Mon. Mar 8th, 2021

15.1.2020 The Vintage Caravan & Opeth @ Jäähalli Black Box, Helsinki (Musicalypse Archive)

Having released In Cauda Venenum last fall and toured Europe in support of it, OPETH kicked off 2020 with a short run of Nordic shows opened by THE VINTAGE CARAVAN, concluding in Helsinki at Jäähalli’s Black Box on the 15th of January. Musicalypse took the trip to “Nordis” to see how the new material from the Swedish prog maestros would translate live. Check out the full gallery here.

Scroll down to read in Finnish.

Warming up the ice hall stage for OPETH was the Icelandic power trio THE VINTAGE CARAVAN. The band’s name says it all really, as its music was rather retro-oriented hard rock. The song “Babylon” reminded me of KINGSTON WALL, although it may just be that both bands were influenced by Jimi Hendrix and the likes. The song that stood out the most was the dynamic “Innerverse,” which started out as a ballad before turning fast in the middle and then going back to the beginning. As a nice little gesture, the song “Expand Your Mind,” which appropriately kicked off with a drum solo by Stefán Ari Stefánsson, was dedicated to RUSH drummer Neil Peart, who had passed away the previous week.

One of the advantages of the trio format was that the threesome had plenty of room to roam on stage, and guitarist/vocalist Óskar Logi Ágústsson in particular was whipping his hair around wildly while shredding away. It was also cool that the whole band sang harmonies and everyone spoke to the crowd at least once, so while Ágústsson was the frontman, this wasn’t just a one-man show. THE VINTAGE CARAVAN left a good impression on me, and judging by the applauses they received after some of the solo sections, I wasn’t alone with my opinion. They may not have broken a whole lot of new ground musically, but they had a contagious energy, and you could feel their genuine passion for their music. While I’m not as into the ’70s revival as I used to be, say, 5 years ago, THE VINTAGE CARAVAN proved to be one of the leaders of that pack.

The Vintage Caravan setlist

1. Reflections
2. Set Your Sights
3. Innerverse
4. Babylon
5. Expand Your Mind
6. On the Run
7. Midnight Meditation

At 20:00 sharp, the lights went down and “Livets trädgård” started playing over the PA. OPETH shows have usually had “Through Pain to Heaven” by Popol Vuh as the intro music, and while it’s an excellent mood-setter that I’ve grown used to, at the same time it was nice for the band to finally have an intro song of their own. Besides, “Livets trädgård” is directly linked to “Svekets prins” on the album, and therefore it was only natural that this pair opened the show as well. It was a climactic moment when the huge vocal harmony at the beginning of “Svekets prins” finally kicked in, and Mikael Åkerfeldt had the right amount of grit in his rasp vocals at the end of the song.

At the start of the night, the band alternated between new and old, as the evil laughter at the end of “Svekets prins” gave way to keyboardist Joakim Svalberg‘s organ drone, which started the oldest song in the set, “The Leper Affinity” from 2001’s “Blackwater Park.” The piano ending of that song, in turn, led into the spoken word sample that launched the other pre-release single from “In Cauda Venenum,” “Hjärtat vet vad handen gör.” Going back and forth like this weaved the songs together nicely and made it clear that the core of the OPETH sound is still intact, even though the death metal elements have been stripped away lately.

While Åkerfeldt was singing well for the most part, I noticed him struggling with the high parts and often resorting to falsetto instead of belting them out, and therefore it didn’t come as a big surprise when he revealed that he had a cold. However, he got a bit of vocal help on the new songs from Svalberg and lead guitarist Fredrik Åkesson, and ironically enough, the snot actually seemed to have the opposite effect on his growls, as they sounded better than at any of my previous OPETH shows. That said, apart from the atmospheric yet crushing “Harlequin Forest,” which is one of my favorites from the band, the biggest highlights for me were clean vocal songs: the jazzy “Nepenthe,” which saw Martin Axenrot playing the drums with brushes, the elegant “Hope Leaves,” and main set closer “Allting tar slut,” which sounded even more massive than on the album.

After “Allting tar slut” the band quietly left the stage while the lights stayed down, before the fivesome returned to play a 2-song encore consisting of “Sorceress” and “Deliverance”; the only repeats from the setlist they had played in 2017 at Finlandia-talo. While some fans are tired of “Deliverance,” and Åkerfeldt jokingly announced it as “a song you’ve heard a million times before,” you can’t help but get excited when the legendary outro kicks in, and it always ends the night on a high note.

