Thu. Oct 22nd, 2020

REVIEW: Amorphis – Under the Red Cloud (Musicalypse Archive)

AMORPHIS hasn’t been exactly amorphous in recent years, as the band seems to have adopted an “if it ain’t broke, don’t fix it” mentality since Tomi Joutsen became the vocalist on “Eclipse” in 2006. This doesn’t mean their music has become bad or boring, but I don’t think the recent releases have lived up to the high standards set by “Skyforger” (2009), which I consider to be the band’s crowning achievement. I loved “The Beginning of Times” (2011) at first, but in hindsight it sounds tired and includes way too much filler. I still enjoy “Circle” (2013) and I like the fresh ideas producer Peter Tägtgren brought to the table, but after hearing the bonus tracks I realized the album could’ve been more daring, as some great and interesting songs got rejected in favor of more typical AMORPHIS tunes.

Scroll down to read in Finnish!

As expected, “Under the Red Cloud” isn’t a radical stylistic departure, but it’s evident that working with Jens Bogren has helped AMORPHIS shake up their formula. Stylistically, the album is like a mixture of “Elegy” (1996) and “Circle,” with some new tricks thrown in for good measure. It’s got the progressive feel, oriental influences, and the 50:50 ratio of clean vocals and growls that defined “Elegy,” as well as elements that were first introduced on “Circle,” such as Tomi Joutsen’s black metal screaming and the church organ. The latter two ingredients can be heard in “The Four Wise Ones,” which has the distinction of being the first modern AMORPHIS song not to include Joutsen’s clean voice: instead, the melodic vocals in the middle of the song are handled by guest singer Aleah Stanbridge (TREES OF ETERNITY). The fantastic “Dark Path” leads the listener into black metal territory as well, but the song goes through various changes and constantly keeps you on your toes.

“Bad Blood” – not a Taylor Swift cover, mind you – is an instant hit, with kickass riffing that sounds atypically modern for AMORPHIS. “The Skull” includes thrashy shouting by Joutsen in the pre-chorus, and the use of tambourine in the verses brings to mind “First Doom” from “Tales from the Thousand Lakes” (1994). The lead single “Death of a King” is a brilliant tune that includes electric sitar, percussion by Martin Lopez (SOEN, ex-OPETH), flute by Chrigel Glanzmann (ELUVEITIE), a danceable beat, and one of the catchiest AMORPHIS choruses ever. If this song doesn’t get stuck in your head, nothing will! The video track “Sacrifice,” on the other hand, is the weak link of the album, although I have to admit that Esa Holopainen’s shred guitar solo is cool. It feels like the song was added as the obligatory radio-friendly track to please the record label, as it sticks out like a sore thumb amid the heavier and more complex songs.

The album reaches its peak at the end: “Enemy at the Gates” turns the band’s formula upside down, as the eerie, OPETH-y verses are sung clean, while the chorus is growled. There’s also room for a brilliant synth solo by Santeri Kallio, played with a patch that reminds me of Kim Rantala’s leads on “Elegy.” “White Night” is my personal favorite song and one of the most epic AMORPHIS album closers ever: it’s got ethereal verses featuring Stanbridge’s whispery voice, oriental riffs with growling, as well as a soaring chorus with some of Joutsen’s best clean singing ever captured on tape – what’s there not to like?

It’s ironic that “Under the Red Cloud” is more cohesive than the previous two records, because it’s the first non-conceptual AMORPHIS album in over a decade. However, in a way this makes it the spiritual successor of “Tales…” and “Elegy,” because those two classics are collections of separate stories as well. Although the lyrics aren’t based on the Kalevala this time around, the band’s “spiritual mentor,” Pekka Kainulainen, has done a great job capturing the essence and imagery of Finnish mythology.

