EPPU NORMAALI, one of the most noteworthy and consistently popular music acts in Finland, reached the admirable age of 40 this year. To commemorate the occasion, they released a brand new documentary film, Eput, which was released in cinemas nationwide on December 2nd. Not only this, but they hosted a two night long celebration dubbed the “Superviikonloppu” [super weekend] at Espoo Metro Arena (ironically, a place to which the metro still does not yet go). The first night would consist of the movie’s premiere screening followed by a semi-acoustic performance from the band. The second night was to be a full concert by the band in part accompanied by the Tampere Symphony Orchestra with whom they had previously played at Ratina Stadium earlier this summer. Check out the gallery from the second night here.
Scroll down to read in Finnish.
Though I had first heard of EPPU NORMAALI during what one might call their renaissance in the early 2000s, what drew me to them was their work in the late ’70s and early ’80s. It was a child-like, playful take on punk rock. Their 1979 album, “Maximum Jee&Jee,” had lyrics ranging from something befitting a nursery rhyme like “Myrkkyä” all the way to a song about murdering a noisy toddler in “Kuolleet Kakarat” (as the song loosely translated goes: “it is not criminal, haven’t you heard of post-abortion?”). Of course, a lot can happen in four decades and they gradually shifted to a more generally palatable, radio-friendly sound. I had only seen them once before at Ruisrock in 2009, and was curious to see them again.
Friday
I arrived at the venue with enough time to have a beer before the movie started. The arena was just over halfway filled with mostly middle to retirement -aged people, with only a handful of young folks in the mix. Clearly the largest demographic for this band was their peers, whom had been with them on this decades-long journey from the start. For one reason or another, the arena was very chilly and I never felt the need to relinquish my coat. Perhaps the venue had taken the term “ice hall” quite literally.
The film was shown on three screens, of which the middle one was the largest. I found the big screen worked best from floor level. As we are a music site I decided not to get into a proper movie review but briefly I’d say the movie was very enjoyable, centering around the two brothers, Martti and Mikko “Pantse” Syrjä, and chronicling the band’s progression from their humble beginnings leading all the way to the orchestra-accompanied anniversary show this summer. It had the band’s signature style and awkward humor to it and offered an in-depth look into the band’s thought processes. Overall, I’m very glad I saw it. I learned a lot and had a good time.
It was during the film that I noticed the acoustics in the venue were horrendous. Any louder sound would hit the back wall and bounce back forming a half second delay. During the film, this was mostly noticeable in any sections where drums were present or whenever any hard “S” or “P” sounds were spoken. The sound mix of the movie was otherwise impeccable.
After the movie there was a brief recess, after which the band started their acoustic set. They greeted the crowd with an extremely laid-back approach with everyone but Martti, the singer, sitting down. They were all dressed in very casual attire and even Martti mostly slowly meandered around the stage with one hand in his pocket for most of the set. It was obviously, by nature, not a rock concert but rather just an appearance for the true fans who were interested enough to come to an ice hall to watch a documentary.
They began with “Lainelautaileva lehmänmaha rock’n’roll,” a classic from my favorite album, the aforementioned “Maximum Jee&Jee.” It worked beautifully with the setup, since it’s more of a classic rockabilly parody than a raunchy punk song. The next few songs set the low-key mood for the show just fine. After a while, famous jazz pianist Iiro Rantala joined them for a few songs, starting with another rock ’n’ roll type: “Minun aurinkolasit.” Iiro was soon replaced by another featuring artist: Eero “Safka” Pekkonen on the accordion. They were only around for two songs each (at first), which were modest hits apart from “Pimeyden tango” with Safka. This was followed by some of their more famous songs, including “Urheiluhullu,” for which Martti confidently showcased his admittedly still impressive biceps.
