier. While they did survive without him, he’s a founding member, and there were some key songs (co)written by him in the setlist as well, so an acknowledgement would’ve been fair.
Although ANATHEMA were professionals and their show was enjoyable in itself, I was still left yearning for a bit more. Judging by setlist.fm, Tampere got one of the (if not the) shortest sets of the tour, and while the video screen was a nice addition, it could’ve been used more effectively. I suspect I might not have been as happy with ANATHEMA had ALCEST not put me in such a good mood beforehand. Hopefully next time everything will work out for the Cavanaghs!
Setlist
Intro (32.63N 117.14W)
1. San Francisco
2. Untouchable Pt. 1
3. Untouchable Pt. 2
4. Can’t Let Go
5. Endless Ways
6. The Optimist
7. The Lost Song Pt. 3
8. Barriers
9. Thin Air
10. A Simple Mistake
11. Closer
Encore
Intro (Firelight)
12. Distant Satellites
13. Springfield
14. Back to the Start
15. Fragile Dreams
Outro (No Surprises/What a Wonderful World)
Anatheman liverpoolilaiset tunnelmarokkarit eivät ole siunanneet Suomen keikkalavoja läsnäolollaan sitten vuoden 2015 South Park Helsingin, joka oli olosuhteiden johdosta akustisesti vedetty lämmittelysetti, ja viimeisimmät keikat pääesiintyjän roolissakin olivat vuonna 2014. Tuoreen elokuvallisen The Optimist -albumin julkaisun myötä he palasivat vihdoin parille keikalle, mukanaan Ranskan blackgaze-pioneeri Alcest, joka ei myöskään ollut vieraillut maassamme vähään aikaan. Marraskuun 8. päivänä kiertue saavutti Tampereen, missä yhtyeet soittivat Klubilla.
Hyvin harvoin olen ollut niin onnekas, että olisin päässyt näkemään kahden rakastamani bändin soittamassa yhdessä, mutta Anatheman ja Alcestin yhdistelmä oli unelmapaketti, sillä molemmilla on musiikissaan unenomainen ja tunteikas ote. Bändit olivat kiertäneet Yhdysvaltoja yhdessä aiemmin, ja nyt oli vihdoin Euroopan vuoro, joten paloin halusta nähdä brittien ja ranskalaisten jakavan samat lauteet. Sekä Anathema että Alcest olivat sitä paitsi julkaisseet uudet albumit sitten viime näkemän, joten uusien kappaleiden kuuleminen elävänä oli yksi porkkana lisää. Siitä päätellen, että keikka oli myyty loppuun etukäteen, en ollut yksin uteliaisuuteni kanssa.
Alcest nousi lavalle 20:00 intronauhanaan “Onyx”-instrumentaali tuoreimmalta Kodama-albumilta (2016), jonka jälkeen soitettiin levyn nimibiisi. Kodama oli edustettuna kolmen kappaleen verran seitsemän biisiä sisältäneessä setissä, ja niistä kaikki saivat yleisöltä hyväksyvän vastaanoton – oli alusta asti selvää, että jotkut olivat tulleet paikalle varta vasten katsomaan Alcestia. Kate Bush -paitaan sonnustautunut laulaja-kitaristi Neige oli selvästi otettu saamastaan vastaanotosta, hymyillen leveästi ja paistatellen yleisön aplodeissa aina hetken ennen kuin sanoi mitään mikrofoniin. Vaikka hän on yhä melko ujo olemukseltaan, hän vaikutti hieman aiempaa varmemmalta keulahahmon roolissaan. Neigen puhtaat laulut olivat enkelimäisiä kuten aina, kun taas hänen huutonsa onnistui yhä hämmästyttämään – miten näin hennon näköisestä miehestä voi lähteä tuollainen ääni? Alcestin soundit olivat hyvät, ja kappaleiden nyanssit erottuivat mukavasti – ainoana miinuksena oli se, että kiertuekitaristi Zeron taustalaulut hukkuivat välillä miksauksessa. Kun näin bändin lämmittelevän Opethia Pakkahuoneella kolme vuotta sitten, se näytti hieman hukassa olevalta isommalla lavalla, mutta Klubin kaltaisessa pienemmässä paikassa tunnelma on juuri oikeanlainen heidän musiikilleen. On vaikeaa puhua järin analyyttisesti yksittäisistä biiseistä setissä, sillä musiikki vain kietoutui ympärille eikä päästänyt irti ennen kuin esitys oli ohi. Taika rikkoutui vain hetkeksi “Éclosionin” aikana, kun pari miestä koki tarpeelliseksi jutella toisilleen kovaan ääneen – olisivatpa vain olleet hiljaa ja nauttineet musiikista! Päätöskappale “Délivrancen” lopussa Neige jäi lavalle ulvottamaan kitaraansa feedbackin merkeissä muiden poistuessa lavalta – ei mikään tyypillinen lopetus! Olisin halunnut kuulla jotain debyyttialbumi Souvenirs d’un autre mondelta (2007), sillä se on lempilevyni yhtyeeltä ja uudelleenjulkaistiin juuri hiljattain, mutta ymmärrettävästi yhteen tuntiin ei mahdu määräänsä enempää biisejä. Ehdottomasti paras näkemäni veto Neigeltä ja kumppaneilta tähän mennessä ja yksi koko vuoden parhaista!
