Mon. Mar 1st, 2021

(1999) Paradise Lost – Host (remastered): Anniversary Special (Musicalypse Archive)

Every band has that one album – you know, the one that caused a stir upon its release, but ends up becoming a minor cult classic as years go by. In the case of PARADISE LOST, the pioneering Yorkshire Gothic metallers, it’s 1999’s “Host,” which abandoned metal altogether, taking the synth-tinged sound of “One Second” (1997) even further. Adding to metalheads’ dismay at the time was the fact that the band had signed to the major label, EMI, and all the members had cut their hair, so “Host” was seen as a downright betrayal. Unfortunately for PARADISE LOST, the album alienated a lot of fans without bringing in much of a new audience, so the overall reception was quite condemning. However, after 19 years, PARADISE LOST‘s current label, Nuclear Blast, has given “Host” a second chance by issuing a remastered version so that everyone can (re)discover the record and decide for themselves whether it was a misstep or simply misunderstood.

Scroll down to read in Finnish.

Around 6 years ago, having dug through most of PARADISE LOST‘s catalog, I decided to take a chance and check out the oft-maligned “Host” as well. Due to the reputation of the album, I didn’t go in with high expectations, despite having enjoyed “One Second” and “Symbol of Life” (2002), which were also part of the band’s poppy era. However, upon listening I found that the album was actually filled to the brim with gems and the atmosphere of the music was in its own way even gloomier than on the other records – when you strip the headbang-able elements away, the darkness becomes even more piercing. “Nothing Sacred” is no doom metal, but may just be the band’s most resigned song ever lyrically, and the title-track with its dramatic strings and lyrics about vocalist Nick Holmes’ father’s death is one of the band’s most emotionally captivating songs. Even on the more upbeat tunes like “In All Honesty” and “Deep,” the music has been paired up with anti-religious and accusatory lyrics respectively, which gives them a slightly sardonic feel. The only song I don’t find particularly interesting on its own outside the album is “Wreck,” but even that one is too good to be called a filler.

Electronic music is a challenging genre in terms of production – as technology and sound design develop, many keyboard patches and electronic drum (machine) sounds get dated after a while. However, the cutting edge production of “Host” still holds up in 2018 and does not take your mind immediately back into the late ’90s, and since the band followed their own muse instead of hopping on a bandwagon, the music itself remains likewise relevant. There are guitars, but instead of metal distortion they’ve been run through various other effects. “Permanent Solution,” “Behind the Grey,” and “Made the Same” are all good examples of punchy songs that could be easily reworked in a heavier fashion. On the other hand, “Harbour” and the ballad “It’s Too Late” represent a bare and fragile side of PARADISE LOST they haven’t explored much since then, and the string arrangements and female backing vocals add to the feeling of soft melancholy.

I’m a little cynical towards remasters in general, because far too often the dynamics of the original recording are sacrificed on the altar of loudness. Luckily that isn’t the case this time, as Jaime Gomez Arellano (the producer of the latest couple of PL albums) has for the most part turned up the bass frequencies a bit and given the music a fuller and warmer sound with more oomph. This is a remaster done right! I can’t see this version changing anyone’s opinion on the album though – a heavier-sounding remix with more emphasis on guitars might’ve done that, but I love the album in its original form already, so I have no complaints. However, for collectors’ and diehard fans’ sake, it would’ve been nice if the remix and live tracks and the leftover instrumental “Languish,” which originally appeared as B-sides on the “So Much is Lost” and “Permanent Solution” singles, would’ve been included on a bonus disc.

Although the detractors like to call this era of the band “Depeche Lost,” the album is actually rather unique and I haven’t found anything that sounds quite like it. Instead of going back to their classic metal sound (as they eventually did), the fivesome kept their heads and made an album completely on their own terms, which is why this can’t be called a sell-out. To use a RUSH analogy, to me “Host” is PARADISE LOST‘s “Power Windows” (1985) – both are ambitious and well-produced albums with the perfect balance between hooky songcraft and experimentation with synths, and I rank both highly among the bands’ respective discographies. “Host” is still my second favorite PL album behind the legendary “Draconian Times” (1995), and it was one of the albums that served as a gateway to electronic music for me, so I have a special relationship with it. I’m not even the biggest fanatic out there though, as rhythm guitarist Aaron Aedy once revealed in an interview that a fan had offered them a hefty amount of bucks for performing the record in full, but the band didn’t want to do it for the money, so they declined. Lead guitarist and composer Greg Mackintosh has also brought up the idea of a crowdfunded side project release that would continue along the lines of “Host”; whether that ever comes to fruition remains to be seen, but hopefully this reissue will at least spark the band to revive a few of these songs on stage at some point.