At this point it’s pointless to expect another experiment like “Am Universum” (2001) from AMORPHIS, but “Under the Red Cloud” proves that the band is still capable of successfully going beyond its comfort zone. The production is pure ear candy, several songs are potential classics, and the variety – both within and between the songs – and guest performances keep the material interesting. The progressive and bold approach makes this an album you can’t shrug off as just another AMORPHIS release. “Under the Red Cloud” is by far the strongest AMORPHIS record since “Skyforger” and a worthy album of the year candidate.

If you’re not convinced yet, here’s what some of the rest of the staff thought:

“I was torn, because AMORPHIS and IRON MAIDEN released albums on the same day. By the simple principle of alphabetical order, I put on AMORPHIS first. In order to explain to you how great this album is, let me say this: I’ve never really been big into AMORPHIS, but IRON MAIDEN has drastically changed my life, and yet, “Under the Red Cloud” was so good that I didn’t want to stop listening to it so I could hear the latest IRON MAIDEN album. I concur – it’s definitely a nominee for best album of the year! It’s a perfect album.” – Bear W.

AMORPHIS was among the first metal bands I ever got into, and served as the first initiation on my way towards folk metal (the gateway theory does work, indeed). With this background, and “Elegy” and “Skyforger” being my all-time favorites from the band, I greeted “Under the Red Cloud” with nearly unexpected glee. It combines the elements I love in Joutsen-era and the earlier days, and I have to say, digging the past has never felt so refreshing as it feels on this album. “Death of a King,” my new favorite dance floor tune, promised plenty, and the rest certainly delivered those promises. “Under the Red Cloud” is a diverse, rough, and raw, yet beautiful piece of art, presenting AMORPHIS at their very best. There is something untamed and deeply ethereal in Finnish folklore, but at the same time it’s very tangible, very earthy, and AMORPHIS knows how to dig up those roots.” – Lene L.

Written by Wille Karttunen
Musicalypse, 2015
OV: 3478 / 2007

AMORPHIS ei ole ollut järin amorfinen viime vuosina, sillä bändi on vaikuttanut välttävän hyväksi havaitun kaavan rikkomista Tomi Joutsenen liityttyä laulajaksi vuoden 2006 Eclipsellä. Ei sillä, että yhtyeen musiikista olisi tullut huonoa tai tylsää, mutta mielestäni viimeisimmät julkaisut eivät ole lunastaneet niitä odotuksia, jotka bändin hienoimpana saavutuksena pitämäni Skyforger (2009) asetti. Rakastuin The Beginning of Timesiin (2011) ensikuulemalla, mutta jälkikäteen levy kuulostaa väsyneeltä ja sisältää turhan paljon täytettä. Pidän edelleen Circlestä (2013) ja tuottaja Peter Tägtgrenin pöytään tuomista tuoreista ideoista, mutta bonusraidat kuultuani tajusin, että albumi olisi voinut olla uskaliaampi, sillä pari erinomaisen mielenkiintoista kappaletta jäi rannalle tyypillisten Amorphis-rallien sijaan.

Olin innoissani kuullessani Jens Bogrenin tuottavan AMORPHISin 12. albumin, koska rakastan tuotoksia, joita hän on saanut aikaan mm. OPETHin, KATATONIAn ja PARADISE LOSTin kanssa. Hänen tuotantonsa ja miksauksensa miellyttävät korvaa ja sisältävät mielenkiintoisia yksityiskohtia, joita ei välttämättä huomaa ensimmäisellä kuuntelukerralla. Olin myös kuullut, että Jens Bogren on määrätietoinen kaveri, joka laittaa bändit paiskimaan töitä, joten olin utelias kuulemaan, mitä hän tekisi AMORPHISin kanssa. Seitsemän vuoden faniuden jälkeen yritin kuitenkin pysyä myös realistisena, sillä tiesin, ettei yhtye muuttaisi soundiaan noin vain. Albumi julkaistiin viimein 4. syyskuuta 2015 ja on siitä lähtien pyörinyt lähes kaikkien Musicalypsen tekijöiden soittimissa.