Though the sound had been coming in very clearly, the acoustic set would have been more at home in a club. All this time, the acoustics in the venue itself had been playing against them. From the floor, it seemed that unless there was enough noise to drown it out, all the drum sounds would come back to mess up the rhythm. This would seriously take me out of it occasionally, though not frequently enough to really ruin the whole show.
They had saved “Murheellisten laulujen maa” for the end of the first encore, with Iiro and Safka joining in once again. It’s one of EPPU’s biggest anthems and they did manage a fairly impressive sound for the setup. They even played a second encore with “Njet, Njet” which had the whole arena singing along.
I can’t say I’d have recommended the first night for people who aren’t all that familiar with EPPU’s music, but it was enjoyable as a special fan event. The atmosphere was subdued and calm but also welcoming; an entertaining movie, a few beers, and a refreshingly different concert. I admittedly felt anxious to see what songs they had saved for the second evening.
Setlist
1. Lainelautailevan lehmänmahan rock’n’roll
2. Kuunvartalo yöllä
3. Teen sinusta muusia
4. Poltan loppuun tupakin
5. Balladi kaiken turhuudesta
6. Minun aurinkolasit
7. Hiljaa huomiseen
8. Kun jatsia kuunneltiin
9. Pimeyden tango
10. Urheiluhullu
11. Joka päivä ja joka ikinen yö
12. Puhtoinen lähiöni
13. Yöjuttu
14. Linnunradan laidalla
15. Kitara, taivas ja tähdet
16. Kaikki häipyy, on vain nyt (encore 1)
17. Murheellisten laulujen maa (encore 1)
18. Njet, Njet (encore 2)
Saturday
The promise of one of the biggest Finnish bands accompanied by a full orchestra had enticed a larger crowd than the night before; the venue was considerably more packed than on Friday. The age range had also gotten more diverse. This was obviously the main event to which Friday had only been the build-up.
They started with a surprisingly obscure song, “Asustelaulu.” It was a pretty weak and lethargic way to start off a grand evening such as this. The second track “Tien päällä taas” was more appropriate. More mid-’80s classics such as “Suomi-ilmiö,” “Vuonna ’85,” and “Akun tehdas” soon followed, giving the show a better groove. The first surprise guest of the night was EPPU’s original bass player, Mikko Saarela, who came in to sing “James Dean” and switched to bass for “Pidetään ikävää.” He had clearly come to have fun and his attitude was contagious. Most important of all, he had a shirt that said “Sorry ladies, I’m in the Night’s Watch.” I would come to miss him as the show went on.
After a few hits such as “Joka päivä ja joka ikinen yö” and “Tahroja paperilla,” the famous TAMPERE SYMPHONY ORCHESTRA emerged behind them. They began playing the classic “Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset” with the orchestra triumphantly joining in on the first chorus. Further accented by Las Vegas -style stage lights and flashy graphics, the show picked up in a big way. I instantly felt like I was seeing something special about which I could brag to my friends later.
The pageantry only carried so far, as the following few songs made it quite clear that the orchestra sounded very muddy. It was buried under the undefined and mediocre sound of the five least talented people on stage. Of course, the act we all came to see was EPPU NORMAALI, so they had to be front-and-center, but they should have come up with a sound that gelled better. The orchestra came in a lot better in the predetermined instrumental breaks for songs like “Hipit rautaa” and “Lensin matalalla 2,” the latter of which had been built from the ground up to work with strings, which is why it alone worked so well. This was a good point to start the intermission.
The second set began with the orchestra playing a medley. After EPPU started to join in and the next song started, I realized I truly would have rather just watched the orchestra instead. “Hiljaa huomiseen” still worked pretty well with the orchestrations because it was a slow song with one defining melody on which they could build. The orchestra took breaks during a lot of the final set and only joined in on some parts of songs. The orchestra only added piano to “Murheellisten laulujen maa” for instance. This wasn’t turning out at all like I had been hoping.