Written by Wille Karttunen
Musicalypse, 2018
OV: 2873 / 1837

Jokaiselta bändiltä löytyy tuotannostaan se albumi; tiedättehän, se joka herättää kuohuntaa julkaisunsa aikoihin, mutta muuttuu pienimuotoiseksi kulttiklassikoksi vuosien saatossa. Paradise Lostin, Yorkshiren goottimetallipioneerien, tapauksessa se on vuoden 1999 Host, joka hylkäsi metallin kokonaan ja vei One Secondin (1997) syntikoilla höystetyn soundin vielä pidemmälle. Hevareiden tyrmistyneisyyttä lisäsi se, että bändi oli solminut levytyssopimuksen monikansallisen EMIn kanssa ja kaikki jäsenet olivat leikanneet tukkansa, joten Host nähtiin suoranaisena petoksena. Paradise Lostin kannalta harmillisesti albumi vieraannutti monet fanit tuomatta kuitenkaan merkittävästi uutta yleisöä tilalle, joten yleinen vastaanotto oli melko tuomitseva. 19 vuoden jälkeen Paradise Lostin nykyinen levy-yhtiö Nuclear Blast on kuitenkin antanut Hostille toisen mahdollisuuden julkaisemalla remasteroidun version, jotta jokainen voi löytää levyn (uudelleen) ja päättää, oliko kyseessä harha-askel vai väärinymmärretty teos.

Kuutisen vuotta sitten, kahlailtuani jo useimpien Paradise Lostin levyjen läpi, päätin ottaa riskin ja tutustua myös paljon paheksuttuun Hostiin. Albumin maineen vuoksi odotukseni eivät olleet korkeat, vaikka olin nauttinut One Secondista ja Symbol of Lifesta (2002), jotka niin ikään kuuluvat bändin popahtavaan aikakauteen. Kuunnellessani kuitenkin huomasin, että albumi oli oikeasti täynnä helmiä, ja sen tunnelma oli omalla tavallaan jopa synkempi kuin muilla levyillä – kun musiikin moshattavuus riisutaan pois, pimeydestä tulee vielä läpitunkevampaa. “Nothing Sacred” ei ole doom metalia, mutta se saattaa hyvinkin olla tekstiltään bändin alistunein kappale, ja nimikkoraita dramaattisine jousineen ja Nick Holmesin isän menehtymisestä kertovine teksteineen on yksi bändin puhuttelevimmista. Jopa menevämmissä kappaleissa kuten “In All Honesty” ja “Deep” musiikin parina toimivat sanoitukset ovat uskontokriittisiä tai muuten syyttäviä sävyltään, mikä saa ne tuntumaan jopa hieman ivallisilta. Ainoa biisi, jota en pidä omillaan mielenkiintoisena, on “Wreck”, mutta sekin on liian hyvä ollakseen varsinainen täyteraita.

Elektroninen musiikki on haastava genre tuotannon suhteen: kun teknologia ja äänisuunnittelu kehittyvät, monet kosketin- ja rumpu(kone)soundit alkavat kuulostaa aikansa eläneiltä vähän ajan päästä. Hostin huipputuotanto kuitenkin kuulostaa edelleen hyvältä vuonna 2018 eikä vie ajatuksia välittömästi 90-luvun loppuun, ja koska bändi seurasi omaa inspiraatiotaan trendien sijaan, myös itse musiikki on yhä relevanttia. Kitaroita on mukana, mutta hevisärön sijaan ne on vedetty monien muiden efektien läpi. “Permanent Solution”, “Behind the Grey” ja “Made the Same” ovat hyviä esimerkkejä iskevistä biiseistä, jotka voisi helposti toteuttaa raskaammallakin tavalla. “Harbour” ja “It’s Too Late” -balladi puolestaan edustavat Paradise Lostin paljasta ja hentoa puolta, jota se ei ole juurikaan tutkiskellut sittemmin, ja jousisovitukset ja naistaustalaulut vahvistavat kevyen melankolista tunnelmaa.