Anatheman keikka alkoi vain viitisen minuuttia myöhässä 21:35 The Optimistin tarinaa pohjustaneen A Fine Day to Exitin (2001) kanteen perustuneella introvideolla, jossa mies istui autossa rannalla. Ensimmäinen kappale oli instrumentaali “San Francisco”, joka alkoi nauhalta soitettuna, mutta bändin jäsenet nousivat lavalle ja alkoivat soittamaan sen päälle yksi kerrallaan. Tästä siirryttiin suoraan moderniin Anathema-klassikkoon “Untouchable Pt. 1”, joka bändin rikkaine tavaramerkkistemmoineen sai yleisön oikeaan tunnelmaan. Pienenä muutoksena albumiversiosta akustinen näppäily tuli nauhalta, ja isot luurit päässä esiintynyt Daniel “Danny” Cavanagh soitti delay-efektillä höystettyä kitarakuviota sen päällä. Ensimmäistä osaa seurasi luonnollisesti toinen, jonka jälkeen laulaja-kitaristi Vincent Cavanagh tervehti yleisöä suomeksi: “Moi moi, terve Tampere!” Meno jatkui kolmen kappaleen mittaisella annoksella The Optimistia: ilmoille kajahti rullaava “Can’t Let Go”, lumoava “Endless Ways” ja melodinen nimikkoraita. Harvinaisempi biisi setissä oli “Barriers”, joka antoi Danny Cavanaghille mahdollisuuden toimia laulusolistina – oli mukavaa kuulla tällainen unohdettu helmi monesti ylenkatsotulta A Fine Day to Exitiltä.
Tässä vaiheessa iltaa joku kerjäsi bändiä soittamaan doomia, mihin vastauksena Vincent kysyi, missä mies oli ollut viimeisten 20 vuoden ajan. Danny myös huomautti, ettei edellinen kappale ollut varsinaisesti Bruno Marsia – “not that there’s anything wrong with Bruno Mars.” Vanhan fanin toiveisiin taipumisen sijaan bändi kulki eteenpäin vuoden 2010 We’re Here Because We’re Hereltä soitetulla “Thin Airilla”, joka soitettiin jostain syystä ilman Dannyn ja Lee Douglasin taustalauluja. Tämä valitettavasti vei tuulen pois kappaleen purjeista, sillä väliosa kuulosti melko ontolta ilman stemmoja. Onneksi seuraavana oli vuorossa suosikkeihini lukeutuva “A Simple Mistake”. Sovitus oli jälleen hieman erilainen, sillä Douglas toimi solistina Vincentin sijaan – en ollut odottanut tätä, mutta biisi toimi näinkin mainiosti, ja huippukohta kuulosti niin isolta ja painokkaalta, että jopa metallin perään haikailleen yleisön edustajan luulisi olleen tyytyväinen. “Closer” toi setin pääosuuden päätökseen Vincentin vocoderin kera, mutta olisi voinut kuulostaa vielä voimallisemmalta. Minusta on näköjään tulossa nipottaja aiemmin livenä kuulemieni biisien esitysten suhteen!