For the last leg of the set, EPPU played some of their bigger hits to which people could sing along, including, “Baarikärpänen,” “Urheiluhullu,” “Kun olet poissa,” and “Vihreän joen rannalla (kauan sitten).” For “Baarikärpänen,” they let Pantse do the vocals. Made me miss Martti. They even finished the encores with “Njet, njet” once again. It was pure freshly squeezed EPPU. They were in their element and it honestly worked better than with the orchestra.
For me, that became the downfall of this whole enterprise. The segments with lots of orchestra and little-to-no EPPU were great, but then again, their absence didn’t hurt either. Perhaps both entities were destined to be apart. “Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset” for instance was a total mess and even at their best, the strings were usually stuck playing the basslines like in “Hipit rautaa.” It was also a huge disappointment to me that they played several of their biggest hits on both nights when they had such an extensive history of beloved songs from which to choose. This left me feeling like I’d seen two versions of the same show instead of one “super weekend.”
I feel like EPPU agreed with me, as they were clearly not comfortable with this much extravagance. They were even wearing the same clothes as the night before. A group like EPPU NORMAALI is best suited for club or festival gigs. They are a humble punk band from the countryside who didn’t need all these big screens and flashing lights to win people’s hearts. I’m hoping this was indeed just a one-time anniversary spectacle, after which they can return to that which they do best.
Written by Vincent Parkkonen
Musicalypse, 2016
OV: 2936
Photos by Bear Wiseman
Setlist
1. Asustelaulu
2. Tien päällä taas
3. Suomi-ilmiö
4. Vuonna ’85
5. Ei sankariainesta
6. Akun tehdas
7. James Dean
8, Pidetään Ikävää
9. Joka päivä ja joka ikinen yö
10. Puhtoinen lähiöni
11. Tahroja paperilla
12. Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset
13. Jackpot
14. Läpivalaistu
15. Hipit rautaa
16. Lensin matalalla 2
Intermission
17. Musiikkia Rantalasta
18. Hiljaa huomiseen
19. Olin vain tuuli
20. Kun valot tulevat vastaan
21. Murheellisten laulujen maa
22. Pimeyden tango
23. Kun jatsia kuunneltiin
24. Baarikärpänen
25. Viihteen kuningas
26. Näin kulutan aikaa
27. Urheiluhullu
28. Kun olet poissa
29. Vihreän joen rannalla (kauan sitten)
30. Suolaista sadetta
31. Kitara, taivas ja tähdet
32. Linnunradan laidalla
33. Voi kuinka me sinua kaivataan
34. Kaikki häipyy, on vain nyt (encore)
35. Njet, njet (encore)
Eppu Normaali – yksi Suomen pitkäkestoisesti suosituimmista yhtyeistä – täytti tänä vuonna kunnioitettavat 40 vuotta. Tätä juhlistettiin julkaisemalla uusi dokumenttielokuva Eput joulukuun 2. päivä. Sen lisäksi he isännöivät ‘Superviikonlopuksi’ nimetyn kahden illan juhlan Espoon Metro Areenalla (jonne ironisesti tapahtumapäivinään mennessä ei länsimetro mennyt). Ensimmäisenä iltana oli määrä olla elokuvan ensi-iltaesitys, jota seuraisi puoliakustinen setti bändiltä. Seuraavaa iltaa tähditti bändi kokonaisella konsertilla, johon osikseen osallistui Tampere Filharmonia, jonka kanssa se jo kerran soitti yhdessä Ratinan Stadionilla 2016.