Suhtaudun hieman kyynisesti remasteroituja levjä kohtaan yleisesti, sillä aivan liian usein alkuperäisen äänitteen dynamiikka on uhrattu äänekkyyden alttarilla. Onneksi tällä kertaa ei ole käynyt näin, vaan Jaime Gomez Arellano, joka on toiminut parin viimeisimmän PL-albumin tuottajana, on lähinnä nostanut bassotaajuuksia hieman ja antanut musiikille täyteläisemmän ja lämpimämmän soundin, jossa on enemmän potkua. Näin remasterointi pitäisi tehdä! En kuitenkaan usko tämän version muuttavan kenenkään mielipidettä levystä – raskaamman kuuloinen ja kitarapainotteisempi uudelleenmiksaus olisi voinut tehdä näin, mutta rakastan albumia jo sen alkuperäisessä muodossa, joten valitettavaa ei löydy. Olisi kuitenkin ollut keräilijöiden ja suurimpien fanien kannalta mukavaa, mikäli “So Much Is Lost”- ja “Permanent Solution” -sinkkujen B-puolina olleet remix- ja liveraidat sekä levyltä pois jätetty instrumentaalibiisi “Languish” olisi otettu mukaan vaikka bonuslevylle.

Vaikka pahat kielet kutsuvatkin tätä aikakautta ‘Depeche Lostiksi’, albumi on itse asiassa melko omalaatuinen, enkä ole löytänyt mitään, joka kuulostaisi läheskään samanlaiselta. Klassiseen metallisoundiin palaamisen (minkä yhtye teki myöhemmin) sijaan viisikko piti päänsä ja teki levyn täysin omilla ehdoillaan, minkä vuoksi tätä ei voi pitää kaupallisena siirtona. Näin Rush-analogiaa käyttäen minulle Host on Paradise Lostin Power Windows (1985): molemmat ovat kunnianhimoisia ja upeasti tuotettuja albumeja, joilla koukukkaan laulunteon ja syntikkakokeilujen välillä on täydellinen tasapaino, ja rankkaan molemmat korkealle bändiensä katalogeissa. Host on edelleen toinen PL-suosikkilevyni heti legendaarisen Draconian Timesin (1995) jälkeen, ja se oli yksi albumeista, jotka toimivat minulle portinavaajina elektronisen musiikin pariin, joten minulla on erityinen suhde siihen. En ole kuitenkaan kaikkein suurin fanaatikko, sillä komppikitaristi Aaron Aedy kerran paljasti haastattelussa, että eräs fani oli tarjonnut bändille sievoista summaa siitä, että se soittaisi levyn kokonaisuudessaan, mutta bändi ei halunnut tehdä sitä rahan vuoksi, joten vastaus oli kieltävä. Soolokitaristi ja säveltäjä Greg Mackintosh on myös nostanut esiin idean joukkorahoituskampanjasta Hostin linjoilla jatkavaa sivuprojektijulkaisua varten – saa nähdä, tuleeko tästä mitään, mutta toivottavasti tämä uudelleenjulkaisu ainakin innostaa bändiä herättämään pari kappaletta henkiin livetilanteessa jossain vaiheessa.

Tracklist

  1. So Much Is Lost
  2. Nothing Sacred
  3. In All Honesty
  4. Harbour
  5. Ordinary Days
  6. It’s Too Late
  7. Permanent Solution
  8. Behind the Grey
  9. Wreck
  10. Made the Same
  11. Deep
  12. Year of Summer
  13. Host

Lineup

Nick Holmes – lead vocals and lyrics

Gregor Mackintosh – lead guitar on (1–11, 13–16), keyboards, programming, string arrangements on (1, 2, 4, 6, 10 & 13) and all music

Aaron Aedy – rhythm guitar, lead guitar on “Year of Summer”

Steve Edmondson – bass guitar

Lee Morris – drums & backing vocals

Label

Nuclear Blast Records

Links

Homepage
Facebook
Instagram

Recent posts

Related posts

1 thought on “(1999) Paradise Lost – Host (remastered): Anniversary Special (Musicalypse Archive)

Leave a Reply