“Under the Red Cloud” ei odotetusti ole radikaali linjanmuutos, mutta Bogrenin kanssa työskentely on selvästi auttanut yhtyettä sekoittamaan pakkaa. Tyylillisesti albumi on kuin Elegyn (1996) ja Circlen sekoitus, johon on lisätty hieman uusiakin sävyjä. Levyn progressiivisuus, itämaiset vaikutteet ja puhtaan laulun ja murinan 50:50-suhde tuovat mieleen Elegyn, kun taas Circleltä on mukaan tarttunut sillä ensi kertaa kuullut elementit, kuten Tomi Joutsenen black metal -kärinä ja kirkkourut. Jälkimmäisiä aineksia kuullaan “The Four Wise Onesissa,” joka erottuu olemalla ensimmäinen moderni Amorphis-kappale, jossa ei kuulla Joutsenen puhdasta ääntä: hänen sijastaan väliosan melodisen laulun hoitaa vierailija Aleah Stanbridge (TREES OF ETERNITY). Myös upea ”Dark Path” johdattelee black metal-reviirille, mutta kappale käy läpi lukuisia muutoksia ja pitää kuulijan varpaillaan koko kestonsa ajan.

“Bad Blood” – kyseessä ei ole Taylor Swift -cover – on välitön hitti, jonka hyvin potkiva riffittely on epätavallisen modernia AMORPHISille. “The Skull” sisältää Joutsenen thrash-henkistä huutoa ja Tales from the Thousand Lakesin (1994) ”First Doom”-vedon mieleen tuovaa tamburiinia. Singlebiisi “Death of a King” on loistava ralli, jossa on sähkösitaria, Martin Lopezin (SOEN, ex-OPETH) perkussioita, Chrigel Glanzmannin (ELUVEITIE) huilua, tanssittava rytmi ja yksi AMORPHISin kaikkien aikojen tarttuvimmista kertosäkeistä. Jos tämä ei jää soimaan päässä, niin ei sitten mikään! Videobiisi “Sacrifice” sen sijaan on levyn heikoin lenkki, kitaristi Esa Holopaisen hienosta tilusoolosta huolimatta. Tuntuu kuin kappale olisi lisätty mukaan levy-yhtiön toivomuksesta pakollisena radiobiisinä, koska se erottuu räikeästi raskaampien ja monipolvisempien kappaleiden joukosta.

Levy vain paranee loppua kohti: “Enemy at the Gates” heittää AMORPHIS-kaavan ylösalaisin, sillä aavemaisen OPETH-henkiset säkeistöt on laulettu puhtaasti, kun taas kertosäe on muristu. Mukaan mahtuu myös Santeri Kallion upea kosketinsoolo, jonka soundi tuo mieleen Kim Rantalan soiton Elegyllä. “White Night” on henkilökohtainen suosikkini ja yksi AMORPHISin eeppisimmistä päätösraidoista. Mukana on eteerisiä säkeistöjä, joissa kuullaan Stanbridgen kuiskailevaa laulua, murinalla höystettyä itämaista riffittelyä ja huima kertosäe, jossa Joutsenen puhdas ääni on parhaimmillaan – miten tästä kaikesta voi olla pitämättä?

Ironista kyllä, “Under the Red Cloud” on yhtenäisempi teos kuin kaksi edellistä levyä, vaikkei se olekaan konseptialbumi viimeisten kymmenen vuoden aikana julkaistujen AMORPHIS-levyjen tapaan. Tosin tässä mielessä se jatkaa Thousand Lakesin ja Elegyn jalanjäljissä, sillä myös nämä kaksi klassikkoa ovat kokoelmia erillisiä tarinoita. Vaikka tekstit eivät tällä kertaa perustukaan Kalevalaan, bändin ”henkinen mentori” Pekka Kainulainen on tehnyt hienoa työtä ja onnistunut vangitsemaan niihin suomalaisen mytologian olemuksen ja kuvaston.