Vaikka kuulinkin ensi kertaa Eppu Normaalista aikana, jota voisi kutsua sen renessanssiksi, minua veti puoleensa lähinnä sen 70-80-luvun vaihteen tuotanto. Siinä oli lapsekas ja leikkisä lähestymistapa punk rockiin. Vuoden 1979 albumin Maximum Jee&Jee lyriikat olivat kaikkea esimerkiksi lastenlauluksi sopivasta “Myrkkyä” -kappaleesta suorastaan äänekkääseen vauvan murhaamisesta kertovaan “Kuolleet kakarat” -materiaaliin (kuten sanat kulkevat: “Se ei oo rikollista, eks oo kuullut jälki-abortista?”). Tietysti paljon voi tapahtua neljässä vuosikymmenessä, ja he siirtyivätkin hiljalleen yleisesti pidettävämpään radioystävälliseen tyyliin. Olin nähnyt Eput vain kerrran aiemmin Ruisrockissa 2009, ja odotin mielenkiinnolla heidän näkemistään uudestaan.
Perjantai
Saavuin juuri tarpeeksi aikaisin saadakseni yhden oluen alle ennen elokuvan alkua. Areena oli hieman yli puolilleen täynnä ihmisiä keski-ikäisistä eläkeläisiin, seassaan vain muutamia nuorempia. Selvästikin yhtyeen suurin kohderyhmä koostuu niistä, jotka ovat olleet heidän mukanaan tällä vuosikymmenten matkalla alusta asti. Syystä tai toisesta keikkapaikka oli hyvin viileä, enkä kuunaan kokenut tarpeelliseksi luopua takistani. Ehkäpä joku oli ottanut termin “jäähalli” hieman kirjaimellisesti.
Elokuva näytettiin kolmella näytöllä, joista keskimmäinen oli suurin. Koin permannolta katsoessani keskimmäisen toimivammaksi. Koska olemme musiikkiin painottuva sivusto, päätin etten anna varsinaista elokuva-arviota, mutta lyhyesti sanottuna kuvaisin sitä hyvin viihdyttäväksi. Se keskittyy paljolti veljeksiin Martti sekä Mikko “Pantse” Syrjään ja kertoo yhtyeen tarinan vaatimattomasta alusta tämänkesäiseen sinfoniaorkesterin tahdittamaan vuosijuhlaan asti. Se oli tehty heidän ominaista huumoriaan ammentaen ja antoi tilaisuuden tarkastella syvemmin heidän ajatusmaailmaansa. Kaikkiaan olen tyytyväinen että näin sen, koska opin siitä paljon siinä hauskanpidon ohessa.
Elokuvan aikana huomasin tilan akustiikan olevan kamala. Kaikki kovemmat äänet kaikuivat takaseinämän kautta ja palasivat muodostaen puolen sekunnin viiveen. Dokumentin aikana tämä oli havaittavissa lähinnä kun rummut soivat tai puheessa, kun kovia “p”- tai “s”-äänteitä lausuttiin. Muutoin itse elokuvan äänisuunnittelu oli erinomaista.
Näytöksen jälkeen oli lyhyt väliaika, jota seurasi Eppujen akustinen esitys. He nousivat estradille hyvin letkeällä asenteella, laulaja Martti Syrjää lukuun ottamatta, istuen. Heillä oli erittäin arkiset vaatteet yllään, ja jopa Martti lähinnä laahusteli pitkin lavaa käsi toisessa taskussa suurimman osan setistä. Se ei selvästikään ollut luonnostaan rock-konsertti vaan esiintyminen niille tosifaneille, joita kiinnosti tarpeeksi tulla jäähalliin katsomaan dokumenttielokuvaa.
He aloittivat “Lainelautailevan lehmän mahan rock’n’rollilla”, joka on klassikko edellä mainitulta lempilevyltäni Maximum Jee&Jee. Se toimi loistavasti tällä setupilla, ollessaan pikemminkin rockabilly-parodia kuin räikeä punk rock -kappale. Sitä seuraavat kappaleet asettivat tunnelman sopivasti. Piakkoin tunnettu jazz-pianisti Iiro Rantala liittyi joukkoon, aloittaen toisella rock’n’roll-tyylisellä numerolla “Minun aurinkolasit”. Hänet kuitenkin pian syrjäytti seuraava vieraileva esiintyjä, Eero “Safka” Pekkonen haitarissa. Kummatkin olivat vuorollaan lavalla vain kahden kappaleen ajan (ensiksi), jotka olivat vaatimattomammin tunnettuja Safkan kanssa soitettua “Pimeyden tangoa” lukuunottamatta. Näitä seurasikin heidän tunnetumpia kappaleita, mukaanlukien “Urheiluhullu”, jonka aikana Martti pääsi esittelemään eittämättä yhä ylväitä hauiksiaan.