Since the show was not seated, I’d wondered beforehand whether this would lead to more energy on the crowd’s part compared to OPETH‘s previous shows at Finlandia-talo and Kulttuuritalo, but once again the audience was more intent on mellowly appreciating the music than breaking into a moshpit. Perhaps these days OPETH attracts more introverted progheads than headbangers, or is this just another sign of the metal audiences getting older? Nevertheless, the vibe was good and I didn’t sense any tiredness from the band like last time, when they had flown in from Japan. Åkerfeldt even asked Åkesson how the show was going in his opinion, and the lead guitarist gave his approval with two thumbs up.

As always, Åkerfeldt also entertained the crowd with his deadpan humor, asking whether everyone was having a tipaton [Dry January (no drinking)], calling himself the Ozzy Osbourne of Sweden due to the “Stockholm slur” shining through when speaking in his native language, and poking fun at the negative reception “Heritage” (2011) got upon its release while introducing “Nepenthe.” Another fun moment was when someone requested “Bleak,” which sparked the band into playing an impromotu unplugged version of the main riff and the first verse of the song. However, there was also a more serious moment towards the end, when Åkerfeldt talked about the death of Neil Peart and paid tribute to him, just like THE VINTAGE CARAVAN had done earlier, which once again warmed the heart of this RUSH fan.

The sound at the Black Box was good to my ears for the most part, although the drum sound could’ve used a little more punch. It was the visual side, however, that grabbed my attention, as this was my first regular OPETH gig (in other words, not counting the 2015 anniversary show) with screens on stage. While the animations weren’t overly intricate, they helped enhance the atmosphere (the only exception being “Deliverance,” as the visuals with the starry sky felt a little underwhelming for such a heavy and dark song). There were also some extra lights on stage that would light up like candles during “Hope Leaves” and the result was beautiful. Another cool element of the band’s presentation was that for most of the show Åkerfeldt was wearing a hat, just like in the promotional photos for In Cauda Venenum.”

OEPTH is riding high right now, having put out one of last year’s best records, and despite the fact that Åkerfeldt was ill, the band was in a good mood and playing tight. The group has taken a step up in terms of stage production, and the setlist had a balanced selection of songs in a well thought-out order. I’d been bummed out when “The Moor” got axed after the first gig of the European tour, but the show was quite long at over 2 hours already, so now I can see why it was dropped, and even despite it not being included, I was far from disappointed. A great start for the gig year (and decade)!

Opeth setlist

Intro (Livets trädgård)
1. Svekets prins
2. The Leper Affinity
3. Hjärtat vet vad handen gör
4. Harlequin Forest
5. Nepenthe
6. Moon Above, Sun Below
7. Hope Leaves
8. The Lotus Eater
9. Allting tar slut
10. Sorceress (encore)
11. Deliverance (encore)

Julkaistuaan In Cauda Venenumin viime syksynä ja kierrettyään Eurooppaa sen tiimoilta Opeth polkaisi vuoden 2020 käyntiin lämppäribändi The Vintage Caravanin kanssa lyhyellä Pohjoismaiden-kierroksella, joka päättyi 15. tammikuuta Helsingin Jäähallin Black Boxiin. Musicalypse matkasi Nordikselle nähdäkseen, miltä Ruotsin progemaestrojen uusi materiaali kuulostaisi livemuodossa.

Jäähallin lauteet Opethia varten lämmitti islantilainen voimatrio The Vintage Caravan. Bändin nimi kertoo kaiken olennaisen, sillä sen musiikki oli melko retro-orientoitunutta hard rockia. Kappale “Babylon” muistutti Kingston Wallia, mutta voi olla että Jimi Hendrix on toiminut vaikuttajana molemmille bändeille. Eniten mieleeni jäänyt biisi oli dynaaminen “Innerverse”, joka alkoi balladina ennen nopeutumista puolivälissä ja sitten palasi takaisin alkuun. Mukavana pikku eleenä “Expand Your Mind”, joka asiaankuuluvasti alkoi Stefán Ari Stefánssonin rumpusoololla, omistettiin Rush-rumpali Neil Peartille, joka oli menehtynyt edellisellä viikolla.