Tässä vaiheessa on turha odottaa Amorphisilta Am Universumin (2001) kaltaisia kokeiluja, mutta Under the Red Cloud osoittaa, että yhtye pystyy yhä menemään onnistuneesti mukavuusalueensa ulkopuolelle. Tuotanto on silkkaa mannaa korville, lukuisat kappaleet ovat potentiaalisia klassikoita, ja vaihtelu – niin kappaleiden sisällä kuin välillä – ja vierailijoiden panos pitävät materiaalin mielenkiintoisena. Progressiivinen ja rohkea ote tekee tästä levyn, jota ei voi ohittaa olankohautuksella. Under the Red Cloud on heittämällä vahvin AMORPHIS-levy sitten Skyforgerin ja varteenotettava ehdokas vuoden albumiksi.

Jos et ole vielä vakuuttunut, tässä on muun toimituksen mietteitä:

“Olin kahden vaiheilla, koska AMORPHIS ja IRON MAIDEN julkaisivat albumit samana päivänä. Laitoin AMORPHISin soimaan ensin yksinkertaisesti aakkosjärjestyksen perusteella. Jotain tämän albumin mahtavuudesta kertoo se, etten ole koskaan ollut suuri AMORPHISin ystävä, mutta IRON MAIDEN muutti elämäni, ja siitä huolimatta Under the Red Cloud oli niin hyvä, etten halunnut lopettaa sen kuuntelua voidakseni kuulla viimeisimmän IRON MAIDEN-levyn. Olen myös sitä mieltä, että se on varmasti ehdolla vuoden parhaaksi albumiksi! 10/10.” – Bear W. (päätoimittaja)

AMORPHIS oli ensimmäisiä metallibändejä, joihin koskaan tutustuin lähemmin, ja bändi toimi myös ensimmäisenä johdatuksena folkmetallin pariin (kyllä, porttiteoria toimii). Tätä taustaa vasten, ja Elegyn ja Skyforgerin pitäessä kaikkien aikojen AMORPHIS-suosikkieni piikkipaikkaa, tervehdin Under the Red Cloudia lähes odottamattomalla riemulla. Levyllä yhdistyvät parhaat elementit sekä Joutsenen aikakaudelta että varhaisilta vuosilta, ja pakko myöntää, ettei menneiden kaivelu ole koskaan tuntunut yhtä virkistävältä kuin tällä julkaisulla. “Death of a King,” allekirjoittaneen uusi lemppari-tanssibiisi, lupaili jo paljon, ja muu albumi totta tosiaan toimitti sen, mitä luvattiin. Under the Red Cloud on monipuolinen, rouhea ja raaka, ja silti kaunis teos, joka tuo esille Amorphisin parhaimmillaan. Suomalaisessa kansanperinteessä on jotain villiä ja syvän eteeristä, mutta samaan aikaan se on hyvin käsinkosketeltavaa, hyvin maanläheistä, ja Amorphis tietää, kuinka nuo juuret kaivetaan ylös.” – Lene L. (valokuvaaja, toimittaja)

Tracklist

  1. Under the Red Cloud
  2. The Four Wise Ones
  3. Bad Blood
  4. The Skull
  5. Death of a King
  6. Sacrifice
  7. Dark Path
  8. Enemy at the Gates
  9. Tree of Ages
  10. White Night

Lineup

Tomi Joutsen – vocals

Esa Holopainen – guitars

Tomi Koivusaari – guitars

Niclas Etelävuori – bass

Santeri Kallio – keyboards

Jan Rechberger – drums

Aleah Starbridge – additional vocals

Label

Nuclear Blast Records

Links

Homepage
Facebook
Instagram

Recent posts

Related posts

_____________________________________

2 thoughts on “REVIEW: Amorphis – Under the Red Cloud (Musicalypse Archive)

Leave a Reply