Vaikka ääni kuului hyvin selkeästi, selvästikin akustinen setti olisi toiminut paremmin klubikeikalla. Keikkapaikan akustiikka pelasi koko ajan heitä vastaan. Ellei ollut tarpeeksi ääntä sitä vaimentamaan, niin rumpujen ääni palasi kaiun kanssa takaseinältä ja häiritsi rytmiä. Tämä häiritsi ajoittain, muttei silti tarpeeksi usein että olisi pilannut koko elämyksen.
Loppuun oli säästetty “Murheellisten laulujen maa”, johon Iiro sekä Safka osallistuivat myös. Koska se on Eppujen suurimpia hittejä, he onnistuivat luomaan kohtuullisen laajan soundin setupin huomioiden. Toiseksi encoreksi soitettiin vielä “Njet, njet”, jossa koko areena lauloi mukana. En tiedä, voinko suositella iltaa ihmisille, joille Eppu Normaalin tuotanto ei ole kovin tuttua, mutta se toimi hyvin erityisenä fanitapahtumana. Ilmapiiri oli rauhallinen ja pidättyväinen, mutta silti kutsuva. Viihdyttävä elokuva, muutama olut, sekä virkistävän erilainen keikka. Myönnän odottaneeni innolla, mitä kappaleita oli luvassa toiselle illalle.
Lauantai
Lupaus erään tunnetuimman suomalaisyhtyeen esiintymisestä sinfoniaorkesterin säestämänä oli houkutellut toiselle illalle entistä suuremman yleisön, sillä keikkapaikka oli selvästi täydempi. Myös ikäjakauma oli huomattavasti monipuolisempi. Ilmeistä oli, että tämä oli viikonlopun pääesiintyminen ja perjantai oli vain esimakua.
Eput aloittivat setin yllättävän harvinaisella kappaleella “Asustelaulu”. Se oli hyvin heikko ja laahaava tapa aloittaa tällainen suuri ilta, kun taas toinen kappale “Tien päällä taas” oli sopivampi. Sitä seurasi lisää 80-luvun puolivälin kappaleita, kuten “Suomi-ilmiö”, “Vuonna ’85” sekä “Akun tehdas”, mikä antoi esitykselle paremman menon. Illan ensimmäinen vieraileva esiintyjä oli Eppujen alkuperäinen basisti Mikko Saarela, joka tuli laulamaan “James Deanin” ja siirtyi sitten bassokitaraan kappaleeseen “Pidetään ikävää”. Hän oli selvästi tullut hauskanpitoa varten, mikä oli tarttuvaa. Oleellisinta lienee huomauttaa, että hänellä oli paita, jossa luki “Sorry ladies, I’m in the Night’s Watch.” Minulle tuli ikävä häntä illan mittaan.
Muutaman hitin, kuten “Joka päivä ja joka ikinen yö” ja “Tahroja paperilla”, jälkeen kuuluisa Tampere Filharmonia ilmestyi yhtyeen taakse lavalle. He alkoivat soittaa klassikkoa “Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset”, johon orkesteri ylväästi yhtyi ensimmäisessä kertosäkeessä. Esitystä koristi entisestään Las Vegas-tyylinen valoshow, sekä näyttävämmät grafiikat. Keikka lähti suorastaan lentoon. Minusta tuntui heti kuin olisin katsonut jotain erityistä, josta voisin kerskua myöhemmin ystävilleni.