Yksi trioformaatin eduista oli se, että kolmikolla oli reilusti tilaa liikkua lavalla, ja etenkin kitaristi-laulaja Óskar Logi Ágústsson liehutti tukkaansa villisti revitellessään menemään. Oli myös siistiä, että koko bändi lauloi stemmoja ja kaikki jäsenet juttelivat yleisölle ainakin kerran, joten vaikka Ágústsson olikin keulahahmo, kyseessä ei ollut mikään yhden miehen show. The Vintage Caravan jätti hyvän vaikutelman, ja joidenkin soolo-osuuksien saamista aplodeista päätellen en ollut yksin mielipiteeni kanssa. Bändi ei ole keksinyt pyörää uudelleen, mutta sen energia oli mukaansatempaavaa ja soitosta huokui aito intohimo musiikkia kohtaan. Vaikken ole niin suuri 70-luvun uudelleenlämmittelyn ystävä kuin vaikka viitisen vuotta sitten, The Vintage Caravan osoitti olevansa yksi kyseisen lauman johtotähtiä.

Tasan kello 20:00 salivalot sammuivat ja “Livets trädgård” alkoi soida PA:sta. Popol Vuhin “Through Pain to Heaven” on yleensä toiminut Opethin keikkojen intromusiikkina, ja vaikka se onkin mainio tunnelmanluoja johon olen tottunut, oli kuitenkin mukava että bändillä on vihdoin ikioma introkappale. “Livets trädgård” on muutenkin levyllä kytkeytynyt suoraan “Svekets prinsiin”, joten oli täysin luonnollista, että sama parivaljakko avasi myös keikan. Oli hieno hetki, kun “Svekets prinsin” alun valtavat lauluharmoniat lähtivät vihdoin käyntiin, ja Mikael Åkerfeldtin äänessä oli juuri sopiva annos karkeutta loppupuolen raspikohdassa.

Illan alussa bändi liikkui luontevasti uuden ja vanhan materiaalin välillä, sillä “Svekets prinsin” lopun häijy nauru teki tilaa kosketinsoittaja Joakim Svalbergin urkupörinälle, joka aloitti setin vanhimman biisin, “The Leper Affinityn” vuoden 2001 Blackwater Parkilta. Kyseisen biisin pianolopetus taas johdatteli toisen In Cauda Venenumia edeltäneen sinkkubiisin, “Hjärtat vet vad handen görin”, pariin. Tällainen vuorottelu kutoi kappaleet kivasti yhteen ja teki selväksi sen, että Opethin soundin ydin on yhä ehyt, vaikka death metal -elementit ovatkin jääneet paitsioon viime aikoina.

Vaikka Åkerfeldt lauloikin suurimmaksi osaksi hyvin, huomasin korkeiden nuottien tuottavan hänelle hankaluuksia, ja hän turvautuikin falsettiin monessa kohtaa, joten hänen paljastuksensa flunssasta ei päässyt yllättämään. Hän sai kuitenkin hieman lauluapua uusissa biiseissä Svalbergiltä ja soolokitaristi Fredrik Åkessonilta, ja – ironista kyllä – räkä taisi vaikuttaa päinvastaisella tavalla miehen murinoihin, sillä ne kuulostivat paremmilta kuin yhdelläkään aikaisemmalla Opeth-keikallani. Suosikkeihini lukeutuvan ja tunnelmallisen mutta runttaavan “Harlequin Forestin” ohella illan parhaita hetkiä tarjosivat kuitenkin nimenomaan kauttaaltaan puhtaasti lauletut kappaleet: jazzahtava “Nepenthe”, jolla Martin Axenrot soitti rumpuja vispilöillä kapuloiden sijaan, elegantti “Hope Leaves” sekä varsinaisen setin päättänyt “Allting tar slut”, joka kuulosti levyversiotaankin massiivisemmalta.

“Allting tar slutin” jälkeen viisikko hiipi pois lavalta pimeyden turvin ennen kuin se palasi soittamaan kahden kappaleen encoren, joka koostui “Sorceressista” ja “Deliverancesta” eli ainoista biiseistä, jotka kuultiin myös vuoden 2017 Finlandia-talon keikalla. Vaikka jotkut fanit ovat kyllästyneet “Deliveranceen” ja Åkerfeldt esittelikin sen vitsailevasti saatesanoilla “a song you’ve heard a million times before”, tunnelma kohoaa aina kattoon kappaleen legendaarisen outron lähtiessä käyntiin, ja näin ollen se on hieno tapa päättää keikka.