Yleisön ei kauaa tarvinnut taputtaa, kun “Firelight”-instrumentaali alkoi soida nauhalta alkusoittona Distant Satellitesin (2014) elektroniselle nimikkoraidalle. Kyseessä on hyvä esimerkki biisistä, joka kuulostaa paljon paremmalta livenä – lopetus on albumilla melko kesy, mutta lavalla Vincent takoi perkussioitaan ja Danny soitti rokkaavaa kitarakuviota. “Springfield” uudelta albumilta on nähtävästi perinyt “A Natural Disasterin” paikan biisinä, jonka aikana yleisöä pyydetään valaisemaan sali kännyköillään. Rehellisesti sanottuna “Disaster” on mielestäni parempi kappale tähän tarkoitukseen, sillä “Springfield” on yhä hyvin uusi, eikä siinä ole yhtä vahvaa tunnelatausta, mutta ymmärrän bändin tarpeen vaihtelulle. “Back to the Start” oli hieman outo valinta The Optimistilta, sillä pidän sitä levyllä hieman tylsähkönä, eikä kappaleen kuuleminen livenä valitettavasti onnistunut kääntämään päätäni. Levyllä on paljon parempia biisejä, kuten “Leaving It Behind”, joka olisi varmasti toiminut hienosti setin alkupuolella. Keikan loppuun bändi heitti pienen Pink Floyd -tribuutin, kun Danny soitti pätkän “Shine on You Crazy Diamondia”, jonka päälle Vincent lauloi “See Emily Playta” ennen energistä ja mukaansatempaavaa luentaa “Fragile Dreamsista”. Hauskana ekstrana outrona toimi mashup Louis Armstrongin “What a Wonderful Worldin” lauluosuuksista ja Radioheadin “No Surprisesin” instrumenttiraidoista, ja Danny yllytti yleisöä yhteislauluun kertosäkeessä.
Keikan loppupuolella en voinut olla huomaamatta, että Vincent oli nyrpeällä päällä – hän kaatoi koskettimiensa kohdalla olleen mikkitelineen “A Simple Mistaken” lopussa ja poistui lavalta heti “Fragile Dreamsin” päätyttyä muiden jäädessä kiittämään yleisöä. En usko, että vanhan tuotannon perään huutelu olisi pilannut hänen tunnelmaansa, sillä hän ja Danny hoitivat tilanteen huumorilla, joten arvelen hänellä olleen joitain teknisiä ongelmia. Danny sen sijaan vaikutti hieman etäiseltä eikä ottanut paljon kontaktia yleisöön tavalliseen tyyliinsä, vaikka lopussa hän sanoi nauttineensa illasta. Haastatellessani häntä paria tuntia ennen keikkaa hän oli maininnut olevansa väsynyt, joten ilmeisesti tämä vaikutti häneen vielä lavallakin. Laulaja Lee Douglas ja kolmas Cavanagh-veljes, basisti Jamie, vaikuttivat kuitenkin olevan hyvällä tuulella, ja kiinnitinkin paljon huomiota Jamien ja rumpali Daniel Cardoson soittoon, mikä sai minut huomaamaan, miten tärkeä tiukka rytmisektio on “The Lost Song Pt. 3:n” kaltaisessa kappaleessa. Rytmistä puheen ollen, oli yllättävää ettei bändi maininnut noin kuukautta aiemmin kiertueelta kotiin lähteneen rumpali (nykyisin lähinnä perkussionisti) John Douglasin poissaoloa. Vaikka bändi pärjäsi ilman häntä, hän on kuitenkin perustajajäsen, ja setissä oli hänen säveltämiään avainkappaleita, joten jonkinlainen huomionosoitus olisi ollut paikallaan.
Vaikka Anathema hoiti homman kotiin ammattimaisesti ja keikka oli itsessään nautittava, jäin silti kaipaamaan jotain. Setlist.fm:n perusteella näyttäisi siltä, että Tampere sai yhden kiertueen lyhyimmistä seteistä (kenties jopa sen lyhyimmän), ja vaikka videoskriini oli mukava lisä, sitä olisi voitu hyödyntää tehokkaammin. Luulenpa, että olisin ollut tyytymättömämpi Anathemaan, jos Alcest ei olisi saanut minua niin hyvälle tuulelle. Toivottavasti ensi kerralla Cavanagheilla kaikki menee nappiin!
Written by Wille Karttunen
Musicalypse, 2017
OV: 6304