Näyttävyys kantoi vain tiettyyn pisteeseen asti, kun pian aloinkin huomata että orkesteri kuulosti kovin sekamelskalta. Komeaa ääntä hautasi määrittelemättömän keskinkertainen soundi, jota soitti esiintyjistä viisi vähiten lahjakasta. Esiintyjä joita olimme tietenkin kaikki tulleet katsomaan oli varsinaisesti Eppu Normaali, mutta sen olisi pitänyt keksiä soundi, joka olisi sopinut yhteen tätä paremmin. Orkesterin kuuli paljon paremmin sille varatuissa tauoissa kappaleissa kuten “Hipit rautaa” ja “Lensin matalalla 2”. Näistä jälkimmäinen oli sentään luotu alkujaankin jousisoittimien säestämäksi ja siksi toimikin niin hyvin. Tämän jälkeen olikin oiva hetki pitää väliaika.
Toinen setti alkoi filharmonian soittamalla sikermällä. Eppujen liittyessä hiljalleen soittoon ja seuraavan kappaleen alkaessa sisäistin, että olisin varmaan mielummin kuunnellut vain orkesteria. “Hiljaa huomiseen” sentään toimi vielä, sillä se oli hidas kappale selkeällä melodialla, jonka päälle jouset pystyivät rakentamaan. Filharmoninen orkesteri piti taukoja seuraavissa kappaleissa ja liittyikin mukaan vain sopiviksi koetuissa kohdissa. Esimerkiksi kappaleeseen “Murheellisten laulujen maa” ei lisätty kuin pianosäestys. Tämä esitys ei ollut laisinkaan mitä olin toivonut.
Setin viimeisessä osiossa Eput soittivat suosituimpia kappaleitaan, kuten “Baarikärpänen”, “Kun olet poissa” ja “Vihreän joen rannalla (kauan sitten)”, joissa yleisö sai laulaa mukana. Pantsekin pääsi laulamaan “Baarikärpäsessä”. Siinä tuli ikävä Marttia. Lopuksi he soittivat vielä uudelleen “Njet, njetin.” Se oli puhdasta, tuorepuristettua Eppu Normaalia. He olivat selvästi elementissään ja se oikeastaan toimi paremmin kuin orkesterin kanssa.
Minun mielestäni tämä olikin koko idean perikato. Hetket, jolloin filharmonia soitti ja Eppuja oli vain vähän tai ei ollenkaan toimivat loistavasti, kun taas orkesterin poissaolo ei haitannut Eppuja. Saattaa olla, että molempien elementtien kuuluisi pysyä erillään. “Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset” etenkin oli aivan sekamelskaa, ja parhaimmillaankin orkesteri joutui tyytymään pelkkien bassokuvioiden soittoon, kappaleissa kuten “Hipit rautaa”. Olin myös karvaasti pettynyt siihen, että Eput soittivat molempina iltoina monia samoja hittejä, kun heillä olisi ollut niin valtaisa valikoima, josta ammentaa. Siitä jäi tunne kuin olisin nähnyt kaksi versiota samasta keikasta, yhden ‘superviikonlopun’ sijaan.
Minusta tuntuu, että Eput olivat itse samoilla linjoilla kanssani, sillä he olivat nähtävästi vaivaantuneita tällaisen spektaakkelin keskellä. Heillähän oli vielä samat vaatteetkin kuin edellisenä iltana. Eppujen kaltainen yhtye sopii parhaiten klubi- tai festivaali-keikoille, sillä se on vain vaatimaton punkpoppoo maaseudulta, joka ei kaivannut mitään valtavia näyttöjä tai valoesityksiä tehdäkseen paikkaansa ihmisten sydämiin. Tämä olikin toivon mukaan vain yksittäinen erityisesiintyminen vuosikerran kunniaksi, jonka jälkeen yhtye voi palata siihen missä se loistaa.