Koska keikalla ei ollut käytössä istumapaikkoja, olin etukäteen pohtinut, mahtaisiko tämän myötä yleisö olla energisempi kuin Opethin edellisillä Suomen-vierailuilla Finlandia-talolla ja Kulttuuritalolla, mutta jälleen kerran yleisö tyytyi pikemminkin kuuntelemaan kunnioittavasti kuin yltymään moshpittiin. Kenties Opeth vetää tätä nykyä keikoilleen enemmän introverttejä progen ystäviä kuin armottomia tukanheiluttajia, vai mahtaako kyseessä olla jälleen vain yksi merkki metalliyleisön keski-ikäistymisestä? Joka tapauksessa tunnelma oli hyvä, enkä aistinut bändistä minkäänlaista väsymystä kuten viimeksi, kun bändi oli lentänyt Suomeen Japanista. Åkerfeldt jopa kysyi Åkessonilta, miten keikka sujui hänen mielestään, ja soolokitaristi antoi hyväksyntänsä kahden peukun voimin.

Kuten aina, Åkerfeldt viihdytti yleisöä jälleen kuivalla huumorillaan, kysellen yleisöltä tipattoman tammikuun vietosta, kutsuen itseään Ruotsin Ozzy Osbourneksi äidinkielisessä puheessaan kuuluvan Tukholma-aksenttinsa vuoksi ja vitsaillen Heritagen (2011) julkaisunsa aikoihin saamasta negatiivisesta palautteesta “Nepentheä” esitellessään. Toinen hauska hetki oli kun eräs yleisön edustaja toivoi “Bleakia”, mikä innosti bändin soittamaan biisin pääriffin ja ensimmäisen säkeistön ilman säröä. Keikan loppupuolella Åkerfeldt kuitenkin myös heittäytyi vakavaksi puhuessaan Neil Peartin kuolemasta ja osoittaessaan hänelle kunnioitusta aivan kuten The Vintage Caravan oli tehnyt aiemmin, mikä lämmitti tämän Rush-fanin sydäntä.

Black Boxin soundit olivat korviini suurimmaksi osaksi kelvolliset, vaikka rumpusoundissa olisi voinut olla enemmän potkua. Keikan visuaalinen anti kuitenkin kiinnitti huomioni, sillä tämä oli ensimmäinen “tavallinen” Opeth-keikkani (pois lukien siis vuoden 2015 juhlavedon), jonka aikana lavalla oli skriinit. Vaikka animaatiot eivät olleet äärimmäisen yksityiskohtaisia, ne vahvistivat tunnelmaa hyvin (poikkeuksena “Deliverance”, jonka aikana näytetyt tähtitaivaat olivat hieman kesyä kuvitusta niin raskaalle biisille). Lavalla oli myös ylimääräisiä valoja, jotka syttyivät kynttilöiden lailla “Hope Leavesin” ajaksi, ja lopputulos oli hyvin kaunis. Toinen hieno piirre bändin lavaesiintymisessä oli se, että Åkerfeldt piti suurimman osan keikasta päässään hattua, aivan kuten In Cauda Venenumin promokuvissa.

Opeth on juuri nyt kovassa iskussa, julkaistuaan yhden viime vuoden parhaista levyistä, ja Åkerfeldtin flunssasta huolimatta poppoo oli hyvällä tuulella ja hyvässä soittokuosissa. Bändi on ottanut askeleen ylöspäin lavaproduktionsa suhteen, ja settilista oli tasapainoinen ja hyvin mietitty. Olin ollut pettynyt, kun “The Moor” potkittiin pois Euroopan-kiertueen ensimmäisen keikan jälkeen, mutta keikka oli yli kahden tunnin mitassaan jo valmiiksi pitkä, joten ymmärrän nyt miksi se pudotettiin pois, enkä pettynyt sen puuttumisesta huolimatta. Hieno aloitus keikkavuodelle (ja -vuosikymmenelle)!

Written by Wille Karttunen
Musicalypse, 2020
OV: 2337

Photos by Sami Hinkkanen

Recent posts

Related posts